Tutta-aarteita

Nöttösellä on ollut aika paljon Tutta-vaatteita ihan nyytistä asti; osa lahjaksi saatuja, osa sisarusten perheiltä perittyjä. Yhtään en ole tainnut ostaa itse – ennen kuin nyt. Hetken mielijohteesta menin Sokokselle ollessani siivousevakossa, ja siellähän niitä oli.

Tutta-vaatteet ovat kalliita verrattuna ketjuliikkeiden vaatteisiin, joita yleensä ostan. Viime aikoina ei kuitenkaan Lindex/KappAhl/H&M-linjalta ole enää löytynyt oikein mitään nättiä ja riittävän… hm, lapsellista. Minä nimittäin vastustan henkeen ja vereen taaperoiden pukemista minikokoisiksi aikuisiksi slipovereineen ja kauluspaitoineen. Ei, ei, EI! Nöttönen on suloinen pieni taapero, ei 76-senttinen eläkeläinen.

Nämä kuvan Tutta-aarteet (kolme bodya ja iiihanat haalarit) tarttuivat tänään mukaani Sokokselta. Pankkikortti ulvahti, mutta tämä mamma hykerteli tyytyväisenä.

Vellihousun äiti pohdiskelee

Meillä on asunut jo muutaman kuukauden ajan vellihousu. En muista, olenko asiasta jo tänne blogin puolelle kirjoittanut, mutta nyt sitten viimeistään kirjoitan.

Suunnilleen niihin aikoihin, kun saimme aloittaa hapanmaitotuotteiden antamisen Nöttöselle, muuttuivat suolen tuotokset löysiksi. (Joo, kakka on AINA kiehtova aihe blogimerkinnälle, eikös vaan? ;). Ja kun sanon löysiksi, en tarkoita varsinaisesti ripulia, vaan sellaista melkein koko vaipan täyttävää ryynivelliä. Siihen asti Nöttönen oli enimmäkseen tehnyt sellaisia mukavia pehmeitä muovailuvahaklönttejä, jotka sai kipata vaipasta pönttöön niin, että huuhdottavaa jäi vaippaan vähän jos ollenkaan.

Ajattelin, että ruokavaliossa tapahtunut muutos on pistänyt poikasen pakin sekaisin tilapäisesti, ja oletin sen helpottavan, kun pieni massu tottuu hapanmaitotuotteisiin. Muutaman viikon päästä tilanne oli kuitenkin edelleen samanlainen, joten jätimme kokeeksi hapanmaitotuotteet pois. Ei muutosta. Parin viikon kuluttua otimme ne takaisin ruokavalioon.

Yksivuotisneuvolassa otin puheeksi nämä löysät kakat, ja neuvolantäti ehdotti, että kokeilisimme uusia Gefilus-tippoja. Niitäpä sitten iskä kävi jo samana päivänä ostamassa, mutta kahden viikon tippakuurin jälkeen ei ole tapahtunut muutosta parempaan.

Mutta.

Toissailtana söimme koko perhe samaa puuroa, jonka keitin laktoosi-intoleranssini vuoksi Hyla-maitojauheeseen enkä tavalliseen rasvattomaan maitoon, kuten Nöttösen iltapuuron yleensä.

Eilen poika teki ensimmäisen suht kiinteän kakan sitten marraskuun. Illalla tavara oli kuitenkin taas löysää, ja aamupuuron olin tehnyt tavalliseen maitoon. Eilisiltana söimme taas koko perheen voimin puuroa, taas vähälaktoosista.

Tänään Nöttönen teki taas kiinteähkön kakan.

HMMMMMMMMMMMMMMM.

Tiedän, että noin pienellä laktoosi-intoleranssi ei ole todennäköinen diagnoosi, mutta pakostakin tässä alkaa päässä raksuttaa! Voi olla, että kyse on sattumasta, mutta… poikanen saa elämänsä ensimmäiset kaksi kertaa vähälaktoosista puuroa ja niitä seuraa ensimmäiset kiinteät kakat pariin kuukauteen?!?

Nöttönen siirtyy nyt viikoksi tai kahdeksi mahdollisimman laktoosittomalle dieetille, sanoo tämä äiti. Jogurtti ja viili on varmaan pakko ottaa vähälaktoosisena laktoosittoman sijasta, koska laktoositonta ei taida saada maustamattomana, mutta muuten karsin nyt kaiken laktoosin Nöttösen ruokavaliosta. Sittenhän sen näkee.

Pieni askel ihmiskunnalle

…suuri loikkaus Nöttösen perheelle.

Meidän poikanen JUO MAITOA! Vihdoinkin! Mulla on ollut kauhea huoli imetyksen lopettamisesta, kun Nöttöselle ei ole normaali maito kelvannut sitten millään. Vettä poika joisi vaikka kuinka paljon, mutta tähän asti pienet kädet ovat nousseet torjuvasti silmille, jos mukin sisältö on ollutkin valkoista eikä kirkasta.

Päätin nokkamukin käytön sijasta hörppäyttää maitoa suoraan mukista, ja sillä tavalla sitä alkoi vihdoin upota. Suuria määriä Nöttönen ei sitä juo vieläkään, mutta aterialla saattaa mennä vajaa 0,5 dl, mikä on ihan huikeaa edistystä entiseen verrattuna! Jos rakas tättähäärämme juo yhteensä desilitran maitoa lounaalla ja päivällisellä, syö aamu- ja iltapuurossa yhteensä 3 dl maitoa ja iltapäivällä noin desilitran jogurttia, ei tässä enää ole hätää imetyksen lopettamisen suhteen! Jei…

…ja voi ei.

Mua kirvelee imetyksen lopettaminen jo valmiiksi. Voin nimittäin ihan reilusti sanoa, että juuri nyt se on mun mielestäni parempaa kuin ehkä kertaakaan tähän mennessä. Nöttönen ei enää välttämättä tarvitse äidinmaitoa ravinnokseen, ja tuntuu, että poika itsekin nyt arvostaa sitä enemmänkin nautintoaineena ja läheisyyden tankkaamisena kuin ruokana. Meillä ei tissiä kärtetä, ei ole kärtetty kuukausiin, mutta Nöttönen ilahtuu selkeästi aina aamuisin ja iltaisin kun on maitoaika. Rintaan tartutaan kiinni innokkaan hanakasti, mutta syödessä ei enää yhtään hötkyillä vaan painaudutaan kaikessa rauhassa äitiä vasten ja nautiskellaan maidosta.

Muutama ilta sitten ihmettelin, kun normaalisti täysin hiljaa ja paikoillaan maitonsa nauttiva poika kiskoi syödessään äitiä kädestä. Nöttönen rauhoittui kuitenkin heti, kun laitoin käteni hänen ympärilleen niin, että kämmen tuli poikasen selkää vasten – siten kuin se aina on maitotuokion aikana. Ihan niin kuin Nöttönen olisi halunnut sen käden turvallisesti ympärilleen, kun satuin poikkeuksellisesti olemaan hitusen eri asennossa kuin yleensä. Ehkä se tosin on äidin toiveajattelua, tiedä häntä. Lämmitti se silti sydäntä ♥

Lupasin itselleni vielä tämän viikon aamuimetyksiä, sitten yritän olla urhea ja luopua aamuista… jäljelle jää sitten enää iltamaito, snif. Voi miten haikealta tämä vaihe tuntuu!

Pupu

Saanko esitellä: pienen poikani kaikkein rakkain ystävä, ilon ja lohdun tuoja, leikki- ja unikaveri… Nemesis I!

Nöttönen oli kolme ja puoli kuukautta, kun lähdimme yöreissulle Tampereelle. Pojalle ei tullut oikeastaan pakattua mitään leluja, mutta lähtiessä nappasin hetken mielijohteesta mukaan pehmopupun, jonka ystäväni oli lähettänyt Nöttöselle. Tuolla reissulla sai alkunsa Nöttösen ja Nemesiksen suhde, joka aluksi oli mitä melkoisin viha-rakkaus -suhde.

Minkälaiset vanhemmat nimeävät lapsensa pehmopupun Nemesikseksi (= arkkivihollinen)? Antakaahan kun selitän! Nöttönen oli tuohon aikaan niin pieni, että osasi kyllä ottaa kiinni pupusta, mutta käsien motoriikka oli vielä hyvin hatara. Kuitenkin toistuvasti kävi niin, että pupu päätyi jotenkin vaunuissa makaavan poikasen naaman päälle. Kun äiti tai isä meni katsomaan, miksi kopasta kuuluu kiukkuista ähkettä, oli näky kaikessa surkeudessaan erinomaisen hassu: pupu oli keskellä vauvaparan naamaa, ja sivuilla kaksi pikkuruista käsivartta huitoi kiukkuisesti – turhaan – saadakseen pupun pois naaman päältä. Sitä näkyä on hihitelty vielä monia kuukausia myöhemminkin – tilanne näytti juuri siltä, kuin evil pupu olisi tahallaan hyökännyt toisen reppanan naamalle.. :D Niinpä pupu ristittiin Nemesikseksi.

Noiden alkuaikojen jälkeen Nöttönen on toki oppinut käsittelemään Nemsku-pupua (isin keksimä lempinimi) paremmin, eikä se enää päädy naamalle, vaan sitä halitaan nukkuessa ja kannetaan hampaissa kontatessa. Mikään ei sitä paitsi ilmeisesti maistu paremmalta kuin Nemskun käpälät, jotka ovat kuukausien saatossa pinttyneet kestoruskeiksi, vaikka pupua pestään ihan jatkuvasti.

Oikeastaan pitäisi sanoa pupuja. Nemesiksellä on nimittäin kaksi identtistä veljeä. Sisarusteni lapsia seuratessani olen ehtinyt moneen otteeseen oivaltaa, että on kriittisen tärkeää hankkia vähintään yksi identtinen kopio lapsen rakkaimmasta unilelusta heti kun selviää, mikä se tulee olemaan. Siispä Nemesis I sai veljen heti Nöttösen kiinnyttyä pupuun ja muutamia kuukausia myöhemmin pupuperhe kasvoi vielä kolmannella veljellä.

Säännöllisin väliajoin vanhalta tiskirätiltä haiseva pupu vaihtuu mystisesti puhtaaseen, hyväntuoksuiseen pupuun, eikä Nöttönen onneksi vielä älyä lainkaan ihmetellä asiaa – puhdas käpälä pistetään suuhun ja sen jälkeen kuuluu vain tyytyväistä imeskelyä.

Yritämme pitää pupua lähinnä unileluna, mutta Nöttönen on oppinut hakemaan sen oma-aloitteisesti pinnasängystään päivälläkin. Heti kun pojan silmä välttää ja pupu jää jonnekin lojumaan, äiti tai isä kuitenkin piilottaa sen odottamaan uniaikaa. Pupusta puhuttaessa on käytettävä koodinimiä kuten “pitkäkorva” ja “citykani”, sillä Nöttönen tunnistaa pupun nimen ja yleensä suunnistaa heti etsimään sitä nimen kuullessaan.

Nöttönen ei koskaan oppinut syömään tuttia, mutta Nemsku on pojalle täysin korvaamaton. Kesken unien herännyt poika rauhoittuu uudestaan nukkumaan saadessaan pupun takaisin kainaloonsa ja sen käpälän takaisin suuhunsa imeskeltäväksi. En uskalla ajatellakaan, miten pojan saa joskus vierotettua käpälän imemisestä…

Anteeks..

Mää yritän kovasti olla onnellinen teidän muiden puolesta, mutta antakaa anteeksi, että mää nyt vaan itken silmät päästäni, kun juuri nyt tuntuu, että kaikki muut odottavat pikkukakkostaan, ja useampi vielä syntyväksi juuri elokuussa. Nöttösestä piti tulla isoveli elokuussa, mutta ei tule. Ja mun piti olla sinut sen asian kanssa, mutta enpä taidakaan olla.

Nii että mää itken ny vähän aikaa, taas.
Ja sitten meen ottamaan rikkalapion ja harjan pois mukulalta…

Yksivuotias!

Nöttösestä ei juurikaan ole kuvia esitelty, koska haluamme suojella poikasen yksityisyyttä ja koska yritän pitää blogini edes suhteellisen anonyymina, mutta synttäripäivän kunniaksi teen Hannan tavoin poikkeuksen ja esittelen kuvan, joka otettiin aika tarkkaan vuosi sitten. Kuvassa Nöttönen, pienoinen, muistaakseni vuorokauden ikäisenä, isin vaihtaessa vaippaa. Katsokaa noita pieniä kippurassa olevia varpaita, iih…. ♥

Voi mikä kaihoisa hellyys täyttää sydämen, kun katson tuota kuvaa. Oma rakas pienen pieni poikani, hentoinen ja avuton, vasta tähän maailmaan tulleena… Byääähhhh! Rakastan tätä hetkeä ja yksivuotiasta tättähäärääni, mutta samaan aikaan kaipaan vuoden takaisia tunnelmia. Voi kun saisi hetkeksi, ihan pieneksi hetkeksi edes, palata takaisin Jorviin vuosi sitten.

Ja kuitenkin: miten suloinen voi yksivuotias olla! Konttaa hihkuen joka paikkaan, tutkii uteliaana kaikkea mitä käsiinsä saa. Tapailee sanoja, maistelee innokkaasti uusia makuja, seisoo huomaamattaan ilman tukea lelusta kiinni pitäen, lörpöttelee taukoamatta. Tepsuttaa ylpeänä pienillä jaloillaan isin tai äidin tukemana, hytkyy musiikin tahtiin pikkuinen peppu heiluen, ojentaa illalla sängyssä kätensä kohti isin ojentamaa pehmopupua… Yksivuotias on ihana pakkaus!

Nöttönen oppii uusia asioita ihan käsittämätöntä vauhtia. Eräällä foorumilla samanikäisen lapsen äiti totesi, että “nyt ei ole enää ainoastaan valot päällä, vaan joku on jo kotonakin”, mikä kuvaa kyllä loistavasti tätä kehitysvaihetta. On suorastaan hämmentävää huomata, miten paljon Nöttönen jo ymmärtää. Passiivinen sanavarasto karttuu koko ajan: poikaselle voi jo antaa yksinkertaisia kehotuksia (“Tule tänne, katsotaan kirjaa”, “Mennään iltapesulle, tule!”, “Anna X äidille, jooko?”, “Isi tuli, mene katsomaan!”) ja saada toivotun lopputuloksen!

Virallista ensimmäistä sanaa emme ole vielä saaneet kuulla, mutta ihan satunnaisesti poikanen yrittää toistaa kuulemansa sanan: “puhe” (puhelin), “eppu” (reppu), “aaa(l)” (aalto)… mitään noista ei kuitenkaan käytetä riittävän systemaattisesti, että laskisin niitä vielä oikeiksi sanoiksi (kriittinen, minäkö? :P)

Nöttönen on oppinut tosi hellyttäviä temppuja. Isi opetti pojan tekemään aallon: ensin isi nostaa kätensä ilmaan kuin urheilustadionilla konsanaan ja sanoo “AAAALTO!”, ja poika nostaa omat kätensä ilmaan samalla tavalla. Ruoan jälkeen Nöttönen kiittää ruoasta taputtamalla käsiään ollessaan valmis nousemaan pöydästä. Äiti kysyy: “Oletko jo syönyt? Onko kiitos?” ja poikanen taputtaa käsiään. Sitten noustaan pöydästä.

Kirjoja luettaessa Nöttönen osaa jo osoittaa tiettyjä asioita kysyttäessä. Aurinkoisesta ensikirjasta poika osaa etsiä lehden takana piilottelevan mehiläisen (“Missä on mehiläinen piilossa?”), näyttää leppäkertun ja auringon, pupun hännän, korvat ja nenän (“Näytä, missä on pupun nenä”). Äiti on kauhean ylpeä pienokaisestaan :)

Tuntuu, että joka päivä opitaan jotain uutta. Tämä on aivan ihanaa aikaa! Huomenna on Nöttösen yksivuotisneuvola, joten sitten pääsemme näkemään myös pituuden ja painon. Kivaa!

Juhlapäivä

Äidin pieni täyttää tänään vuoden ja vauvasta on tullut taapero. Nyt tarjoilen lukijoilleni virtuaalileivoksia, enemmän synttäripäivän tunnelmista myöhemmin. Olkaapa hyvät!

Ensimmäiset ystävät

Minun piti jo kuukausia sitten kirjoittaa Nöttösen ystävistä. Parhaan kaverin esittely jääköön ensi kerralle, mutta tässä ovat Nöttösen ihan ensimmäiset ystävät, joiden kanssa emme tosin enää juuri ole tekemisissä:

IKEAn kalamobile oli ensimmäinen lelu, johon Nöttönen ihan pikkuisena vauvana alkoi kiinnittää huomiota. Vähitellen mobilesta tuli niin rakas, että vaikka poika olisi ollut miten känkkäränkkä ja itkuinen, hoitopöydälle mobilen alle laskeminen auttoi ja itku vaihtui hymyilyksi ja jokelteluksi.

Vähän myöhemmin, kun vaipanvaihtoon alettiin kaivata kaikenlaisia kikkoja ja harhautuksia, jotta poikanen pysyisi paikoillaan, mobilen kalat laitettiin pyörimään: mobilen varren nauhaa pyöritettiin tiukalle kierteelle ja sitten irrotettiin, jolloin kalat pyörivät vinhasti ympäriinsä. Nöttönen oli aina aivan lumoutunut.

Pari kuukautta sitten vaihdoimme kalamobilen vähän isomman pojan mobileen, jossa on lentokoneella lentäviä nalleja. “Fissukaverit” odottavat nyt Nöttösen pikkusiskoa tai -veljeä, jollainen toivottavasti perheeseen saadaan vielä joskus.

Haikeus

En aikonut kirjoittaa tästä, mutta jostain syystä se tuntuu kuitenkin tarpeelliselta. Tästä ei moni tiedä, mutta ajattelin, että jos suht tuntemattomat lukijani saavat tietää, niin väliäkös sillä. Ja ne harvat tutut, jotka tätä lukevat, osaavat varmasti olla tahdikkaita.

Joulun alla elämä tarjoili yllätyksen kahden viivan muodossa. Eihän se toki täydellinen yllätys ollut siinä mielessä, että kyllä me tiedämme, miten lapset saavat alkunsa, mutta ajoitus kuitenkin löi vähän ällikällä. Ahdistikin, aluksi. Laskin, että Nöttönen on vuoden ja seitsemän kuukautta, kun pikkusisko tai -veli syntyy. Hirvitti.

Pikkuhiljaa aloin tottua ajatukseen uudesta raskaudesta ja toisesta vauvasta. Aloin ajatella tulevaa kesää ja lauseissa vilahteli vähän väliä ilmaus “sitten kun…”. Sitten kun vauva syntyy. Sitten kun näitä lapsia onkin kaksi. Sitten kun.

Iloitsin aivan erityisesti siitä, miten paljon helpompia ensimmäiset viikot olivat aiempaan raskauteen verrattuna. Nyt ei ollut jatkuvaa keskenmenon pelkoa, koska jaloissa pyöri oma rakas tättähäärä ja saatoin ajatella: “Jos käy huonosti, mulla on kuitenkin oma pikku Nöttönen.”

Ja huonostihan siinä kävi. Valitettavasti. Huomenna olisi ollut seitsemän viikkoa täynnä, mutta ihan sinne asti ei päästy. Ensin alkoi pieni tiputtelu, sitten ihan kunnon vuoto kovine kipuineen. Pahinta oli alun epävarmuus – onko tämä keskenmeno vai vaaratonta vuotoa kuten edellisessä raskaudessa? Kun vuoto kuitenkin vain yltyi, oli pakko uskoa. Illansuussa lääkäri vahvisti sisätutkimuksen ja ultrauksen tehtyään, että kaikki täsmäsi varhaiseen keskenmenoon.

Aamupäivällä olin suoraan sanottuna ihan paskana, mutta kyllä tämä tästä. Lääkärikäynti helpotti oloa huomattavasti, kun sai kuulla varmuudella, miten asiat ovat. Tämän mustan pilven hopeareunus olikin nimenomaan tuo kyseinen lääkäri, jonka vastaanotolle päädyin sattuman kautta, mutta josta tulee nyt ehdottomasti vakiogyneni. Upea, sympaattinen ja huumorintajuinen herra.

Nyt on haikea olo. Netissä näkee paljon sellaisia ihmisiä, jotka varhaisen keskenmenon jälkeen puhuvat enkelilapsista ja ties mistä, mutta minä en osaa suhtautua niin. Ei alle seitsemänviikkoinen alkio ole vauva tai lapsi; se on rypäs soluja. En edes tiedä, oliko alkiota ollutkaan vai oliko kyseessä tuulimuna. Minä en osaa surra vauvaa, vaan suren lähinnä menetettyä mahdollisuutta – elokuussa olisi voinut tulla vauva, mutta ei tule. Olin jo ehtinyt kiintyä ajatukseen, mutta nyt siitä on luovuttava.

Kun tulin kotiin lääkäriltä, Nöttönen konttasi eteiseen minua vastaan riemusta hihkuen. Onnen kyyneleet kihosivat silmiin. Nostin pojan syliini, suukotin ja halasin. Mietin, että olen kaikesta huolimatta maailman onnekkain ihminen.

Pysäyttäkää aika, haluan pois kyydistä

Ennen äidiksi tuloani osasin etukäteen odottaa monenlaisia asioita. Tiesin, että rakastaisin lastani kuin heikkopäinen. Tiesin, että tulisin olemaan väsynyt. Tiesin, että omaa aikaa ei enää olisi nimeksikään. Tiesin, että elämä tulisi muuttumaan totaalisesti, mutta hyvällä tavalla. Aavistelin, että tulisin tuntemaan niin suurta onnea, ettei sitä osaa etukäteen edes kuvitella.

Sitä en kuitenkaan osannut odottaa etukäteen, että äitiyteen liittyisi jo ihan alusta asti niin paljon haikeutta ja …no, jonkinlaista luopumisen surua. En olisi osannut kuvitellakaan, että jo siinä vaiheessa, kun lapseni vielä turauttelee sinappikakkoja harsoihin eikä osaa edes kääntyä lattialla vatsalleen, alkaisin jo mielessäni surra sitä, miten kauhean nopeasti pienokaiseni kasvaa.

Vähän kerrallaan vauvamaisuus karisee Nöttösestä, joka alkaa nyt olla jo taapero. Olemus on hoikistunut, vauvanpulleus katoaa vähitellen. Iltapesun jälkeen sivelen poikani paljasta selkää ja samalla kun yhä uudestaan ihmettelen lapseni täydellisyyttä, pelkään mielessäni ajan kulumista – sitä, miten tuosta vielä pehmoisesta taaperosta tulee ensin hoikka leikki-ikäinen, sitten jäntevä koululainen.. sitten äänenmurroksen kanssa tuskaileva teini-ikäinen… apua! Minä ikävöin pikkuista poikaani jo nyt, vaikka tuo kasvu on vasta aluillaan, vaikka on vielä monia, monia päiviä, jolloin Nöttönen on ison pojan sijasta pehmoinen taapero, äidin suloinen pikku vaippapeppu.

Totta kai se tulevaisuuden vanhempi Nöttönen on minulle aivan yhtä rakas kuin tämä nykyinen taaperokin, en minä sillä… mutta jotenkin vain usein tulee sellainen tunne, että haluaisin pysäyttää ajan, edes hetkeksi. Olla vain pysähtyneenä tähän hetkeen, nauttia elämästä juuri tällaisena. Syöttää aamupuuroa pienelle, joka lärpättää sormilla alahuultaan ja hyrisee samalla niin, että syntyy todella hellyttävä ääni… nostaa päiväuniltaan hiukset pörrössä heränneen poikasen pehmopupuineen syliin pinnasängystään… kuunnella kun hän nauraa ja kiljahtelee riemusta kun leikitään Haukku tulee -leikkiä…

Huoh.

Oonko mää ihan kajahtanut?