Tutti vs. pupu

Kun Nöttönen oli pieni, olimme loppujen lopuksi hyvillämme siitä, ettei poika missään vaiheessa kelpuuttanut tuttia muutamaa lyhyttä kokeilua lukuunottamatta. Sehän tarkoitti, ettei tulisi myöskään mahdollisesti työlästä tutista vierottamista!

Poika kuitenkin keksi alkaa imeskellä pupunsa käpäliä. Usein. Alle kävelyikäisenä lapsi konttasi usein tyytyväisenä ympäriinsä pupu suusta roikkuen ja laskimme leikkiä “suuresta valkoisesta metsästäjästä”. Siinä vaiheessa pojan kiintymys pupuun oli hellyttävää.

Nyt Nöttönen on pari viikkoa vaille kolmevuotias, ja pupu alkaa olla Ongelma. Sitä nimittäin imeskellään edelleen, sekä päiväunilla että yöunilla, ja siinä välissäkin usein. Päiväsaikaan komennamme poikaa tiukasti kun pupun käpälä hakeutuu suuhun, mutta uniaikaan emme voi tuota turvaa tuovaa pehmopupua ottaa pois – se on kaikkien kasvatusohjeiden vastaista (tai ainakin minun lukemieni ohjeiden…).

Pupun syöminen alkaa jo näkyä myös hampaissa, mistä syystä pupu niin ongelmallinen onkin. Millä ihmeellä saa lapsen lopettamaan pehmolelun mässyttämisen? Jos kyseessä olisi tutti, se annettaisiin oravavauvoille ja sillä siisti, mutta ei lapselta voi riistää rakkainta unikaveriaan. Kun tänään käytin pikkusiskoa yksivuotistarkastuksessa hammashoitajalla, sain kuulla, että jopa rautahampaat voivat kasvaa virheasentoon, mikäli avopurenta pääsee pahaksi. Oikomishoito pehmolelun takia ei kuulosta houkuttelevalta…

Yritin googlata vinkkejä vierotukseen, mutta en löytänyt oikeastaan mitään. Aivan kuin kenelläkään muulla ei ikinä olisi ollut vastaavaa ongelmaa..? En oikein usko siihenkään, koska noita pehmoeläinten korvia ja häntiä jne. on taatusti imetty maailman sivu. En ole kuitenkaan toistaiseksi löytänyt mitään neuvoja tilanteeseen, ja suoraan sanottuna hirvittää jo valmiiksi ajatella, mitä tuo samainen hammashoitaja sanoo kuukauden päästä, kun on Nöttiksen kolmivuotistarkastuksen aika.

Pikkusisko on tyytyväinen tutinkäyttäjä. Tutti ei kuitenkaan ole pienelle henki ja elämä, eikä sen perään huudeta, mutta unille mentäessä se otetaan tyytyväisenä vastaan. Samaten pikkusisko konttaa itse hakemaan tutin ja laittaa sen suuhunsa, mikäli näkee sellaisen jossain lojumassa. Olemme kuitenkin pyrkineet siihen, että pikkusisko saa tutin vain uniaikaan ja silloin, kun on oikein känkkä ja kiukkuhuuto, johon tarvitsee pikaista apua. Hammashoitaja ohjeisti vierottamaan tutista viimeistään puolitoistavuotiaana, ja siihen pyritään.

Mutta mitä ihmettä teemme pupun kanssa?

Herää, pahvi

En oikein meinaa tajuta, että pikkusisko täyttää ihan pian vuoden. Synttäreihin on alle kaksi viikkoa. Mihin kokonainen vuosi on kadonnut – vastahan tuo pieni ihminen syntyi..? Hulluinta tässä kaikessa on se, että olen näin pitkään pitänyt lasta vauvana; sellaisena pienenä pötkylänä, joka ei vielä tajua maailmasta paljoakaan. Ja sitten yhtäkkiä hätkähdin tajuamaan, että pikkusisko ei ole ollut pikkuvauva enää aikoihin! Sehän osaa jo nousta seisomaan tukea vasten ja ottaa muutamia sivuttaisia askeliakin!

Ihmeissäni katselen, miten pikkusisko ihan noin vain pistää pyöreän palikan laatikon kannessa olevan reiän läpi ilman mitään ongelmia, irrottaa legopalikoita toisistaan, kääntelee innoissaan kirjan sivuja ja osoittaa pyynnöstä äidille kissaa. Lapsi alkaa hymyillä leveästi ja hytkyä syöttötuolissaan, kun kysyn, ottaako hän banaania, ja kun isä kesken iltapuuron vastaa puhelimeen ja unohtaa mukin pikkusiskon ulottuville, tyttö ottaa mukista itse kahdella kädellä kiinni ja hörppii vettä niin kuin olisi osannut aina tehdä niin.

Uskomatonta.

Muutos on tietysti tapahtunut pikku hiljaa, mutta jotenkin en vain ole tajunnut sitä. Olen touhukasta ja uhmaikäistä isoveljeä paimentaessani koko ajan pitänyt pikkusiskoa kauhean pienenä, mutta nyt on varmaan pakko herätä ja haistella kahvin tuoksua.

Meillä on melkein taapero.

Voihan potta

Nöttönen lähestyy kolmen vuoden ikää. Kahden vuoden ja kymmenen kuukauden iässä kuivaksi oppimisesta ei ole vielä oikein tietoakaan. Äitiä alkaa vähitellen ahdistaa, sillä tuntuu, että kaikki tuttavapiirin samanikäiset ja jopa nuoremmat lapset (nuoremmat ovat tosin tyttöjä) ovat jo vähintään päiväkuivia – osa on ollut sitä jo kuukausia. Meillä pottailu on jatkuva turhautumisen aihe ainakin poikasen äidille. Tiedän, ettei vielä ole sinänsä kiire, mutta kyllä se lisää aiheen stressaavuutta, että kaikki muut tuntuvat edistyneen paremmin. Väkisinkin alkaa pohtia, teemmekö me jotain väärin vai onko lapsi vain harvinaisen itsepäistä sorttia.

Nöttönen osaa pissata pottaan. Iltapesujen yhteydessä poika osaa itse mennä potalle pissahädän havaitessaan ja pissaa hienosti pottaan. Ongelma onkin lähinnä kai siinä, että pottailu ei kiinnosta. Lapsi voi istua tyytyväisenä potalla vaikka kaksikymmentä minuuttia, kunhan äiti lukee hänelle samalla kirjaa, mutta ei sinne pottaan mitään silti tehdä! Poikanen on havainnut, että äiti haluaa hänen käyvän potalla ja käyttää sitä hyväkseen, jotta saa äidin lukemaan kirjan toisensa jälkeen. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Kaikkein turhauttavinta on TIETÄÄ, että Nöttönen aikoo kakata seuraavan parin minuutin aikana, mutta kieltäytyy menemästä potalle. Tänäkin aamuna lapsi tuli vessaan luokseni ja päästi muutaman puupan, mikä oli selvä merkki siitä, että kohta on vaipassa täytettä. Kysyin heti: “Tuleeko sulla kakka? Mennään potalle!” Poika kuitenkin sanoi ei, ja kaksi minuuttia myöhemmin pyysi: “Pestään pylly.” Lastihan siellä vaipassa oli.

On yritetty lahjoa. Pottaan tulevasta kakasta saa keksin ja pissasta tarran, mutta ei se silti tunnu auttavan. Kun ei niin ei. Päiväkodissa poika on saanut pissata jopa pöntöllä, mutta kotona ei sekään kiinnosta. Alan vähitellen pelätä, että poika käyttää vaippoja vielä armeijaan lähtiessään…

No, taas kerran pitää tietysti todeta, että maailman mittakaavassa tämä toki on varsin pieni murhe.

Loputon syyllisyys, vol XXXIV

Päivähoito. Ikuinen syyllisyyden aiheuttaja. Saako alle kolmivuotiaan viedä hoitoon, saako isomman viedä hoitoon, jos pienempi on kotona jne. Tuttu bloggaajaäiti sai juuri jokin aika sitten anonyymikommentoijalta annoksen hurskaasti tarjoiltua p*skaa niskaansa samasta aiheesta: kun on kehdannut viedä isomman hoitoon vaikka on itse kotona vauvan kanssa. Kaiken huipuksi kommentti jätettiin tyyliin “en nyt kommentoi omalla nimellä vaikka itsekin bloggaan, koska en halua aiheesta kommentointia omaan blogiini”. Tuollaiselle henkilölle tuumaisin, että ensin voisi kasvattaa itselleen selkärangan ja vasta sen jälkeen tulla jonkun toisen blogiin moralisoimaan – omalla nimellään ja blogilinkin kera.

Silti: aika usein minäkin mietin, onko tämä kolme päivää hoidossa -arki reilua Nöttöstä kohtaan, kun pikkusisko saa olla kotona äidin kanssa. Mietin, miltä lapsesta tuntuu jäädä hoitopaikkaan, kun äiti ja pikkusisko ovat kotona. Ei alle kolmivuotias ymmärrä, että äiti tekee töitä kotona – hänelle “töihin” on jotain minne isi menee aamulla. Jotain mikä ei ole kotona. Ei pieni ymmärrä, että silloin kun pikkusisko nukkuu kunnon päiväunet tai viihtyy pitkään omien lelujensa parissa äiti tekee töitä. Aina välillä kuitenkin muistan kertoa Nöttöselle, että kunhan pikkusisko menee päiväunille, äiti tekee töitä, ja sitten iltapäivällä äiti tulee töiden jälkeen hakemaan hänet.

Kaikesta syyllisyydestä huolimatta on pakko todeta, että minä itse jaksan nyt paremmin, kun 18 tuntia viikossa huolehdin vain pikkusiskosta. Pikkusisko saa kerrankin huomiota: voin paapoa pientä niin paljon kuin suinkin haluan ilman, että joku mustasukkaisena tulee tekemään kiusaa, voin laulaa ja leikittää pientä ja antaa hänelle aikaani. Sekin on tärkeää. Ja kun Nöttönen hoitopäivän jälkeen tulee kotiin, jaksan ihan eri tavalla antaa hänelle huomiotani ja leikkiä hänen kanssaan, kun olen kuusi tuntia tehnyt muita asioita. Toivottavasti sekin painaa vaakakupissa jotain.

Syyllisyyttä helpottaa onneksi myös se, että olen toistuvasti päiväkodin hoitajilta kuullut Nöttösen viihtyvän hoidossa hyvin. Päivät sujuvat mukavasti ja poikanen kertoo kotona iloisesti, mitä on päivän aikana hoidossa tehnyt. Vielä illalla viimeiseksi Nöttönen saattaa puhua päiväkodista ja siellä olevista “kaveleista”.

Kaikesta huolimatta aina välillä toivoisin, että osaisin noudattaa yhtä elämänohjetta elokuvasta Paholaisen asianajaja. Siinä Al Pacinon esittämä paholainen toteaa, vapaasti suomennettuna, että syyllisyys on kuin säkillinen tiiliskiviä – se pitää vain tajuta laskea alas selästään.

Riipaisevaa

Poikasen aloitettua päivähoidon minun ei ole ollut erityisen vaikeaa olla hänestä erossa sitä noin kuutta tuntia, minkä hoitopäivä kestää. Ryhmäperhepäiväkodin hoitajat ovat kivoja ja lapsi viihtyy päiväkodissa käsittääkseni varsin hyvin (vaikka usein aamuisin lähteminen onkin vaikeaa ja lapsi sanoo “ei mene päiväkotiin”), joten äidille tuo kuusi tuntia on mukava hengähdystauko kahden lapsen arjesta ja tervetullut tilaisuus tehdä hieman töitäkin, ainakin jos pikkusisko nukkuu kunnon päiväunet ja saan työrauhan.

Oli kuitenkin riipaisevaa ja vähän pysäyttävääkin tajuta, että hoitopäivän aikana minä en ole paikalla lohduttamasta lasta pahan mielen hetkellä. Tähän asti äiti on ollut lähes aina paikalla. Erään hoitopäivän jälkeen Nöttönen leikki leluillaan ja sanoi yhtäkkiä: “Ei saa ottaa kädestä.”

“Niin, ei saa ottaaa toisen kädestä lelua,” totesin.
“Ei saa Emil ottaa J:n kädestä. J. ikkee.”
“Ottiko Emil lelun J:n kädestä? Niinkö tänään kävi päiväkodissa?” kysyin tarkemmin.
“Joo… J. ikkee,” sanoi lapsi aivan asiallisesti.

Se tuntui todella riipaisevalta. Lapsi kertoi ihan tyynesti päiväkodissa sattuneesta asiasta, joka oli saanut hänet itkemään, ja äidillä oli tulla tippa silmään. Äidin pieni oli itkenyt päiväkodissa, eikä äiti ollut paikalla lohduttamassa. Sniisk.

Totta kai lapsille sattuu välillä pieniä kahnauksia hoitopäivän aikana ja toki noin kolmivuotiaana on opeteltava – joskus kantapäänkin kautta – se, ettei lelua saa ottaa toisen kädestä. Oli vain jotenkin pysäyttävää tajuta, että tällä kertaa en ollutkaan paikalla, kun lapsella oli paha mieli. Onneksi tiedän, että päiväkodin hoitajien sylissä on tilaa. Nöttösestä pidetään kyllä hyvää huolta.

Melkein 11 kk

Tänään oli kasvukontrolli. Pian 11 kk:n ikäinen pikkusisko on nyt 8525g ja 72 cm.

Ja arvatkaapa mitä?

Käyrä kääntyi vihdoin ylöspäin. Ei kauheasti, ei kovin jyrkästi, mutta kuitenkin ihan selkeästi nousevaksi. Painokäyrä oli pikkuisen laskusuuntainen, vaan se ei ole yllätys, kun ei lapsi pysy hetkeäkään paikoillaan vaan ryömii minkä ehtii – ja myös konttaa jonkin verran. Siinähän sitä energiaa kuluu!

Äiti on nyt hurjan iloinen.
Mun pieni kasvaa.

Syksyhimotuksia

Anniina heitti minua tällaisella haasteella:

“Esittele siis postauksessasi joko enemmän tai vähemmän tarkasti ne neljä juttua, jotka ovat kuluvan syksyn aikana olleet joko ostoslistallasi tai haaveissasi. Linkitä postauksesi sen jälkeen tämän postauksen kommenttiboksiin, jotta pääsemme ihastelemaan toistemme syksyhimotuksia.”

Valintani ovat perin naisellisia ja luultavasti kirkuvat, että kyseessä on väsynyt ja rähjäinen pienten lasten äiti, mutta väliäkös tuolla ;) Valitsin nyt ihan vain omia juttujani, jotka eivät liity millään tavalla lapsiin, eivätkä nämä neljä ole missään erityisessä järjestyksessä.

1) Kosmetiikka. Kynsilakat ja -koristeet ovat jo hyvän aikaa olleet lähellä sydäntäni, mutta nyt on vähitellen alkanut herätä haave ihan kelvollisesta meikkivarastostakin – ja ennen kaikkea edes välttävästä taidosta käyttää sitä. Tämä sama kohta löytyi myös Mamman listalta. :)

2) Greyn anatomia. Elämä pikkulapsiperheessä on tällä hetkellä – osittain kiitos päiväkodista rantautuvien jatkuvien räkätautien – niin väsyttävää, että iltaisin tuntuu aivojen tilalla olevan jotakin ihan muuta, joka vastaa teholtaan muutamaa annosta kylmää kaurapuuroa. Silloin television katselu on varsin sopivaa puuhaa, ja Greyn anatomia on loppumattoman rakkauteni kohde, mitä tulee televisiosarjoihin. Hyllystä löytyy dvd:llä viisi ensimmäistä kautta, lisää hankin kunhan hinta alenee.

3) Käsityöt. Käsillä tekeminen. Terapeuttista, rentouttavaa ja palkitsevaa, silloin kun siihen on energiaa. ♥

4) Suklaa. Ei vaadi mitään väsyneeltä, ainoastaan antaa. Tämän hetken suosikki on kuvan Marabou-suklaa, joka on kerta kaikkiaan niin hyvää, että jos minua ei olisi siunattu melkoisella itsehillinnällä, söisin sitä kuin leipää. Nyt tyydyn ottamaa palasen silloin tällöin.

Tällaisia himotuksia ja intohimoja sisältyy siis minun syksyyni :)

A blog with substance

Lady antoi minulle tunnustuksen, suuret kiitokset ♥

Tämän tunnustuksen saajan pitää:

1. Kiittää tunnustuksen antajaa
2. Antaa tunnustus 8:lle blogille eteenpäin
3. Ilmoittaa näille 8:lle asiasta
4. Kertoa 8 satunnaista asiaa itsestään

Let’s see… mitähän minä uskaltaisin itsestäni jakaa…

1. Minulla on ollut elämäni aikana neljä eri nimeä. Siis neljä erilaista nimiyhdistelmää etunimiä ja sukunimiä, neljässä eri ajokortissa.
Nykyisen ajattelin pitää kuolemaani asti, ellei mitään eriskummallista satu.

2. Suomen kielestä ja kirjallisuudesta valmistuneena maisterina olen osuvasti asunut sekä Kalevalantiellä että Aleksis Kiven kadulla.

3. Mieheni on koukuttanut minut moniin scifisarjoihin ja niistä kaksi kuuluu ehdottomasti parhaimpiin televisiosarjoihin, mitä olen ikinä katsonut: Babylon 5 ja (uusi) Taisteluplaneetta Galactica. Ja jostain syystä scifisarjoissa aina tähtialuksen tms. kapteenin karisma puree minuun: John Sheridan Babylon 5:ssa, William Adama Galacticassa, Jean-Luc Picard Star Trek TNG:ssä… huoh ♥ Ikuinen teini :)

4. Haaveilen siitä, että vielä nyt 35 vuoden kypsässä iässä oppisin meikkaamaan. Imen netistä meikkiblogeista itseeni tietoa kuin sieni, jotta tietäisin, mitkä olisivat ne hyvät perusjutut, mitä minun kannattaa hankkia.

5. En ole erityisen järjestelmällinen tai suunnitelmallinen ihminen, valitettavasti. Esimerkki: lokakuun puoliväli lähestyy, eikä lapsille ole kaikkia talvivaatteita hankittuna, saati sitten minulle itselleni. Huokaus.

6. Syön älyttömiä määriä viinirypäleitä. Rakastan niitä. Sama pätee raejuustoon.

7. En vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona.

8. Olen lukenut C.S. Lewisin teoksen Velho ja Leijona varovaisesti arvioiden noin neljäkymmentä kertaa. Vaikkei se ole edes kaikkien aikojen lempikirjani :)

Ja eteenpäin voisin jakaa tämän.. öö.. en tiedä :/ Lady ehti jakaa tämän jo niille äitiysblogeille, joita aktiivisimmin luen. Hm. No, annetaan blogeille

- Intonaatio (joka on tosin minulle varsin tuore tuttavuus mutta vaikuttaa kivalta blogilta)
- Meikkileikkejä
- …en keksi enempää tähän hätään. :(

Rajoja ja punaista

Minä näen nyt punaista. Törmäsin tuon erityislasten vanhemmat -merkinnän jälkimainingeissa toisen blogin kommenttiosastossa tällaiseen kommenttin:

“Nasu voi onnitella itseään, kaksi lasta peräjälkeen. Kaikille elämä ei ole noin helppoa.”

Onko helpon elämän määritelmä se, että on saanut kaksi lasta peräjälkeen? Miten kenelläkään on pokkaa määritellä ventovieraan ihmisen elämä vain yhden tiedon perusteella? Jokainen tämän blogin pitempiaikainen lukija tietää jo tuohon pieneen faktaan liittyen, että
a) lasten välissä oli keskenmeno ja
b) molempia raskauksia varjosti komplikaatioarmeija (2 % synnyttäjistä saa raskaushepatoosin – kuinka moni saa sekä raskaushepatoosin että sappikivitaudin toistuvine kipukohtauksineen että äkillisen sappirakon tulehduksen?)

Kyllä, lopputulos on todella mahtava. Tekisin saman uudelleen näiden kahden lapsen vuoksi. Ja ei, nuo kaksi hankalaa raskautta eivät missään nimessä tarkoita, ettei minun elämäni olisi helppoa, tai että minun elämäni olisi vaikeaa. Ne ovat vain esimerkki siitä, että kyllä näiden kahden lapsen eteen myös kärsittiin – ei varmasti samassa mittakaavassa kuin joku muu kärsii, mutta uskaltaisin myös väittää, että ihan yhtä lailla aika moni on kaksi lasta saanut paljon helpomminkin kuin minä.

(…ja moni paljon enemmän kärsien, tai ei ole edes saanut kahta lasta, tai ei ole saanut yhtään tervettä lasta, tai ei ole saanut yhtään lasta ylipäänsäkään… ja niin edelleen ja niin edelleen. See what I mean?)

Mutta pointti oli siis se, että jos tietää minusta tasan sen verran, että olen saanut kaksi lasta noin kahden vuoden ikäerolla, niin se ei kyllä minusta ole tarpeeksi informaatiota, että minun elämäni voi luokitella helpoksi. Se on tällä hetkellä onnellista ja suht helppoa, mutta kuten jokaiseen elämään, siihen on sisältynyt myös hankalampia aikoja.

By the way: minä sanoin tuossa nimenomaisessa erityislasten vanhemmat -aiheisessa kirjoituksessakin, että olen hirvittävän kiitollinen lapsistani ja tiedostan olevani onnekas, enkö sanonutkin? Minä TIEDÄN, ettei kaikille elämä ole näin helppoa, mutta inhoan, inhoan silti sitä, että joku täysin ventovieras luokittelee minun elämäni helpoksi tietämättä minusta yhtään mitään. Siis edes sen vertaa, miten raskauteni sujuivat.

Mutta eteenpäin. Vielä enemmän kuin tuo edellinen kommentti minua kuitenkin suututti tämä seuraava, saman ihmisen näppäimistöltä lähtenyt lausahdus:

“Nasullakin on vielä niin pienet lapset, että ei ole vielä tieto, että voi tulla oppimisvaikeuksia koulussa tai puheenkehitysken ongelmia jne. Harvalla on kehitysvammadiagnoosi, joilloin on myös kehitysvammalaki takana. On erilaisia kehitysviiveitä sun muita —.”

Minusta tuo on täydellisen asiatonta. Ei itse asia sinänsä, koska on tietysti totta, että lapsillani voi tulevaisuudessa olla oppimisvaikeuksia tms., vaan se, että minun lapsiani kommentoidaan toisen blogin kommenttiosastolla ventovieraiden toimesta. Jos haluat puhua lapsistani, tee se täällä. Otherwise, SHUT UP. Miettikääpä asiaa tältä kannalta: olisiko teistä tahdikasta, jos minä menisin jonkun toisen äitiysblogin kommenttiosastolle kommentoimaan ihan nimellä jonkun bloggaajan erityislasta ja pohdiskelemaan, että “niin, sekin on vielä niin pieni, tervehän se nyt on, mutta Down-lapsillahan on selvästi suurentunut riski saada sairaudet X ja Y, joten…” Minusta ei.

Ihan kaikin mokomin kritisoikaa kirjoitustani, tai kritisoikaa minun vajavaista taitoani ilmaista itseäni selkeästi (kun en osannut olla riittävän asiallinen ollakseni viemättä ihmisten yöunia), tai kritisoikaa vaikka minua ihmisenäkin (“kauhee mikä ääliö!”), mutta älkää vetäkö lapsiani mihinkään pohdiskeluistanne mukaan. Se on asiatonta.

Kaupan karkkikriisi

Tuoreessa Meidän Perhe -lehdessä (Nro 10) oli kyselty vanhemmilta, miten heidän perheessään selvitään kaupan karkkikriisistä. Yhden lukijan kommentti sai minut melkein purskauttamaan kahvit suustani.

“Helposti. En tiedä, onko lapseni vaan tavallista helpompi vai johtuuko se minusta. Lähes joka kauppareissulla vanhempi tyttäreni saa valita itselleen pillimehun, joka on kauppareissun kohokohtia. Ei siihen karkkia tarvita.”

Näkeekö kukaan muu tuossa mitään ristiriitaista ja huvittavaa, vai olenko minä jotenkin outo ajatusmaailmaltani? :D