Poikasen aloitettua päivähoidon minun ei ole ollut erityisen vaikeaa olla hänestä erossa sitä noin kuutta tuntia, minkä hoitopäivä kestää. Ryhmäperhepäiväkodin hoitajat ovat kivoja ja lapsi viihtyy päiväkodissa käsittääkseni varsin hyvin (vaikka usein aamuisin lähteminen onkin vaikeaa ja lapsi sanoo “ei mene päiväkotiin”), joten äidille tuo kuusi tuntia on mukava hengähdystauko kahden lapsen arjesta ja tervetullut tilaisuus tehdä hieman töitäkin, ainakin jos pikkusisko nukkuu kunnon päiväunet ja saan työrauhan.
Oli kuitenkin riipaisevaa ja vähän pysäyttävääkin tajuta, että hoitopäivän aikana minä en ole paikalla lohduttamasta lasta pahan mielen hetkellä. Tähän asti äiti on ollut lähes aina paikalla. Erään hoitopäivän jälkeen Nöttönen leikki leluillaan ja sanoi yhtäkkiä: “Ei saa ottaa kädestä.”
“Niin, ei saa ottaaa toisen kädestä lelua,” totesin.
“Ei saa Emil ottaa J:n kädestä. J. ikkee.”
“Ottiko Emil lelun J:n kädestä? Niinkö tänään kävi päiväkodissa?” kysyin tarkemmin.
“Joo… J. ikkee,” sanoi lapsi aivan asiallisesti.
Se tuntui todella riipaisevalta. Lapsi kertoi ihan tyynesti päiväkodissa sattuneesta asiasta, joka oli saanut hänet itkemään, ja äidillä oli tulla tippa silmään. Äidin pieni oli itkenyt päiväkodissa, eikä äiti ollut paikalla lohduttamassa. Sniisk.
Totta kai lapsille sattuu välillä pieniä kahnauksia hoitopäivän aikana ja toki noin kolmivuotiaana on opeteltava – joskus kantapäänkin kautta – se, ettei lelua saa ottaa toisen kädestä. Oli vain jotenkin pysäyttävää tajuta, että tällä kertaa en ollutkaan paikalla, kun lapsella oli paha mieli. Onneksi tiedän, että päiväkodin hoitajien sylissä on tilaa. Nöttösestä pidetään kyllä hyvää huolta.
:’(
Nuo tuollaiset on just niitä syitä, minkä takia mä haluaisin olla kotiäitinä siihen asti, kun lapset menee kouluun ja pitää kotikoulua ja pakata uninallen armeijakassiin.
No, kaikki nää ei ehkä toteudu. :-D
Mutta siis, mäkään en tiedä oikeasti hirveämpää asiaa kuin sen, ettei lasta ole lohduttamassa. Jos lapsella on paha mieli, mä haluan lohduttaa, jos olen paikalla, ohi kaikkien muiden tärkeiden aikuisten. Muuten mulla särkyy sydän. :(
Jep, ja meille kerrottiin juuri eilen että tyttö on alkanut tönimään pienempiä. Tiedän että siellä asia hoidetaan hyvin ja siitä keskustellaan, mutta käytiin me sitä läpi kotonakin. (U haluaa halia kaikkia pieniä kavereita, mut ne ei aina halua halia takaisin ja sit U hermostuu ja tönii… huoh). Mutta tiedän että U on saanut myös oman osansa tönimisistä… Onneksi päivähoidossa on aina tarjolla (ainakin meillä) lapselle syli kun sitä tarvitsee. Useimmiten kuitenkin lapset ovat reippaita ja pyytävät nätisti anteeksi ja halaavat.
Mutta siellä hoidossa oppii hyvin tuota sosiaalista kanssakäymistä. Varsinkin meidän U kun on ainoa lapsi, niin mun mielestä on hyvä että siellä opitaan sitä että mitä saa tehdä ja mitä ei, ja että muitakin aikuisia pitää totella kuin omia vanhempiaan. Ja harmituksia ja itkuja elämään mahtuu tuon ikäiselle… ei se niistä säry. Mut kannattaa siksi aina varata aikaa siihen ku hakee lapsen hoidosta että voi kysellä että miten on päivä mennyt ja onko tapahtunut jotain mistä pitää esimerkiksi kotona puhua. Ainakin meillä kommunikaatio päiväkodin ja meidän välillä toimii tosi hyvin, et ei tarvii sitä pelätä etteikö sieltä kerrottaisi jos jotain on sattunut.
Ainakin pääosin päivät on meillä päiväkodissa positiivisia. :) Meillä lapsi lähtee yleensä oikein mielellään päiväkotiin; siellä kun on kaikkea kivaa tekemistä mitä äiti ei jaksa kotona kehitellä. Ymmärrän kyllä että se lapsen murhe riipaisee, sitä kun haluaisi mielellään tasoittaa kaikki kumpareet ja kuopat lapsensa tiellä… :/
Muistan tuon tunteen niiltä ajoilta kun E oli hoidossa. Hän oli ryhmänsä pienin joten sai olla muksimisilta ja lelun viemisiltä ihan rauhassa, kun kaikki vain hoiti ja paijasi. Mutta sitten kun kuulin päivän aikana sattuneista muksahduksista ja kolahduksista niin sydäntä riipi. Kerrankin oli juossut muiden perässä tenniskentällä ja lentänyt naamalleen sillä seurauksella että ylähuuli vuoti kunnolla verta. Ei juuri kuulema itkenyt ja tiedän sen johtuvan siitä, että ei koskaan oikein ole osannut itkeä kuin täällä kotona, muualla aristelee :(
Tämä menee juuri niin kuin Elina sanoi, mielelläänhän sitä kaikki kuopat siloittaisi, kirjaimellisestikin, mutta kun ei voi :(
Voi surkeus :( Voin pelkän ajatuksenkin tasolla samaistua fiilikseesi. Olen myös ennen lapsia ollut itse se päiväkodin täti, joka on sulkenut syliinsä noita pieniä ikävöitsijöitä ja lohtua tarvitsevia. Muistan eräänkin alle 2-vuotiaan tytön, joka ei millään, ei sitten millään nukahtanut päiväunille yksin. Surkeana itki äitiä ja puristi nuhruista nallea kainalossaan. Niinpä minä otin hommakseni istua siinä laverin vieressä joka päivä ja silittelin enkelikiharoita niin kauan että uni vei voiton. Sydän meinasi pakahtua, ja toivotin piutpaut niille muille työntekijöille jotka ohjeistivat että “olisi se ihan tärkeää sen lapsen oppia itsekseen nukahtamaan kuten muutkin…”
Meillä tyttö kertoi eilen, että maanantaisessa jumpassa käy tyttö joka tämän tästä kuristaa meidän neitiä kaulasta, samoin toista lasta joka yhdessä meidän neidin kanssa on jumpan nuorimmat kävijät. Että kuulemma pelottaa mennä jumppaan, kun tulee aina suru. Jumpan ohjaaja on hyvä ystäväni, joka olikin jo aiemmin kertonut tästä yhdestä hankalasta lapsesta ryhmässä. Tulin silti tuosta lapseni kertomasta ihan leijonaäidiksi samassa hetkessä. En voi olla tönimässä pois kaikkia jotka lastani joskus kiusaavat, mutta ai että se houkutus moiseen on valtaisa. Kasvattavaa tämä vanhemmuus, vanhemmallekin!
Nöttönen on varmasti hyvissä käsissä <3 Halaus äidille!
Kiitokset kommenteista! Niinhän se on, että kaikkea ei voi lapsensa puolesta tehdä vaikka kuinka haluaisi, ja joskus tulee noita muksahduksia ja suruja, eikä äiti ole aina paikalla. Onneksi päivähoidossa on muita turvallisia aikuisia! Juuri tällä viikolla kävin päiväkodin vanhempainilassa ja oli ihanaa kuulla, miten hoitajat kertoivat, että jokainen ryhmän lapsista pyytää aina päivän mittaan jossain vaiheessa päästä syliin – pienimmästä vanhimpaan. Mahtavaa, että Nöttönenkin on hyväksynyt lähelleen nämä hoitajat ja osaa turvata heihin.
Lady, aika hyvä pläni, että vielä armeijaankin nalle pojalle mukaan :D Tuntuis, että siinä vaiheessa saattais kyllä jo tulla pientä protestointia äidin paapomisesta ;)
Elina, aina poikaa hakiessa vaihdamme kuulumiset päivän kulusta ensin hoitajan kanssa ja sitten kotona jutellaan vielä poikasen itsensä kanssa, että pysyn kärryillä siitä, mitä on tapahtunut ja millä mielellä ollaan. Onneksi tähän mennessä vain kaksi kertaa on ylipäänsä tullut mitään kahnausta, eikä kummallakaan kerralla mitään sen isompaa kuin riitaa lelusta. :) Meilläkin huomaa ihan selvästi jo näin parin kuukauden jälkeen että sosiaaliset taidot on lisääntyneet ja esim. omaa vuoroa osataan jo odottaa nätisti :)
Katja, noi muksahdukset on aina niin kurjia! Nöttis kaatui eilen riehuessaan pikkuautonsa päälle niin että otsassa on nyt kaamea verinaarmu, ja äitiä kirvelee joka kerta kun sen näen :-/
Anniina, kyllä heräsi täälläkin leijonaäiti kun luin tuon kommenttisi! Kai siihen hankalan tytön äitiin on otettu yhteyttä? Kuulostaa ihan kamalalta tuo tilanne, että yksi lapsi voi noin terrorisoida toisia ja vielä kuristaa :( Toivottavasti tilanne ratkeaa pian parhain päin!