Päivähoito. Ikuinen syyllisyyden aiheuttaja. Saako alle kolmivuotiaan viedä hoitoon, saako isomman viedä hoitoon, jos pienempi on kotona jne. Tuttu bloggaajaäiti sai juuri jokin aika sitten anonyymikommentoijalta annoksen hurskaasti tarjoiltua p*skaa niskaansa samasta aiheesta: kun on kehdannut viedä isomman hoitoon vaikka on itse kotona vauvan kanssa. Kaiken huipuksi kommentti jätettiin tyyliin “en nyt kommentoi omalla nimellä vaikka itsekin bloggaan, koska en halua aiheesta kommentointia omaan blogiini”. Tuollaiselle henkilölle tuumaisin, että ensin voisi kasvattaa itselleen selkärangan ja vasta sen jälkeen tulla jonkun toisen blogiin moralisoimaan – omalla nimellään ja blogilinkin kera.
Silti: aika usein minäkin mietin, onko tämä kolme päivää hoidossa -arki reilua Nöttöstä kohtaan, kun pikkusisko saa olla kotona äidin kanssa. Mietin, miltä lapsesta tuntuu jäädä hoitopaikkaan, kun äiti ja pikkusisko ovat kotona. Ei alle kolmivuotias ymmärrä, että äiti tekee töitä kotona – hänelle “töihin” on jotain minne isi menee aamulla. Jotain mikä ei ole kotona. Ei pieni ymmärrä, että silloin kun pikkusisko nukkuu kunnon päiväunet tai viihtyy pitkään omien lelujensa parissa äiti tekee töitä. Aina välillä kuitenkin muistan kertoa Nöttöselle, että kunhan pikkusisko menee päiväunille, äiti tekee töitä, ja sitten iltapäivällä äiti tulee töiden jälkeen hakemaan hänet.
Kaikesta syyllisyydestä huolimatta on pakko todeta, että minä itse jaksan nyt paremmin, kun 18 tuntia viikossa huolehdin vain pikkusiskosta. Pikkusisko saa kerrankin huomiota: voin paapoa pientä niin paljon kuin suinkin haluan ilman, että joku mustasukkaisena tulee tekemään kiusaa, voin laulaa ja leikittää pientä ja antaa hänelle aikaani. Sekin on tärkeää. Ja kun Nöttönen hoitopäivän jälkeen tulee kotiin, jaksan ihan eri tavalla antaa hänelle huomiotani ja leikkiä hänen kanssaan, kun olen kuusi tuntia tehnyt muita asioita. Toivottavasti sekin painaa vaakakupissa jotain.
Syyllisyyttä helpottaa onneksi myös se, että olen toistuvasti päiväkodin hoitajilta kuullut Nöttösen viihtyvän hoidossa hyvin. Päivät sujuvat mukavasti ja poikanen kertoo kotona iloisesti, mitä on päivän aikana hoidossa tehnyt. Vielä illalla viimeiseksi Nöttönen saattaa puhua päiväkodista ja siellä olevista “kaveleista”.
Kaikesta huolimatta aina välillä toivoisin, että osaisin noudattaa yhtä elämänohjetta elokuvasta Paholaisen asianajaja. Siinä Al Pacinon esittämä paholainen toteaa, vapaasti suomennettuna, että syyllisyys on kuin säkillinen tiiliskiviä – se pitää vain tajuta laskea alas selästään.
Tuo syyllisyys on kyllä jännä tunne.. :/ kuinka sitä haluaisi toimia toisin, ja kuinka omat voimavarat ja jaksaminen vaatii jotain muuta.
Nää on tosi hankalia asioita. Mähän oon vannoutunut kotiäitiyden kannattaja, kuten tiedät. Mutta se on mun kohdalla. Se passaa mulle just nyt. Mä oon ollut kohta kolme vuotta kotona ja toivon todella, että ainakin sen toisen kolme vuotta voin vielä olla. Mielellään enemmänkin.
Mutta kun yksi ei sovi kaikille. Kotiäitiys ei ole kaikkia varten, jos kohta toivoisin että kaikki alle 1-veen hoitoon vievät miettisivät todella tarkkaan, onko oikeasti ihan pakko. Ihan niin kuin se uraäitiys/työäitiys ei sovi kaikille. Ja jos voi tehdä valintansa oman itsensä, eikä ympäristön paineiden, mukaan niin älyttömän hyvä!
Mä just tuohon sun edelliseen postaukseen yritin valita sanani tarpeeksi hyvin, etten olisi vaikuttanut (vahingossa!) tölväiseväni sua sun valinnan vuoksi. Taisin onneksi onnistua, huh! :)
Ei ole pitkä aika, kun eräällä taholla eräs äiti tuli “kiillottamaan kruunuaan” ja kertomaan, kuinka hän ei halua olla lapsestaan erossa, ei esimerkiksi antaa hoitoon viikonlopuksi. Ja tämä kommentti ei oikeastaan kuulunut keskustelun aihepiiriin ollenkaan. Myöhemmin selvisi, että tämä äiti oli vienyt lapsensa päiväkotiin heti äitiysloman jälkeen ja vaikutti pitävänsä itseään parempana ihmisenä myös sen vuoksi. Ihan oikeasti vaikutti.
Näitä tällaisia mä en kestä ollenkaan – ja silti näitä riittää. Jokainen tehköön ne omat valintansa ja olkoon onnellinen, eikä tökkiä muita sitten muiden valinnoista!
Ja kun kerran avautumaan pääsin, niin voi että kuinka mua korpeaa sekin, kun päivähoitoon viemistä perustellaan sillä että lapsi saa siellä seuraa – siis nimenomaan niin vihjaten että kotiäidit epäisivät lapseltaan/lapsiltaan tämän. Totta kai päiväkodissa/hoidossa lapsi saa seuraa! Mutta niin saa myös kotona ollessaan – kotiäideille ja heidän lapsilleen on olemassa kerhoja. Niin kaupungin kuin seurakunnan järkkäämiä, niin perhekerhoja kuin sellaisia, joihin lapset menevät itsenäisesti. Puhumattakaan toivottavasta ystäväverkostosta ja heidän lapsistaan.
Eli kyllä lapsi voi saada kaikki virikkeet “ihan vain kotihoidossakin”.
Koska sitähän tää on. Sä painiskelet joskus sen kanssa, että sulla on Nöttönen osan aikaa päiväkodissa. Joko itsesi kanssa tai kun luet/kuulet jotain, kuten tuo mainitsemasi blogijuttu (joka muuten kuumensi verta täälläkin ihan samoista syistä, mutta luin sen ns.myöhään). Ja mun valintoja osataan tölviä myös. Eli välillä saa painiskella täälläkin.
Mun mielestä on tosi hyvä, että sä itse pohjimmiltasi tiedät tekeväsi oikean valinnan sun ja sun lasten ja perheen kannalta. Eli sä teet just oikein. <3
Ja niin teen minäkin. :)
Mä oon nyt monta päivää odotellut, että joku anonyymi tulisi tähän postaukseen kertomaan kuinka toisten kuuluu elää ja olla, mutta nyt tähän avaukseen näköjään ei kukaan koske tikullakaan! Ja sitten kun itse _sivulauseessa_ menet mainitsemaan päivähoidon, niin johan on anoilla asiaa. Voi vee sanon minä.
Ladyn kanssa samoilla linjoilla, että kukin tavallaan. Mun on vaikeaa kokea syyllisyyttä, kun tiedän toimivani meidän perheelle parhaaksi katsomallani tavalla.
poikkeama, sanos muuta! Välillä pitää vain tyytyä tekemään kompromisseja ja valita pahoista pienin.
Lady, asiaa kirjoitat. Ei kaikille sovi samat ratkaisut, mutta kieltämättä mustakin tuntuu kurjalta, kun joidenkin on pakko laittaa lapsi hoitoon jo alle vuoden ikäisenä. Ei sitä varmaan juuri kukaan mielellään tee, joskus rahatilanteen vuoksi vain on pakko tehdä niin. Nöttis oli onneksi jo yli 2½ v. hoidon aloittaessaan, eli aika hyvän ikäinen kuitenkin.
Varmasti lapsi voi kotihoidossakin saada riittävästi virikkeitä ja seuraa toisista lapsista jne. – en epäile hetkeäkään. Meillä tilanne oli siinä mielessä hankala, että lasten rytmien takia emme oikein ikinä tuntuneet pääsevän mihinkään kerhoihin tai avoimeen päiväkotiin, ja kaveripiirissä sopivan ikäisiä lapsia ei ole kovin paljon. Siksi olen tosi onnellinen, että nyt päiväkodissa on kolme kertaa viikossa kavereiden seuraa tarjolla (ja kuitenkin kannan syyllisyyttä siitä, että en ole pystynyt itse tarjoamaan vastaavaa kotihoidossa, huoh).
Hanna, no älä mitä! Nyt kun aihetta käsiteltäis, trollit loistavat poissaolollaan… Ehkä siksi, että jo kirjoituksen alussa annan ymmärtää, että elä-rupee-mulle-kuule-yhtään… ;)
Olen itsekin hirveästi miettinyt tätä ja päättänyt vastavuoroisesti ottaa 2,5 vuotiaan pojun pois hoidosta (kun olen hänet sinne reilu vuoskkaana vienyt) sisaruksen syntyessä. Olen syyllistänyt nyt itseäni 1,5 vuotta siitä että poju on hoidossa ja nyt vihdoin saan puhtaan omatunnon – tavallaan.
Mutta siis pointti on tässä se, että minusta on hirveän paljon kiinni lapsesta se, että kannattaako viedä hoitoon vai ei. Jos nöttönen viihtyy hoidossa, nauttii kavereiden kanssa leikkimisestä ja muutenkin ei kärsi siitä mitenkään, niin miksei olisi paras ratkaisu tuo juuri tekemäsi? Kuka lapsensa parhaiten tuntee, jos ei äiti?
Meillä poika on arka ja pienikokoinen ja hoitoryhmässään (pph) nuorin. Isommat on agressiivisempia ja päällekäyvempiä enkä usko, että meidän poju on “oikeasti” koskaan viihtynyt sielä hoitopaikassa, vaikka hoitaja ihana onkin. Tällä minun intuitiollani taas teen toisenlaisen ratkaisun, jonka uskon olevan taas meidän perheelle paras.
Minusta päätöksesi ja perustelusi kuullostavat ihan järkeviltä ja hyviltä, älä turhaan pode huonoa omatuntoa!