Puhalletaanpas pölyt pois täältä blogin hyllyiltä… *puuuhhhhhhhhhh*! Tulikin pitkä kirjoitustauko ilman erityistä syytä. Koskaan ei vain muka ole aikaa ja energiaa kirjoittaa, vaikka sehän on tietysti kiinni vain ryhtymisestä.

Parin merkinnän takainen H1N1-paniikkiangsti on helpottanut selkeästi, koska Nöttösen rokotuksesta on nyt kulunut kolme viikkoa, joten kaiken järjen mukaan poikasella pitäisi olla jo suht hyvä suoja, ja muutenkin epidemia näyttäisi tältä erää laantuneen. Ennen seuraavaa aaltoa on toivottavasti sitten jo pojan isällä ja minullakin rokotuksen tuoma suoja.

Lehtien palstoilla ja blogien kommenttiosastoilla on näkynyt paljon äänekkäitä ihmisiä julistamassa, että he nyt eivät ainakaan suostu mitään elohopearokotteita ottamaan, mutta minä otan rokotteen iloisena ja tyytyväisenä. Kyllä kiitos. (Ja niille, jotka eivät tätä ole vielä kuulleet: rokotteen sisältämä elohopeamäärä vastaa suunnilleen kahtakymmentäviittä grammaa silakkaa… )

Nöttönen on nyt kymmenen ja puoli kuukautta! En käsitä, mihin tämä aika on kulunut! Poikasesta on kuoriutunut tuho- ja sotkemisvoimaltaan kuusikätistä apinaa vastaava virnistelevä tättähäärä, joka ehtii ja ylettyy joka paikkaan: rämpyttää äidin tietokoneen näppäimiä, nyppii lehtiä juorusta, levittää päivän Hesarin kahdeksikymmeneksi kappaleeksi ympäri olohuonetta, kaataa kylpyhuoneen roskiksen… ja konttaa iloisesti hihkuen kohti seuraavaa kohdetta. Elämä oli totisesti yksinkertaisempaa, kun poika ei vielä liikkunut, mutta toisaalta tuollaista ympäriinsä konttaavaa tättistä on kauhean hauskaa katsella.

Hampaita on nyt yhteensä kuusi. Yläkakkoset puhkesivat melko pian yläykkösten jälkeen ja Nöttösellä on kerta kaikkiaan valloittava hymy. Etuhampaiden välissä on vielä melko juhlava rako, mutta loput hampaat luultavasti saavat kasvaessaan hammasrivistön tiivistymään. Nöttönen narskuttaa hampaitaan hiuksianostattavan karmean kuuloisesti, mutta pikaisen googlailun perusteella se on ilmeisesti melko tavallista tuossa iässä. Ne hampaat kun ovat niin uusi ja ihmeellinen asia, että niitä pitää vähän testailla!

Liikkeelle lähteminen on kasvattanut tättähäärän ruokahalua. Siinä missä aiemmin aamu- ja iltapuuro keitettiin vajaaseen desilitraan vettä, saa nestettä nyt olla jo puolitoista desilitraa, ja kaikki puuro menee parempiin suihin oikeastaan poikkeuksetta. Ruokasoseita menee yksi iso purkillinen päivässä, joskus vähän toista, ja lisäksi välipalalla syödään hedelmäsosetta ja/tai jogurttia.

Koska ikää on yli 10 kk, olemme aloittaneet hapanmaitotuotteiden maistelun Bulgarian jogurtilla, johon sekoitetaan hedelmäsosetta. Kelpaa mainiosti! Raejuusto sen sijaan sai Nöttösen näyttämään pöyristyneen inhoavalta, ikään kuin pieni ei olisi voinut ymmärtää, miten äiti voikin tarjota hänelle jotain niin ällöttävää… Isänsä poika, ilmeisesti. Meidän perheessämme raejuusto on vain äidin herkkua! Taidan yrittää salakavalasti sekoittaa raejuustoa päivällissoseeseen sen sijaan, että tarjoan sitä sellaisenaan…

Meistä riippumattoman kömmähdyksen vuoksi emme päässeet osallistumaan viimeiseen perhevalmennukseen, joka olisi samalla ollut ryhmäneuvola. Tästä syystä Nöttönen kävi tänään tuota ryhmäneuvolaa korvaavalla neuvolakäynnillä, joten saimme pitkästä aikaa tietää myös strategisia mittoja. Poikanen painaa jo yli kymmenen kiloa! Ilmankos tuon natiaisen kantelu alkaa jo vähitellen tuntua äiteen käsivarsissa…. 10 060 grammaa ja 74,5 cm olivat tarkat mitat; pituuskäyrällä oli pieni notkahdus nollakäyriltä himpun verran miinuksen puolelle, mutta pojan pituuden ja painon suhde menee kauniisti tismalleen nollakäyrällä, joten kaiketi Nöttönen on juuri sopivan kokoinen.

Mitähän muuta uutta Nöttöselle kuuluisi…. Ai niin, meillä on aloitettu pottailu! Lähinnä on tietysti tarkoitus tehdä potta tutuksi pojalle, sillä eihän tuollainen alle vuoden ikäinen vielä kauheasti ymmärrä pottailusta. Saalista saadaan suht säännöllisesti, yleensä nestemäisessä muodossa mutta kyllä sinne pottaan välillä löytää tiensä myös se isompi hätä. On aina mukavaa, jos kakka tulee pottaan, koska sitten sen kanssa ei joudu kauhean läheisiin tekemisiin vaan sen saa vain kipata pönttöön…

Tämä äiti on vihdoin venyttänyt napanuoraa sen verran, että mies ja minä omimme makuuhuoneemme takaisin itsellemme. Nöttönen siirtyi viime viikolla nukkumaan omaan huoneeseensa, joka on nyt lähestulkoon valmis. Yritin henkisesti valmistautua karmeisiin yöhulinoihin ja kahden huoneen välin ravaamiseen, mutta toisin kävi! Ensimmäisenä yönä omassa huoneessaan poika nukkui aamuseitsemään asti, ennen kuin parku herätti äidin. Peittoa paremmin päälle, pupu kainaloon – ja poika jatkoi kiltisti uniaan yhdeksään asti. Seuraavana yönä heräsin vasta aamulla, klo 8.45, ja kun hiivin Nöttösen huoneeseen, oli poika yhä sikeässä unessa. Varttia myöhemmin huoneesta alkoi kuulua pientä höpinää, ja kun menin katsomaan, Nöttönen istui pinnasängyn nurkassa iloisen näköisenä ja imeskeli pehmopupunsa käpälää. <3

Viikonloppuna tehty reissu anoppilaan sotki ymmärrettävästi hieman nukkumakuvioita, eikä viime yö sujunut yhtä hyvin kuin nuo Nöttösen ensimmäiset yöt omassa huoneessa, mutta toivoakseni tänä yönä poikanen nukkuu taas hienosti.

On pakko sanoa, että vaikka oli haikeaa siirtää poika nukkumaan eri huoneeseen, on IHANAA saada makuuhuone takaisin itselleen. Nyt voi jopa lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa, kun lukuvaloa voi pitää päällä! Jippii!!!

Nyt tämä mamma siirtyy television ääreen, ettei tästä pikaiseksi päivitykseksi tarkoitetusta merkinnästä tule vieläkin pitempää romaania….

Keskustelu perheen keittiössä sunnuntaiaamuna:

Isä: (istuttaa Nöttösen syöttötuoliin) Äiti antaa sulle nyt aamupuuroa, iskä siivoaa sillä aikaa eilisten orgioiden jäljet.
Äiti: Oliko meillä eilen orgiat?
Isä: No… mehän syötiin suklaajäätelöä… ja juotiin vähäsen alkoholia… pikkulapsiperheessä se vastaa kyllä melkein orgioita.

Niinpä.

Ahdistaa. Ei ole tullut blogattua pitkään aikaan, ja tässä välissä on tietysti ehtinyt tapahtua vaikka mitä.

Nöttönen konttaa upeasti, tutkii joka paikkaa, nousee polvilleen ja välillä seisomaankin tukea vasten. Molemmat yläetuhampaat ovat puhjenneet suuren kiukun säestyksellä. Poikanen osaa katsoa ja osoittaa lamppua, kun hänelle sanoo “näytä missä lamppu on”. Ei toimi ihan joka kerta, mutta useimmiten. Myös sana kello tunnistetaan. Käsien motoriikka on kehittynyt selkeästi, joten esimerkiksi unileluna toimivaa pupua käännellään käsissä sangen ketterästi, jotta suuhun saadaan nimenomaan pupun käpälä.

Tällaista kuuluu poikaselle. Pojan äitiä ahdistaa ihan hirveästi. Mulla on kauhea H1N1-angstipaniikki, ja olen tunnetusti muutenkin ahdistukseen taipuvainen. Ei hyvä kombinaatio. Käytän siis seuraavat viikot siihen, että yritän pitää itseni tolkuissani ja perheen terveenä. Bloggaan jos saan itsestäni irti.

Että voi yhdeksänkuisen ruokkiminen olla vaikeaa!!!

Neuvolan virallinen suositus Nöttösen ikäisen ruokailun suhteenhan on:
1. aamupuuro
2. lounas (kasvis-lihasosetta)
3. välipala (hedelmäsosetta tai jogurttia)
4. päivällinen (kasvis-lihasosetta)
5. iltapuuro

Lisäksi tietysti maidot päälle.
Näyttää hyvinkin selkeältä.

Mutta entäs kun käytäntö on tällainen:

klo 9.30 aamupuuro
klo 10.00 aamumaito
klo 12.50 lisää maitoa kesken unien heränneelle känkkäränkälle, joka on liian väsynyt ja liian kiukkuinen, että sosetta kannattaisi edes harkita
klo 14.00 lounas – peräti kolmasosapurkillinen sosetta upposi, sitten alkoi päristely ja sylkeminen
klo 15.45 maitoa väsyneelle känkkäränkälle
klo 17.30 päivällinen – kolmen ensimmäisen lusikallisen jälkeen alkoi sylkeminen ja ruokailu loppui siihen
klo 20.20 iltapuuro
klo 21.00 iltamaito

Ei meillä saada päivään viittä ateriaa millään. Eikä niistä neljästäkään suoriuduta kunnialla. Hampaitani kiristellen kuuntelen tuttujen äitien “Ai, meillä menee aina koko sosepurkki kerralla ja menisi varmaan vielä enemmänkin!” -kommentteja, kun meillä ei yleensä mene edes puolikas purkillinen.

Uusin trendi on tosiaankin sitten päristäminen ja sylkeminen, joka on niin käsittämättömän ärsyttävää, että usein äidillä pullottaa otsasuoni jo siinä vaiheessa, kun on aika aloittaa syöminen. Mikään ei tunnu auttavan: olen torunut, olen näyttänyt vihaiselta, olen ollut kuin en huomaisikaan. Ilmeisesti se on merkki siitä, että nyt ei ole nälkä eikä kiinnosta syödä, mutta millä tuo poikanen elää? Pyhällä hengelläkö? Vai tankkaako se sitten niin älyttömät määrät maitoa rinnalla ollessaan, ettei kiinteä ruoka uppoa?

Järki lähtee ihan just. Miksei toi mukula voi syödä nätisti?

Pitkään, pitkään sai odotella, että jotain tapahtuisi. Vaan sitten kun alkoi tapahtua, alkoi tapahtua ryminällä.

Sunnuntaina Nöttönen oppi ryömimään. Tyyli on melko persoonallinen, mutta poikanen pääsee halutessaan eteenpäin – that’s what counts. Kauhean paljon taitoa ei vielä harjoiteta, vaan Nöttönen säästää tarmokkaammat pyrähdykset siihen, kun jotain Oikein Mielenkiintoista on näkyvillä. Oikein Mielenkiintoisiin asioihin lukeutuu esimerkiksi kiinnisolmittu muovipussi, johon iskä on kerännyt kierrätettäviä vaatteita.

Tiistaina Nöttönen otti joitakin selviä konttausaskelia. Tällä hetkellä etenemistyyli on konttauksen ja ryömimisen avioton lapsi, joka näyttää hyvin hauskalta. Konttauksen tyylipuhdas versio on ihan oven takana, ja veikkaan että meillä kontataan seuraavan viikon kuluessa, ellei sitten tapahdu jokin mystinen taantuma.

Tiistaina rakas pikkuinen miehemme myös nousi ensimmäisen kerran itse istumaan. Nyt kolme päivää myöhemmin taito on jo hyvin hanskassa, ja Nöttönen nousee hienosti itse istumaan näyttäen erinomaisen ylpeältä uudesta taidostaan.

Tällä viikolla Nöttönen on myös oppinut vastaamaan vilkutukseen johdonmukaisesti. Viime viikollakin tuli muistaakseni jo muutama satunnainen vilkutus, mutta tällä viikolla onkin sitten jo vilkutettu kaikelle. On melko hassun näköistä, kun poika istua töröttää lattialla, pitää toisessa kädessä hammasharjaa ja toisella vilkuttaa sille

Isi saa töihin lähtiessään iloiset vilkutukset ja poika tapailee myös “hei hei” -äännähdystä – ei osaa sanoa noita sanoja, mutta ääntelee samalla intonaatiolla kuin millä äiti ja isi ne sanovat. Sama temppu on havaittu muutamia kertoja myös illalla hyvää yötä toivotettaessa: Nöttönen vastaa toivotukseen ilman oikeita sanoja, mutta samalla nuotilla kuin millä äiti ja isi toivottavat hänelle hyvää yötä. Se kuulostaa tosi suloiselta!

Kun niin pitkään tuntui, että meillä mennään vähän niin kuin tyhjäkäynnillä, on tämä äkillinen uusien taitojen ilmaantuminen tuntunut tosi hienolta. Äitiys on tuntunut tällä viikolla välillä suorastaan harvinaisen palkitsevalta, vaikka onhan se aina palkitsevaa. Jostain syystä olen kuitenkin ihan käsittämättömän väsynyt.

Lähes poikkeuksetta aamuisin olo on kuin elävällä kuolleella. Tuntuu, etten millään jaksaisi nousta ylös, vaikka Nöttönen ei todellakaan ole niitä pienokaisia, jotka heräisivät aamukuudelta. Ei, esimerkiksi tänä aamuna meillä nukuttiin puoli kymmeneen! Useimpina aamuina Nöttönen heräilee puoli yhdeksän kieppeillä, joten aamujen ei pitäisi olla niin takkuisia kuin ne ovat.

Vaan kun yöt ovat koko ajan katkonaisia. Nöttönen herää joka yö itkemään vähintään kolmesti. Välillä poika parahtaa vain muutaman kerran itkuisesti unissaan ja sammuu uudelleen itsekseen, mutta joka yö äiti joutuu yleensä nousemaan 2-3 kertaa kippaamaan mahallaan tai kontallaan parkuvan pojan takaisin kyljelleen. Pupu kainaloon, peitto paremmin päälle.. ja Nöttönen nukahtaa yleensä nopeasti uudelleen. Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut, kun äiti on joutunut heräämään ja nousemaan sängystä – unet ovat katkenneet ja yö on taas rikkinäinen.

Katkonaiset yöunet yhdistettynä krooniseen vapaa-ajan puutteeseen alkavat ottaa koville. Peilistä katsoo takaisin harvinaisen kulahtaneen näköinen naama. Iho on jotenkin epämääräisen harmahtava ja eloton ja hilseilee, hiukset eivät ole piristävää väriä nähneet aikoihin. Totesin, että koska miehen tuskallisen ikävät työajat aiheuttavat vaimon stressaantumisen ja väsymisen ja siten surkean naamataulun, on ainoastaan oikeus ja kohtuus, että miehen palkkapussista maksetaan jotkut uudet kalliit naamarasvat tämän nassun elvyttämiseksi. Kosmetiikkaostoksille siis!

Vaan nyt saunaan ja vähitellen aloittelemaan viikonloppua. Olen taas sankarillisesti selvinnyt yhdestä arkiviikosta kotiäitinä. Hurraa!

NÖTTÖNEN RYÖMII!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Ei meillä just nyt muuta.
Äiti jatkaa ilon kyynelien vuodatusta.

Nöttönen on s i e t ä m ä t t ö m ä n pahalla tuulella tällä viikolla. Poikanen on niin lyhytpinnainen, ettei ole tosikaan. Joku on vaihtanut mun suloisen perustyytyväisen ja lelujensa parissa viihtyvän lapsoseni iivil-kaksoseen, joka suurimman osan ajasta vain kitisee ja vänisee ja kiljuu ja rääkyy. Jep, rääkyy. Ei uskoisi, että meidän ihanasta lapsesta edes lähtee niin pahaa ääntä…

Ja koska Nöttönen on pahalla tuulella, on myös äidin pinna kireällä. Ja kun äidin pinna on kireällä, on poika kahta kiukkuisempi vaistotessaan äidin pinnan naukuvan venytyksessään – ja kun poika on entistä kiukkuisempi… well, you get the picture.

Yöunetkin ovat olleet tavallista katkonaisempia, joten epäilen hammaskeijun olevan asialla. Nöttönen kuolaa selvästi enemmän kuin yleensä, ja sormet hakeutuvat suuhun tuon tuostakin. Ihan niin kuin alhaalla kuultaisi kulmahampaan aihio, mutta en käy vannomaan – erehdyin nimittäin jo kerran aiemminkin, kun muka näin yläetuhampaan pilkottavan jo viikkoja sitten, vaan eipä ole näkynyt sen koommin. Ja alakulmahampaat eivät missään nimessä ole tavallisessa puhkeamisjärjestyksessä vuorossa kovin pian, joten saa nähdä…

Mikäli tämä päivä on yhtä kiukkuinen ja mahdoton kuin kaksi edeltäjäänsä, taidan kokeilla antaa poikaselle särkylääkettä, vaikka kitinä ja väninä eivät varsinaiselta kipuvalitukselta vaikutakaan – lapsikulta kun on yleensä niin tyytyväinen, että olon täytyy olla kurja, kun noin kovasti känkätään. Huokaus.

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta. Asiaa olisi kyllä ollut, mutta en yksinkertaisesti ole muistanut blogata. Nöttösen mamma oli kyläilemässä vajaan viikon ja siinä missä Nöttönen nautti mamman kanssa leikkimisestä, minä nautin äidin kanssa höpisemisestä ja shoppailusta. Vaatekaapin sisältö täydentyi ihanan piukeilla farkuilla, uudella takilla, mustalla neuleella ja kauniilla violetinhohtoisella samettisella paidalla – kun kerrankin pystyi rauhassa sovittamaan vaatteita ja joku muu vahti Nöttöstä!

Päätin myös, että lopetan toistaiseksi esimerkiksi Helistin-foorumin lukemisen. Ja jos Nasu ei tunnu jättävän blogiisi kommentteja, yritän luultavasti pysyä poissa myös sinun blogistasi. Pahoittelen asiaa, mutta se ei ole mitään henkilökohtaista – tulin vain siihen tulokseen, että minua ahdistaa liikaa vertailla Nöttöstä muihin lapsiin juuri nyt, kun jokainen, IHAN jokainen, tuntuu oppivan kaiken nopeammin kuin Nöttönen.

Helistin-foorumilla kuukausiketjussa on jatkuvasti viestejä siitä, miten Kalle oppi juuri ottamaan askelia tuen kanssa ja Ville oppi juuri nousemaan tukea vasten seisomaan ja Tuukka oppi konttaamaan ja Lilja ryömii vinhaa vauhtia ja nousee jo polvilleen. Nöttönen ei edelleenkään ryömi eteenpäin (mutta peruuttaa kyllä sukkelasti), ei edelleenkään konttaa, ei edelleenkään nouse pystyyn. Ja ikää on kahdeksan ja puoli kuukautta.

En minä edelleenkään ole huolissani. Mutta jos keskityn vertailemaan ja miettimään, mitä lapseni ei osaa, unohdan iloita siitä, mitä lapseni osaa. Minä aion nyt vähän aikaa keskittyä olemaan kauhean ylpeä omasta lapsestani sen sijaan, että olisin kateellinen, kun muiden lapset muka ovat etevämpiä.

Nöttönen on maailman suloisin ja etevin ja mahtavin tyyppi! Poika peruuttaa vinhaa vauhtia, kääntyy todella näppärästi kompassineulana lattialla ja nousee hienosti karhuasentoon peppu korkealla ilmassa! Kontalleen noustaan kuin tyhjää vain ja pari kertaa on käsillä otettu jo konttausaskelia, samoin jaloilla, mutta ei valitettavasti yhtä aikaa. Nöttönen osaa seistä tukea vasten varsin hyvin, jos pojan nostaa moiseen asentoon, mutta itse hän ei osaa vielä ylös nousta.

Juttelu on myös lisääntynyt hurjasti. Jo muutaman viikon ajan on pienellä äänellä kuulunut iloinen tättättää ja täätäätäätää vähän väliä, joskus äiti on myös aamulla herätetty siten että pinnasängystä on hihkuttu hyväntuulisesti “täätää”!

Nöttönen tuntuu myös nauttivan leikeistä vielä enemmän kuin ennen. Isän kanssa vedetään nuottaa ja leikitään iiiisolla jalkapallolla, ja poika osaa minusta itsekin osoittaa haluavansa nuotanvetoleikkiä ottamalla iskää määrätietoisesti molemmista käsistä kiinni.

Reilu viikko sitten Nöttönen pääsi ensimmäistä kertaa keinumaan pihan vauvakeinuun ja siitäpä tietysti riemu repesi. Pienet jalat sätkivät innosta ja pojan naama oli kuin Hangon keksi. Harmi että tänään sataa, eikä ulos ole asiaa!

Nasun oma pikku palleroinen täyttää huomenna kahdeksan kuukautta. KAHDEKSAN kuukautta! Miten aika voi rientää tällaista vauhtia?

Toissapäivänä kävimme 8 kk:n neuvolassa ja lääkärintarkastuksessa. Odotushuoneessa Nöttönen seurusteli itseään pienempien vauvojen kanssa iloisena samalla kun me vanhemmat katselimme niitä pieniä ja mietimme päätä pyöritellen, että meilläkin kai oli joskus niin pieni nyytti. Ei ole enää, snif.

Nöttösellä oli kaikki kunnossa. Pituutta oli tullut puolessatoista kuukaudessa melkein kolme senttiä, mutta painoa vain reilu 300 grammaa. Se tuntui kauhean pieneltä määrältä, mutta kasvukäyrät näyttävät kuulemma vallan mainiolta ja painokäyrä oli nyt nollassa kuten pituuskäyräkin – tähän astihan painokäyrä on ollut jossain kuuden prosentin kieppeillä, vai onko se nyt sitten 0,6 siinä taulukossa? Kuka niistä jotain ymmärtää…

Lääkäri tarjosi Nöttöselle palikoita tutkittavaksi samalla, kun tarkasti pojan silmät ja kuunteli keuhkot jne. Pinsettiote on neuvolakortin mukaan hallussa; silmät, sydän ja keuhkot normaalit; reisivaltimot tuntuvat ja pikkuiset kassitkin ovat juuri sellaiset kuin pitäisi. Jee!

Mutta sitten se kritiikki.

Kerroimme neuvolalääkärille pojan kuulumisia ja mainitsimme siinä yhteydessä myös, ettei Nöttönen vielä ryömi ja että poika on sen takia kovasti turhautunut. Mitä teki neuvolalääkäri?

1) sanoi “Se on ihan normaalia, ettei tuon ikäinen vielä ole saanut sitä viimeistä oivallusta ryömimisen suhteen – hyvinhän tuo poika liikkuu peruuttamalla ja kääntyilemälläkin!”

vai

2) tarjoutui lähettämään meidät käymään jossain mystisessä toimintaterapiassa varmuuden vuoksi.

No, ehkä lääkäri ajatteli, että olemme kauhean huolissamme pojan ryömimättömyydestä ja siksi ihan hyvää hyvyyttään tarjosi meille mahdollisuutta tilanteen tarkempaan selvittämiseen. Mutta miltä tuollainen ehdotus mahtaisi tuntua vähän vähemmän jalat maassa olevilta vanhemmilta? Jos olisin vielä vähän enemmän taipuvainen hysteriaan, kuvittelisin nyt varmasti, että lapsessani on jotain vikaa. APUA, lapseni ei ryömi ja on melkein 8 kk!

Sanoin lääkärille, että emme todellakaan tarvitse käyntiä kyseisessä paikassa. Emme ole huolissamme pojan ryömimättömyydestä, ainoastaan turhautuneita pojan kiukkuiseen kiljahteluun. Nöttönen lähtee määrätietoisemmin liikkeelle sitten, kun on siihen valmis. Siihen asti äiti opettelee kärsivällisyyttä (ja isäkin).

Kävin tässä päivänä muutamana Pikku perhonen -blogissa perustelemassa, miksi teen lapseni soseet itse, siis kasvis- ja lihasoseet. Että kun ottaa aivoon se purkkien raahaaminen kaupasta ja kun on edullista tehdä itse ne soseet.

Tänään oli sitten taas aikaa ja sen verran energiaa, että päätin tehdä ihan kunnon ateriasosetta Nöttöselle.

KYSYMYS: Mitä saadaan, kun otetaan lohta, pastaa, tomaattia, porkkanaa, kesäkurpitsaa ja tilliä, kypsennetään ne ja soseutetaan ne sauvasekoittimella?

VASTAUS: Runsaasti herkullista sosetta jälkikasvulle.

OIKEAT VASTAUKSET:

1) Karmea kaaos keittiöön. Likaisia astioita enemmän kuin laki sallii. Sosetta vähän joka puolella.

2) Noin 1,3 kg sosetta, joka maistuu ihan hirveältä (niin isän kuin äidinkin mielestä) ja jota on mahdotonta pakastaa mitenkään kätevästi (sitä oli ihan liikaa jääpalamuotteihin sullottavaksi ja minigrip-pussit aiheuttivat otsaverisuonen pullistelua).

3) Hermoromahduksen partaalla oleva äiti, joka tajusi tuhranneensa puolitoista tuntia perhanan kallisarvoista aikaa hommaan, joka meni täysin ns. reisille. Sen ajan olisin voinut käyttää lapseni kanssa leikkimiseen, kuten pojan isä.

4) Biojäteastia, jonka pussissa on vähintään puoli kiloa vauvansosetta.

Niin että vaikka niiden sosepurkkien raahaaminen kaupasta tympisi välillä raskaasti, tämä oli kyllä nyt laitimmainen kerta kun yritän tehdä ateriasosetta itse. Ihan perussoseita (kuten peruna-porkkana, peruna-kana, bataatti…) voin tehdä vastaisuudessakin, kunhan tästä verenpaine vähän laskee, mutta that’s it.

Tästedes meillä tuetaan HiPPiä ja äidin mielenterveyttä.

P.S. Tiina, sinä olet viisas ihminen.