Yöllä heräsin johonkin. Sitten kuului pieni ”klik”. Poikanen oli mennyt kylpyhuoneeseen ja laittanut valon päälle. Kuului ääni, kun pottaa vedettiin vähän kylpyhuoneen lattiaa pitkin, sitten oli hiljaista. Kohta pienet jalat tömistelivät takaisin lastenhuoneeseen ja hiljaisuus laskeutui asuntoon.
Makasin omassa sängyssäni sydän hellyydestä rutussa. Oma pieni poikani, niin reipas ja omatoiminen jo. Ei huuda enää äitiä peittelemään yöllisen pottavisiitin jälkeen vaan käy nukkumaan itsekseen. Vaikka on helpotus, ettei tarvitse enää itse nousta ylös lapsen avuksi, ylpeyteen lapsen omatoimisuudesta sekoittuu haikeutta. Noinko iso minun pienokaiseni jo tosiaan on?
Nasu ja Nöttönen 