Kokotiilit

Tuolla jo kommenttiosastolla kyseltiin, mitä meille kuuluu, ja tajusin häpeäkseni, että en ole kirjoittanut tavun tavua pitkiin aikoihin. Siispä pikkusiskon nukkuessa päiväuniaan ajattelin kirjoittaa ainakin pikaisesti kuulumisia.

Nöttösen kolmivuotispäivä tuli ja meni. Synttäreitä jouduttiin siirtämään, koska juuri syntymäpäivänään poika sairastui ja oli kuusi päivää kipeämpi kuin kertaakaan tähän mennessä. Alkuun meni pari päivää 38-39 asteen kuumeella, nuhalla ja yskällä, mutta sen jälkeen kuume ei lähtenytkään talttumaan vaan alkoi pahentua. Kun viidentenä sairaspäivänä jo aamulämpö (heti poikasen herättyä) oli 39.9c, lähdettiin kiireesti lastenlääkärille. Molemmat tärykalvot olivat kirkuvan punaiset, mutta verikokeet olivat kunnossa ja kotiuduimme yskänlääke- ja antibioottireseptien kanssa. Antibiootteja ei sitten kuitenkaan tarvinnut ottaa, sillä kuumeilu loppui lääkärin antaman aikarajan puitteissa. Hurraa!

Tuo sairausjakso koetteli äidin päätä: on ihan hirveää, kun oma pienokainen on niin kipeä, että ainoastaan makaa sohvalla, uikuttaa, yskii ja itkeskelee. Vaikka järjellä ymmärsin, että ei ole mitään isoa hätää, tilanne oli aivan kamala. Kun Nöttönen ensimmäistä kertaa pahimpien kuumepäivien aikana jaksoi pyytää isiltä, että leikittäisiin junanradalla, purskahdin itkuun. Noiden päivien aikana mietin monta, monta kertaa, etten ymmärrä, miten kukaan vanhempi kestää lapsensa vakavan sairauden, kun minua ahdisti niin hirveästi jo tämmöinen flunssa/korvatulehdus.

Toinen vaikea asia viime aikoina on ollut Nöttöseltä löytynyt paha allergia. Sen selvittely on vielä kesken, mutta sen verran vaikeasta allergiasta on kuitenkin kyse, että meille – ja päiväkotiin – on kaiken varalta kotiutunut Epipen eli adrenaliinikynä. Poikanen söi yhden ainoan cashewpähkinän ja sai siitä niin pahan allergisen reaktion, että ensin oksensi kaiken ylös ja noin viisitoista minuuttia myöhemmin – kun poika istui surkean näköisenä eikä koskenutkaan iltapuuroonsa – tajusimme, että huuli oli turvoksissa, samoin nielu ja kitakieleke.

Pähkinän syömisestä oli siinä vaiheessa kulunut jo sen verran aikaa, että puhelimitse lääkäriä konsultoituamme uskalsimme olettaa, ettei tilanne enää pahene. Nöttönen sai antihistamiinia, oksenteli vielä rajusti vähän myöhemmin mutta oli vihdoin parin tunnin päästä suht kunnossa. Äidillä ja isällä ei oikein meinannut uni tulla sinä yönä :(

Tietoisuus kaapissa olevasta Epipenistä ja kortisonitableteista rauhoittaa, onneksi. Nyt tyydymme tarkistamaan vainoharhaisella tarkkuudella, ettei poika saa käsiinsä mitään pähkinää sisältävää. Onneksi oireita ei vaikuta tulevan tuotantolinjasyistä varoitustekstin sisältävistä tuotteista (siis niistä ”voi sisältää pieniä määriä pähkinää” -jutuista) vaan esimerkiksi Nöttösen herkkua, dominokeksiä, voi yhä syödä. Lähiaikoina on sitten tarkoitus selvitellä verikokein tarkemmin, mikä on tilanne.

Ja sitten jotain muita kuin sairauskuulumisia! Kolmivuotiaalla Nöttösellä alkaa olla melkoisesti mielikuvitusta. Ja kuten useimmilla tuon ikäisillä, se mielikuvitus tuo mukanaan myös pelkoja. On liikuttavaa mutta samalla myös aika huvittavaa tutustua noihin pelkoihin ja huoliin: viime päivinä meillä on esimerkiksi keskusteltu aiheesta ”Voiko meille tulla ’kokotiileja’ ”. Ja kun selityksissä on otettava huomioon, että kuulija on kolmivuotias, ei mikä tahansa selitys kelpaa.

1) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Ei Suomessa ole krokotiileja.”  Kolmivuotias ei ymmärrä, mikä on Suomi. Ei toimi.

2) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Krokotiilit asuvat kaukana siellä, missä on oikein lämmintä. Täällä meillä on kylmää, eikä yhtään krokotiileja.”  Kolmivuotias palaa taatusti asiaan kesällä, kun ei enää ole kylmää, jos tämä jää ainoaksi selitykseksi. Kolmivuotiaalle viereinen kaupunginosakin on kaukana.

3) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Krokotiilit eivät tule sisälle taloihin vaan asuvat luonnossa.” Way to go. Nyt lapsi ei taatusti uskalla lähteä enää mihinkään metsäretkelle.

4) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Meillä on ovi lukossa eikä krokotiileilla ole avainta.” Okei, tämän jo kolmivuotiaskin ymmärtää. Mutta entäs, jos äiti vaikka vahingossa avaakin niille oven? Avaahan äiti postimiehellekin oven, jos postimiehellä on toimitettavanaan paketti, joka ei mahdu luukusta sisään?

5) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Meillä on ovessa tuollainen pieni reikä, näetkö? Siitä äiti katsoo, kuka on oven takana, eikä äiti VARMASTI avaa ovea, jos äiti näkee krokotiileja.”  This should do it. Mutta arvatkaapa tyrskinkö minä nykyään välillä itsekseni, kun kuvittelen mielessäni tuon tilanteen? Menen pahaa aavistamatta ovelle ja katson ovisilmästä… ja oven takana on sarjakuvatyylisiä piirrettyjä krokotiileja…

Kun krokotiiliuhka on saatu torjuttua, lapsi saattaa hieman huolestuneena kysyä, tuleeko meille ehkä kettuja…

Koska en ehdi kirjoittaa kaikkea sitä, mitä juuri nyt haluaisin, hehkutan ainakin suurensuurta ylpeydenaihetta: Nöttönen osaa ÄRRÄN! Sitä ei tule normaalissa puheessa vielä kuin välillä satunnaisesti, mutta jos lapsi keskittyy, äänne tulee ihan oikein. VaaRi. SeepRa. PoRo. ÄRRÄ. Olen todella, todella ylpeä :) Ja samalla myös helpottunut, kun tuo niin monille lapsille ongelmia tuottava äänne onnistuu jo nyt!

Kuivaksiopettelu taas… ahem. Let’s not go there. Kun ei niin ei. Eiköhän se vielä jossain vaiheessa…

Tässä tämmöiset ihan pikaiset kuulumiset isoveljestä, pikkusisko on huomenna menossa neuvolaan, joten sen jälkeen onkin hyvä päivittää pienemmänkin kuulumiset :) Toivottavasti joku vielä jaksaa tätä blogiparkaa lukea, vaikka omistaja sitä niin pahoin laiminlyökin.

Ahd-ahd-ahd…

Käytin pikkusiskoa 8 kk:n lääkärineuvolassa muutama päivä sitten. Neiti on kyllä jo 8½ kk, mutta kesälomien sun muiden vuoksi aika oli vasta nyt.

Ja tyrmistys. Lapsi ei ollut kasvanut kovinkaan paljon, vaikka edellisestä mittauksesta oli jo reilusti yli kaksi kuukautta. Mitat 14.6. olivat 67 cm ja 7730g, kun taas nyt 24.8. saatiin kasaan 69 cm ja 7980g. Nöttönen painoi jo viiden kuukauden iässä enemmän!

Vaakalukema sai äidin suoraan sanottuna nielaisemaan pari kertaa. Tuskanhiki alkoi kuitenkin kihota vasta käyriä katsoessa. Painokäyrä ei nimittäin olisi yksinään mitenkään erityisen pahan näköinen, mutta se pituuden ja painon suhde… :( 5 kk:n kohdalla notkahdettiin, mutta sen piti täysimetetyllä olla enemmän sääntö kuin poikkeus. 6 kk:n kohdalla ei lähdettykään uudestaan ylöspäin, vaan jatkettiin viivasuoraa edellisestä notkahduksesta. Ja nyt… nyt sitten pudottiin jo miinus ykköselle. Jos olisimme alun alkaenkin lähteneet liikkeelle nollan tuntumasta, ei se käyrä näyttäisi niin lohduttomalta, mutta kun pudotus on jo +1:stä sinne -1:een.

Lisää ruokaa lapselle, kuulemma. Imetystä vähemmäksi ja niin, että imetys on aina vasta kiinteän ruoan jälkeen. Öljyä ruokaan. Aamu- ja iltapuuro veden sijasta maitoon.

Mua ahdistaa nyt aivan hirveästi kaikki ruokailut. Eihän tuota lasta pysty väkisin syöttämään! Jos suu ei aukea, se ei aukea. Jotkut samanikäiset kuulemma vetävät kaksikin purkkia sosetta per ateria, meillä menee hyvällä tuurilla 100-125g, eli ei aina edes yhtä pikkupurkkia. Neuvolakäynnistä saakka olen tehnyt puurot maitoon (eli lisännyt veteen keitettyyn puuroon korvikejauhetta ennen syömistä). Ja lapsi inhoaa sitä puuroa. Eilistä iltapuuroa otti lusikallisen ja sen jälkeen puistatteli. Enempää ei halunnut, ennen kuin puuron päällä oli niin paljon luumusosetta, että inha maku oli varmasti saatu peitettyä. Niin että millä minä sitä nyt sitten lihotan? Ja ennen kaikkea, miten minä sitä muka VENYTÄN?

Syyllisyys nakertaa rotan lailla: ovatko yöheräilyt sitten kuitenkin johtuneet nälästä, vaikka lapsi ei olekaan halunnut heräillessään maitoa vaan on rauhoittunut tutilla ja silittelyllä? Olenko imettänyt liikaa? Ja niin edelleen.

No, iloinen ja touhukas ja tyytyväinenhän tuo lapsi on. Enkä minä siitä painosta olisi huolissani, kun reisimakkaroita löytyy jne. Mutta se pituus… Kun valitettavasti olen tietoinen siitä, että mahdolliset ongelmat ilmenevät nimenomaan pituuskasvun hidastumisena. Tieto lisää tuskaa, taas kerran. Ja pieni ääni pään sisällä kuiskuttaa ilkeästi myös siitä, ettei tyttönen varaa jalkoihinsa niin hyvin kuin kahdeksankuisen pitäisi. Vaikka lääkäri ei asiasta vielä tässä vaiheessa huolissaan ollutkaan, en pääse siitä ajatuksesta kuitenkaan eroon. Mitä jos asioilla onkin joku yhteys?

Ei tietenkään ole. Terve ja normaali lapsi tuo pikkusisko on. Varmasti on. Mutta äidit.. äidit pelkäävät aina jotakin, murehtivat aina ja ikuisesti. Nyt täytyy vain sinnikkäästi jaksaa kiinnittää ihan erityistä huomiota pikkusiskon syömiseen ja toivoa, että kuukauden päästä kasvukontrollissa tilanne on jo parempi.

(Ja P.S: Vaikka vertaistuki on ihanaa ja silleen, niin mua ei – ihan rehellisesti sanottuna – lohduta yhtään kertomukset siitä, miten itse kenenkin lapsi oli saanut painoa lisää vain X grammaa eikä ollut mitään hätää, kun se ei ole sama asia. Ei, jos kyse on vain painosta. Jos sen sijaan jollakulla toisellakin on painokäyrän sijasta koko kasvukäyrä lähtenyt laskuun moneksi kuukaudeksi ja sitten kääntynyt uudestaan nousuun, siitä olisi tietysti rohkaisevaa kuulla :( )

Uupumus

Ahdistaa niin, ettei mitään rajaa. Eikä ole oikein ketään, jolle asiasta puhuisi. Mies on väsynyt ja stressaantunut, ja jos puhun siitä, miltä minusta tuntuu ja miten mustalta elämä juuri nyt näyttää, tulee ”kummalla menee huonommin” -riita. Ja minä olen niin loputtoman uupunut ja katkera siitä, että elämässä ei ole mitään muuta kuin koti, 24/7, ilman mitään henkireikää.

Ja tällaisia ei tietenkään saisi edes kirjoittaa, koska jollakulla toisella menee aina paljon huonommin. Koska mulla on asiat hyvin, on hyvä koti, kaksi ihanaa tervettä lasta, hyvä mies. Ei saisi valittaa, koska se on ihan kohtuutonta. Jollakulla toisella on sairas lapsi. Tai ei lasta ollenkaan. Ja Afrikassa on nälkäisiä lapsia.

Mutta kun olen niin helvetillisen väsynyt. Perheen pienimmäinen pitää yhä huolen siitä, ettei kunnon yöunista uskalla edes unelmoida. Pahimpina öinä herätyksiä on kolmattakymmentä, kaikkein parhaimpinakin vähintään 3-4. Jossain vaihessa pikkusisko nukkui välillä jopa viiteen heräämättä syömään välillä, mutta nyt ensimmäinen herätys saattaa olla jo puoliltaöin. Vähintään kuitenkin ennen kahta.

Yöheräilyt kuuluvat pienen vauvan äitiyteen, kyllä minä sen ymmärrän. Ja olen koko sydämestäni nämä molemmat lapset halunnut. Toivoisin vain, että kaikkien näiden Vaiheiden viidakossa kohdalle osuisi edes tilapäisesti se Vaihe, jossa vauva nukkuukin yhtäkkiä hyvin. Edes muutaman yön, että pääsisin jaloilleni. Tämä väsymys syö ilon elämästä, saa koko vartalon särkemään ja tekee minut ärtyneeksi ja katkeraksi.

Päiväunista ei myöskään tarvitse haaveilla, koska isoon sänkyyn opetteleva isoveli käyttää noin puolet pikkusiskon ainoista pitkistä päiväunista edestakaisin juoksemiseen suostumatta jäämään sänkyyn.

Olen paska äiti, paska kodinhoitaja ja paska vaimo.

Kehitysahdistus

Mulla on nyt jotenkin kasvanut ”kehitysahdistus” sellaisiin mittapuihin, että harkitsen, josko lopettaisin muiden vauva/lapsiblogien lukemisen kokonaan. Joka puolella tuntuu olevan ”Meidän X osaa” -merkintöjä, joissa ylpeä äiti kertoo, mitä kaikkea lapsi osaa. Ja onhan se hienoa ja ihanaa, en minä sillä… mutta mulle tulee vaan niin auttamattoman ahdistunut olo kun tajuan, ettei meillä osata juuri mitään niistä asioista, mitä toisten lapset osaavat – jopa selvästi poikasta NUOREMMAT lapset.

Ensinnäkin puhe. Muiden lapset puhuvat jo pitkiä lauseita, laulavat, loruilevat jne. Pitkän aikaa sain lohdutettua itseäni sillä, että nuo toiset lapset tuntuivat olevan pääsääntöisesti tyttöjä, ja tytöt yleensä alkavat puhua nopeammin. Mutta oli pirun kova paikka tajuta, että kaverin puoli vuotta Nöttöstä nuorempi kaksikielisen perheen tyttökin puhuu selvästi enemmän kuin meidän kossi. Meillä on alettu puhua lauseita vasta ihan vastikään, ja lauseet ovat edelleen tasoa ”äiti eipoo” ”intu lallaa” (lintu laulaa). Niitäkin tulee melko kitsaasti. Meillä ei lauleta, hyräillä tai loruilla. Ei toisteta äidin pyynnöstä mitään. Ei luetella numeroita yhdestä kymmeneen tai tunneta kirjaimia (paitsi satunnaisesti J).

No pukeminen sitten. Meillä ei osata laittaa sukkia, housuja, lapasia tai lakkia päähän itse. Puseron hihat kyllä, muuta ei. Eikä kiinnosta opetellakaan, vaan lähinnä hermostutaan, jos äiti yrittää kannustaa pukemaan itse.

Ja entäs motoriikka? Ei, meillä ei osata hypätä ilmaan tasajalkaa, ei hypellä varsahyppyjä, eikä edes suostuta kiipeämään itse syöttötuoliin, josta turvakaari on otettu pois. Toisten samanikäiset lapset siirtävät jo tuolin haluamaansa paikkaan ja nousevat sen päälle saadakseen mitä haluavat, meillä hädin tuskin uskalletaan laskeutua itse syöttötuolista alas. Ja mitä hienomotoriikkaan tulee… no, meillä ei myöskään osata piirtää muuta kuin värisuttua, eikä kynää pidetä oikeassa asennossa kädessä. Värejä ei tunnisteta.

Nöttöselle on myöskin ihan turha antaa kahvilassa pillimehua (jos siis edes haluaisin juottaa lapselleni sokerimehua, mitä en erityistilanteita lukuunottamatta halua), koska paitsi että poika ei suostuisi juomaan mehua, hän ei kaikesta päätellen osaa myöskään juoda pillillä. Kun pari päivää sitten annoin pojan maitomukiin haitaripillin harjoituksen vuoksi, poika yritti käyttää sitä lusikkana.

Minä tiedän, ettei pojassani ole mitään vikaa. Nöttönen on ihan loistotyyppi, ihanan iloinen ja energinen, kaikin tavoin normaali pieni poika. Ongelmana onkin äiti ja äidin pää. Se, ettei äiti tajua olla vertaamatta lastaan muihin. Ja koska muiden lapset tuntuvat osaavan miljoona asiaa enemmän, mua ahdistaa. Haluan osata iloita vilpittömästi jokaisesta uudesta asiasta, jonka lapseni oppii, enkä ajatella jotain sen kaltaista kuin ”miksei se osaa tätä, eikö sen jo pitäisi osata…?”

Jos en tiedä, mitä muiden lapset osaavat, en myöskään vertaa, vaan olen hirmuisen ylpeä äiti joka kerta, kun lapseni oppii jotain uutta. Kun tilitin tätä ahdistustani miehelleni, ”lohdutti” hän minua sanomalla, että kyse on varmaan vain virikkeiden puutteesta. ”Niiden muiden lapset on varmaan päivähoidossa tai käyvät kerhoissa sun muissa jutuissa, missä saavat enemmän virikkeitä,” sanoi.

Arvatkaapa huviksenne, tuliko hyvä mieli? No ei tullut. Tuli sellainen olo, että olen pilannut lapseni, kun en ole tarjonnut tarpeeksi virikkeitä, ja että Nöttönen osaisi paljon enemmän asioita, jos hänellä ei olisi näin laiska ja kelvoton äiti. Eikä mies tietenkään sitä tarkoittanut.

Mutta mua ahdistaa.

KUN SE EI VAAN SYÖ!

Pikku Perhosessa oli tässä taannoin kirjoitettu esikoisen lounaasta kuvien kera, joten minäkin päätin kokeilla tarjota poikaselle samantapaista lounasta ja kuvata lautasen ennen ja jälkeen syömisen. Ja hyvin tiesin etukäteen, miltä ne kuvat tulisivat näyttämään…

Meillä on Ongelma, mitä tulee syömiseen – tiesin sen ilman kuviakin, mutta tulipa otettua. :( Bloggausaikaa on rajallisesti, joten en ole erikseen kirjoittanut, mitä lautasella on tarjolla, sillä se näkyy varmaan riittävän selkeästi kuvistakin.

LOUNAS 1.

LOUNAS 2.

LOUNAS 3.

Suunnilleen joka ikinen päivä tunnen itseni epäonnistuneeksi, kun poikanen ei syö. Ei vaan syö. Ei suostu edes maistamaan. Ei auta uhkailu, lahjonta eikä kiristys. Muualta saan kuulla, että lapsilla nyt vaan on tällaisia vaiheita, kyllä se ruoka taas kohta maistuu. Tämä ”vaihe” on kuitenkin jatkunut jo ainakin neljä kuukautta – välissä oli ehkä viikon jakso, jolloin Nöttönen söi paremmin, ja sitten palattiin taas vanhaan tuttuun en-kyllä-syö-vaiheeseen.

Ruokarytmi on seuraavanlainen:

* Aamupuuro, hedelmäsosetta ja maitoa. Nöttönen syö yleensä hyvin, ja pyytää puuron jälkeen vielä leipää. Päälle ei kuitenkaan saa laittaa mitään margariinin lisäksi.

* Kylmä lounas / välipala. Tarjolla vihanneksia, hedelmää, jotain proteiinipitoista (raejuustoa, kananmunaa, leikkelettä, leipäjuustoa…) leipää tai karjalanpiirakkaa ja maitoa. Nöttönen syö leipäjuuston ja leivän, jonka päältä heittää mahdollisen juuston tai leikkeleen pois, ja juo maidon.

* Päivällinen eli päivän varsinainen lämmin ateria. Lautasella on aina jotain vihannespuolta, jotain hiilihydraattia (pastaa, perunaa, riisiä) ja jotain lihaa tai kalaa. Nöttönen syö lautaselta yleensä perunamuusin, riisin, ranskalaiset perunat tai makaronit, mutta ei koskekaan muuhun. Jos riisin tms. mukana menee hitunen kalaa tai lihaa suuhun, se sylkeä päristellään pois. Lihan saa uppoamaan vain siten, että se on muussattu superhienoksi ja sekoitettu luihusti muusin sekaan. Parhaiten kelpaa makkarakastike ja perunamuusi, mutta ei sitäkään voi JATKUVASTI syödä :(

* Iltapuuro, hedelmäsosetta ja maitoa. Nöttönen syö yleensä hyvin, mikä on ymmärrettävää, jos päivällisellä ei ole syöty kunnolla…

Neuvolasta kehotettiin tarkkailemaan maidon määrää, joten sen antamista olemme hieman rajoittaneet, ettei se täyttäisi vatsaa liikaa. Millään aterialla maitoa ei anneta, ennen kuin ruokaa on syöty vähän. Aamu- ja iltapuuro keitetään enää vain puoliksi maitoon. Lisäksi neuvolassa kehotettiin välttämään ylimääräisiä välipaloja ja herkkuja. Meillä ei moisia harrasteta, eikä lapselle anneta säälistä jotain naposteltavaa, jotta hän jaksaisi seuraavaan ateriaan, kun ei edellisellä syönyt. Makeita herkkuja aterioiden välillä syödään ainoastaan silloin, kun meillä käy vieraita, mikä ei ole usein.

Niin että minä alan olla neuvoton. En halua painostaa lasta syömään, koska siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta lahjominenkaan ei näytä auttavan. Tänään lupasin Nöttöselle, että jos hän syö YHDEN omenalohkon ja PUOLIKKAAN viinirypäleen, hän saa katsoa Postimies Patea. Ei kelvannut.

Kaksivuotisneuvolassa kasvukäyrät näyttivät ihan hyvältä, mutta painokäyrällä näkyi pieni notkahdus. On kuitenkin mahdotonta sanoa, liittyykö se vain ikään ja kasvuvaiheeseen vai johtuuko se huonosta syömisestä. Terveydenhoitaja ei ollut huolissaan, mutta minä alan olla kohta epätoivoinen.

Onneksi voin kuitenkin todeta, että pikkuneidin imeysongelmat ovat historiaa, ja neiti syö kuin vanha tekijä. Aika ja harjoitus tekivät tehtävänsä, ja olen kovin iloinen siitä, miten hienosti imetys nyt sujuu! Mikä hurjinta, tyttönen on mitä melkoisin tehotankkaaja: syö yleensä 5-6 minuuttia ja on tyytyväinen 3-4 tuntia (yöllä yhden jopa pitemmän jakson, parhaimmillaan melkein 6h)! Vielä toistaiseksi ei ole missään vaiheessa tullut sellaisia maratonimetyksiä, jolloin neiti roikkuisi tuntikausia tissillä tai sitten vaihtoehtoisesti vaatisi tunnin välein sapuskaa. Niitä odotellessa…

Imetysahdistus, vol. N

Tämä mamma on nyt niin väsynyt ja turhautunut, että ei mitään rajaa. Pikkusisko on nyt 17 vrk, eli 2½ viikkoa vanha. Hän on virkeä ja tarkkaavainen ja vaikuttaisi kasvavan hyvin, mutta Nasu alkaa olla hankalan imetystilanteen vuoksi kovin, kovin väsynyt ja hajalla :(

Vauva OSAA imeä, lopulta, mutta ongelmana on vaikeudet imuotteen löytymisessä. Toissapäivänä aloin huvikseni laskea, montako yritystä vaaditaan, että neiti saa kunnon otteen, mutta väsyin laskemiseen päästyäni melkein kahteen ja puoleen sataan. Siis yli KAKSISATAA yritystä tarjota rintaa vauvalle, ennen kuin tämä lopulta saa kunnon otteen rinnasta. Ja kun tuollainen pariviikkoinen voi syödä sen kymmenenkin kertaa päivässä, niin siitä voi miettiä, kuinka paljon aikaa mulla päivässä kuluu vain siihen ähertämiseen, että vauva saisi kiinni rinnasta. Hiki virtaa, lihakset kipeytyvät ja pinna kiristyy niin, että tekisi mieli paiskoa tavaroita pitkin seiniä. Olen myös yön pimeinä tunteina nimittänyt lapsiparkaa ei-niin-kovin-kauniilla termeillä silkasta väsymyksestä ja turhautumisesta. Hävettää, vaikkei pieni neiti onneksi näitä kommentteja ymmärräkään :(

Olen lukenut lukemasta päästyänikin kaiken mahdollisen tiedon imetysasennoista, vauvan auttamisesta rinnalle jne., mutta ongelmana on se, että VAUVA ei ole lukenut niitä. Pikkusisko on autuaan tietämätön esimerkiksi siitä, että ohjeiden mukaan hänen kuuluisi kallistaa päätään takakenoon saadakseen hyvän otteen rinnasta… Joudun itse vääntymään miljoonalle mutkalle saadakseni rinnan lopultakin tytön suuhun, koska hän menee kippuraan, kääntää päätä väärään asentoon, kiemurtelee kauemmas minusta jne. Ja minulla ei vain tunnu riittävän käsiä siihen, että saisin pidettyä hänet paikoillaan, vedettyä hänet lähemmäs rintaa ja vielä puserrettua rinnasta ”hampurilaista”.

Välillä on aivan kauhea morkkis, kun olen mielessäni niin kiukkuinen vauvalleni, joka ei taatusti kiusaa minua tahallaan. En vain jaksa ymmärtää, miten kukaan voi tunnissa parissa aina uudestaan unohtaa, miten siitä pyöreästä pehmeästä jutusta saa sitä maistuvaa sapuskaa ulos. Keskiverto pulukin luultavasti oppii nopeammin ruokintalaitteen käytön!!!

On pakko myöntää, että alan ymmärtää niitä äitejä, jotka luovuttavat imetyksen suhteen ja vaihtavat korvikkeeseen. Mulla on onneksi takana pitkä ja antoisa imetystaival Nöttösen kanssa, joten motivaatiota on… mutta en tiedä, kuinka kauan tätä menoa se motivaatio kantaa, kun univelka on karmea, eikä mieskään voi auttaa kuten Nöttösen kanssa (jolloin mies hoiti pumpatulla maidolla yhden yösyötöistä että saisin nukkua edes yhden vähän pitemmän yhtenäisen pätkän) – emme halua ruokkia pikkusiskoa pullosta ettei imuotteen oppiminen viivästyisi ennestään. Jos vauva osaisi imeä, voisin yölläkin vain tuupata tissin hänen suuhunsa ja jatkaa lepäämistä, sen sijaan että jokaisen yösyötön yhteydessäkin taistelen hiki virraten 10-20 minuuttia että vauva saisi kunnon otteen rinnasta.

Maitoa olisi vaikka pienelle kylälle, mutta miksi pirussa sen saaminen oikeaan osoitteeseen on niin vaikeaa??? Ja miksi mulla on TAAS tämä tilanne? Nöttönen taisi sentään oppia tarttumaan rintaan noin pariviikkoisena, mutta pikkusisko ei ole kyllä toistaiseksi osoittanut mitään erityisiä merkkejä sen suhteen, että tilanne olisi parantumassa lähitulevaisuudessa.

No, yksi imetys kerrallaan rämmitään eteenpäin, mitäpä tässä muutakaan voisi tehdä. :/

Cold feet

Huomenna pulla on kypsä. Tänään on siis rv. 36+6 – tänne asti on jo päästy, vaikka seitsemän viikkoa sitten tulikin iso säikähdys verenvuodon muodossa. Harjoitussupistuksia on runsaasti, mutta kivuliaampia ei ole ollut ollenkaan. Edellisessä lääkärintarkastuksessa vajaa viikko sitten kohdunsuu (sekä sisä- että ulkosuu) oli auki kahdelle sormelle, kanavaa oli jäljellä sentti ja se oli pehmeä. Synnytys voi siis olla hyvinkin lähellä, ja sekä lääkäri että neuvolantätini olivat alkuviikosta sitä mieltä, että paria viikkoa kauempaa ei varmaan enää mene. Nöttönen syntyi rv. 38+2, joten veikkaan tämän juniorinkin syntyvän viimeistään niillä main – mutta eihän sitä tietenkään koskaan tiedä.

Sappihapot nousivat yksissä kontrollikokeissa yli viitearvojen (11,2 vs. 10), joten päädyin tässäkin raskaudessa raskaushepatoosiseurantaan. Hämmentävää kyllä, arvot ovat sen jälkeen olleet jo kaksissa eri kokeissa taas ihan normaalit, joten ilmeisesti raskaushepatoosi ei kuitenkaan uusinut tässä raskaudessa. Vielähän se tietysti ehtii. Valitettavasti se säännöllinen seuranta kuitenkin on nyt sitten tosiasia, mikä tarkoittaa minun kannaltani jokaviikkoisia verikokeita ja jokaviikkoista äitiyspolikäyntiä.

Moni odottaja tuskastuu tässä vaiheessa jokaviikkoisiin neuvolakäynteihin, joten voitte varmaan kuvitella miten raskasta minusta on joka viikko paastota 12h verikokeita varten, jonottaa aamuvarhaisella 1-1,5h laboratorioon, raahautua seuraavana aamuna äitiyspolille ja sitä seuraavana neuvolaan. Ylimääräisen ahdistuksen noihin välttämättömiin reissuihin tuo se, että ne on kaikki hoidettava taksilla, koska en yksinkertaisesti pysty kävelemään tarpeeksi kulkeakseni nuo reissut bussilla. En uskalla laskea, paljonko rahaa minulla on kulunut taksimatkoihin viimeisen raskauskolmanneksen aikana. (Toisaalta, autottomuus säästää vuodessa niin valtavan määrän rahaa, että kylläpä sillä rahalla ajelee taksilla aika lailla…)

Ahdistaa suoraan sanottuna aivan sikana. Väsyttää niin hirveästi koko tämä tilanne, jo kaksi viikkoa jatkunut flunssa (ja kauhea yskä), paskamaiset liitoskivut ja lihaskrampit, jatkuva närästys ja ummetus, se ettei jaksa mitään tai pysty mihinkään… ja ahdistaa ajatuskin lähestyvästä synnytyksestä.

Eihän toisen lapsen synnytyksen pitäisi ahdistaa. Pitäisi olla innoissaan ja jännittynyt silleen kivalla tavalla, valmiina ja malttamattomana pääsemään tositoimiin. Pitäisi toiveikkaana tutkia kaikkia mahdollisia lähestyvään synnytykseen viittaavia merkkejä sen sijaan, että säikähtää jokaista mahakipua ja ajattelee: ”Apua, ei kai se vielä ala!”

Onko tämä nyt sitten vain sitä, etten ole ehtinyt henkisesti valmistautua synnytykseen, koska koko ajan on ollut jotain muuta stressiä, ylimääräistä huolta raskaushepatooseista, liian pieneltä vaikuttavasta vauvasta, esikoisen hoidon järjestymisestä jne.? Ehkä minulla ei vain ole ollut aikaa ja tilaisuutta rauhoittua, rentoutua ja hengittää syvään? Tuntuu, että voimavarat kuluvat ihan vain arjesta, flunssasta ja labraan-Jorviin-neuvolaan -rallista selviämiseen, eikä ole aikaa rauhoittua ja valmistautua tulevaan.

Ahdistukseni keskellä olen alkanut seurata Neloselta joka arkipäivä tulevaa ”Vauva tulossa” -sarjaa. Se nimittäin auttaa minua muistamaan, mikä upea palkinto tästä kaikesta on tulossa. Muutama viikko vielä, ja nyytti varmaankin on jo sylissäni. Sen ajatuksen voimalla näistä jäljelläolevista päivistä selvitään, eikös?

Oma rakas pikkuinen potkuttelijani, pian tavataan.

Kuulumisia

Täällä on vallinnut ”No news is good news”, eli vaikka hiljaista on ollutkin, niin mitään ikävää ei ole sattunut. Kaikki on varsin hienosti. Viikkoja on nyt kasassa 33+1, eli 34. raskausviikko on jo menossa. Näyttää siis kaikin puolin todennäköiseltä (*kop kop*), että myös se 34 täyden viikon raja saavutetaan. Kuluneet kolme viikkoa ovat sujuneet aika mukavasti, eikä mitään varsinaisia ongelmia ole ollut – ei kipeitä supistuksia, ei verenvuotoa, ei mitään omituista.

Mutta. Pää on kovilla. Kolme viikkoa tekemättä mitään ja pääsemättä mihinkään on ollut ankeaa. Päivät ovat kaikki hirveän samanlaisia ja väsyttäviä. Kunto on vajonnut pohjamutiin pohjamutien alle, enkä jaksa yhtään mitään. Ihan pienetkin asiat uuvuttavat ihan kauheasti, kävely käy kipeää ja alan ahdistuneena tajuta, että ennen vauvan syntymää en taida päästä enää yhtään mihinkään neuvolaa tai terveysaseman labraa kummempaan paikkaan. Jouluostoksista sun muista on ihan turha haaveilla, jos olohuoneesta kylpyhuoneeseen kävelykin on saavutus.

Ei silti pitäisi valittaa, kun asiat ovat pohjimmiltaan niin hyvin. Sitä vain on ihan liikaa oman päänsä seurassa juuri nyt, ja se pää on ahdistukseen taipuvainen.

Ei raskautta ilman rytinää

Pitihän se sitten tälläkin kertaa rytistä. Olen ilmeisesti semmoinen ihminen, jonka pitää nämä raskausjutut hoitaa vähän vaikeampaa reittiä…

Sunnuntaina illalla (rv 29+6), kun valmistauduin lähtemään nukkumaan, totesin vessassa, että paperiin jäi punertavaa. Kun en meinannut silmiäni uskoa, kaivoin kaapista vanulapun ja pyyhkäisin sillä. Ja ennen kuin aivot ehtivät rekisteröidä, että vanulappukin tuli punertavaksi, verta valui jo parina pienenä norona pitkin jalkaa.

Ette muuten halua tietää, miten hirveä hetki se oli. Istuin vessan lattialle, ettei lähtisi jalat alta pelkästä paniikista. Huusin miehen paikalle, tämä kaivoi Jorvin puhelinnumeron esiin ja sai selville, että on syytä lähteä Naistenklinikan päivystykseen siltä istumalta – Jorvihan huolehtii vasta kypsemmillä viikoilla olevista odottajista.

Mies pakkasi minut taksiin, ja itkin ihan hysteerisesti. Onneksi Naistenklinikalla pääsin sitten suht nopeasti ktg-käyrälle, ja siinä rauhoituin jo selvästi, kun kuuntelin pienokaisen sydämen tasaista puksutusta ja tunsin virkeät liikkeet.

Päivystävä lääkäri ei löytänyt selkeää syytä verenvuodolle, mutta ultraamalla varmistettiin kuitenkin, että vauvalla oli kaikki vallan hienosti ja istukkakin – siltä osin kuin se vauvan sijainnilta nähtiin – vaikutti olevan ehjä ja normaali. Odottamattoman pommin lääkäri kuitenkin pudotti ilmoittaessaan, että käsin tunnustelemalla saa kohdunkaulan pituudeksi hädin tuskin sentin, ulkosuu on jo vähän auki ja ultralla kanavaa on jäljellä vain 2-2,4 cm. Lääkäri sanoi, että minun on syytä jäädä osastolle vuodelepoon – ainoastaan vessaan ja suihkuun saa mennä.

Osastolle pääsyä yksin odottaessani itkin silmät päästäni: omaa pelkoani, hätää vauvasta, Nöttöstä joka aamulla heräisi sängystään eikä äiti olisikaan paikalla, tulevaisuutta joka muuttui hetkessä valoisasta pelottavaksi, hankalaksi ja epävarmaksi.

Nyt vajaa kolme vuorokautta myöhemmin istun puoli-istuvassa asennossa kotisohvalla, anoppi laittaa lounasta ja oma pieni poikaseni nukkuu pupu kainalossa päiväuniaan. Olen ehkä kiitollisempi kuin koskaan aikaisemmin omasta perheestäni, omasta kodistani ja jokaisesta yksittäisestä päivästä, joka sujuu ilman ongelmia.

Verenvuoto loppui oikeastaan tuon ensimmäisen yön jälkeen, ja sen jälkeen on enää tiputellut harvakseltaan ruskehtavaa vuotoa. Toki mieleni olisi rauhallisempi, jos sekin loppuisi. Koska osastolla kahden päivän aikana ei ollut kipuja eikä supistuksia eikä mitään muutakaan ongelmaa ja vauva voi käyrien mukaan mainiosti, tuumasi osastonlääkäri minun voivan vallan hyvin levätä kotonakin.

Nyt pelottaa oikeastaan vain se, tunnistanko minä itse mahdolliset huonot merkit, että osaan lähteä päivystykseen tarvittaessa, kuten ohjeistettiin? Enhän tähänkään mennessä ollut huomannut mitään omituista tai ongelmallista ennen sitä yllättävää verenvuotoa. Ei ole supistellut kipeästi, eikä juuri lainkaan ole ollut edes harjoitussupistuksia. Mistä ihmeestä olisin sitten voinut tajuta, että paikat ovatkin kypsyneet viikkoihin nähden liikaa?

Nettiä luettuani olen kyllä vähän sitä mieltä, että päivystävä lääkäri säikäytti minut ehkä vähän tarpeettomankin pahasti tuon paikkojen kypsymisen suhteen. Appiukko, gynekologi-evp, oli sitä mieltä, että uudelleensynnyttäjällä tämä on ihan suht normaali tilanne, ja ainoa poikkeava – ja hälyttävä, ennen parempaa tietoa – merkki oli verenvuoto.

Aina puhutaan siitä, miten odottavan äidin vaisto ja intuitio on yleensä oikeassa. Olen nyt muutaman päivän täysin pöllämystyneenä kaiken rytinän keskellä miettinyt, mahdoinko olla jossakin väärässä jonossa kun tuota vaistoa jaettiin. Minulla kun on koko ajan ollut ihan hyvä tunne raskauden etenemisestä, eikä mielen vieressäkään ole missään vaiheessa käynyt, että vauva voisi syntyä keskosena. Vielä nytkin on sellainen tunne, että ei tuo pikkuveikka tai -sisko ole tuolta mihinkään lähdössä vielä aikoihin… eihän mulla ole edes supistelua tai edes supistusherkkä kohtu! Toivon totisesti, että oma tunteeni on oikeassa. :/

Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, joka nyt sujuu rauhallisesti ja ilman ongelmia. Olen kiitollinen siitä, että vauva on pirteä ja ponteva tapaus, joka liikkuu paljon ja reippaasti. Mutta sisimmässäni olen jotenkin vihainen ja vähän katkera siitä, että tämä säikähdys vei minulta sen rennon ja iloisen odotuksen, jota raskaus tähän asti oli. Sellaiset tuntemukset, joille en olisi edes olkapäitäni kohauttanut vielä lauantaina, saavat nyt vähän väliä huolestuneena miettimään, oliko tämä ja tuo muljahdus tms. ihan normaalia vai jotain muuta.

Vielä sunnuntaiaamuna elin normaalia elämää enkä hätäillyt turhia, mutta nyt liikun kuin olisin lasia ja pelkäisin rikkoutuvani hetkenä minä hyvänsä. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ole, ja nyt on elettävä hissukseen päivä kerrallaan. Ensin tähdätään 32 täyteen viikkoon, sen jälkeen käännetään katse kohti maagista lukua 34+0. Pitäkää peukkuja, että päästään mahdollisimman lähelle täysiaikaisuutta!

Odottamatonta onnea

Pitkällä oleva raskaus on parhaimpinakin päivinä sangen väsyttävää, kun kotona on melkein uhmaikäinen taapero – mutta pahimpina päivinä se on veretseisauttavan uuvuttavaa. Mihin tahansa lähteminen on melkoisten ponnistusten takana, sillä joka asiasta hermostuva taapero vie yllättävän nopeasti isomahaisen ja kömpelön äidin voimat.

Niinpä tänäänkin olin uuvuksissa jo siinä vaiheessa, kun vihdoin pääsimme rattaiden kanssa alaovesta ulos. Kauppaanlähtöä oli nimittäin edeltänyt ainakin kolme raivaria (yksi täysin selittämätön, yksi vaipanvaihtoa protestoiva, yksi yleinen en-tahdo-istua-rattaissa kiljurimpuilukohtaus), joiden välissäkin oli toki juostu ympäri asuntoa äitiä karkuun, ettei pukeminen onnistuisi, ja heitelty kenkiä ympäri olohuonetta.

Meiltä on kauppaan vajaa kilometri, ei siis periaatteessa matka eikä mikään. Tänään kuitenkin alkoi jo pihapiiristä lähdettäessä tuntua siltä, etten ikinä jaksa kävellä kaupalle asti. Mahaa kiristi noin neljän askeleen välein, ja kävelyvauhti oli jopa minun nykyisellä mittapuullani olematon. Tuskastutti.

Menomatka kaupalle on suurimmaksi osaksi suht jyrkkää alamäkeä (arvannette, mitä tämä tarkoittaa paluumatkaa ajatellen!).

Puolivälissä alamäkeä tajusin, että olin unohtanut lompakon kotiin.

Normaali ihminen olisi kääntynyt tyynesti takaisin, hakenut lompakon ja jatkanut matkaa kauppaan. Viimeisellä raskauskolmanneksella oleva esiuhmiksen äiti pillahti lohduttomaan itkuun keskellä jalkakäytävää. Tajusin hyvin selvästi, etten ikinä jaksaisi kävellä ensin takaisin ja sitten vielä uudestaan kauppaan.

Olisin voinut kävellä kotiin ja jäädä sohvalle itkemään surkeuttani. Sen sijaan jatkoin matkaani kaupalle päin, mutta käännyin seuraavasta risteyksestä ja menin Nöttösen kanssa isoon aidattuun leikkipuistoon, jossa emme ole aiemmin yhdessä käyneet kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta. Poika alkoi pomppia innosta rattaissa jo ennen kuin pääsimme puiston portista sisään.

Nöttönen leikki puistossa onnellisena yli tunnin, ja koska alue on aidattu, sai äitikin hengähtää perässäjuoksemiselta. Paikalla olleiden muiden lasten äidit / tädit / isovanhemmat tarjosivat kaivattua juttuseuraa. Kotiin leikkipuistosta lähti iloinen Nöttönen ja selvästi vähemmän epätoivoinen äiti.

Kotimatkan kruunasivat matkalla bongatut koirat, kaksi oravaa ja ennen kaikkea taivaalla pörrännyt helikopteri. Äitiä itketti uudestaan, mutta nyt kiitollisuudesta, kun paskaakin paskemmin alkanut kauppareissu oli saanut niin mukavan käänteen. Kotona kaivettiin pakastimesta Oolannin perunasoseaineksia ja pikkulihapullia ja tuumattiin, että isi saa hoitaa ostokset, kunhan tulee töistä.