Kokotiilit

Tuolla jo kommenttiosastolla kyseltiin, mitä meille kuuluu, ja tajusin häpeäkseni, että en ole kirjoittanut tavun tavua pitkiin aikoihin. Siispä pikkusiskon nukkuessa päiväuniaan ajattelin kirjoittaa ainakin pikaisesti kuulumisia.

Nöttösen kolmivuotispäivä tuli ja meni. Synttäreitä jouduttiin siirtämään, koska juuri syntymäpäivänään poika sairastui ja oli kuusi päivää kipeämpi kuin kertaakaan tähän mennessä. Alkuun meni pari päivää 38-39 asteen kuumeella, nuhalla ja yskällä, mutta sen jälkeen kuume ei lähtenytkään talttumaan vaan alkoi pahentua. Kun viidentenä sairaspäivänä jo aamulämpö (heti poikasen herättyä) oli 39.9c, lähdettiin kiireesti lastenlääkärille. Molemmat tärykalvot olivat kirkuvan punaiset, mutta verikokeet olivat kunnossa ja kotiuduimme yskänlääke- ja antibioottireseptien kanssa. Antibiootteja ei sitten kuitenkaan tarvinnut ottaa, sillä kuumeilu loppui lääkärin antaman aikarajan puitteissa. Hurraa!

Tuo sairausjakso koetteli äidin päätä: on ihan hirveää, kun oma pienokainen on niin kipeä, että ainoastaan makaa sohvalla, uikuttaa, yskii ja itkeskelee. Vaikka järjellä ymmärsin, että ei ole mitään isoa hätää, tilanne oli aivan kamala. Kun Nöttönen ensimmäistä kertaa pahimpien kuumepäivien aikana jaksoi pyytää isiltä, että leikittäisiin junanradalla, purskahdin itkuun. Noiden päivien aikana mietin monta, monta kertaa, etten ymmärrä, miten kukaan vanhempi kestää lapsensa vakavan sairauden, kun minua ahdisti niin hirveästi jo tämmöinen flunssa/korvatulehdus.

Toinen vaikea asia viime aikoina on ollut Nöttöseltä löytynyt paha allergia. Sen selvittely on vielä kesken, mutta sen verran vaikeasta allergiasta on kuitenkin kyse, että meille – ja päiväkotiin – on kaiken varalta kotiutunut Epipen eli adrenaliinikynä. Poikanen söi yhden ainoan cashewpähkinän ja sai siitä niin pahan allergisen reaktion, että ensin oksensi kaiken ylös ja noin viisitoista minuuttia myöhemmin – kun poika istui surkean näköisenä eikä koskenutkaan iltapuuroonsa – tajusimme, että huuli oli turvoksissa, samoin nielu ja kitakieleke.

Pähkinän syömisestä oli siinä vaiheessa kulunut jo sen verran aikaa, että puhelimitse lääkäriä konsultoituamme uskalsimme olettaa, ettei tilanne enää pahene. Nöttönen sai antihistamiinia, oksenteli vielä rajusti vähän myöhemmin mutta oli vihdoin parin tunnin päästä suht kunnossa. Äidillä ja isällä ei oikein meinannut uni tulla sinä yönä :(

Tietoisuus kaapissa olevasta Epipenistä ja kortisonitableteista rauhoittaa, onneksi. Nyt tyydymme tarkistamaan vainoharhaisella tarkkuudella, ettei poika saa käsiinsä mitään pähkinää sisältävää. Onneksi oireita ei vaikuta tulevan tuotantolinjasyistä varoitustekstin sisältävistä tuotteista (siis niistä ”voi sisältää pieniä määriä pähkinää” -jutuista) vaan esimerkiksi Nöttösen herkkua, dominokeksiä, voi yhä syödä. Lähiaikoina on sitten tarkoitus selvitellä verikokein tarkemmin, mikä on tilanne.

Ja sitten jotain muita kuin sairauskuulumisia! Kolmivuotiaalla Nöttösellä alkaa olla melkoisesti mielikuvitusta. Ja kuten useimmilla tuon ikäisillä, se mielikuvitus tuo mukanaan myös pelkoja. On liikuttavaa mutta samalla myös aika huvittavaa tutustua noihin pelkoihin ja huoliin: viime päivinä meillä on esimerkiksi keskusteltu aiheesta ”Voiko meille tulla ’kokotiileja’ ”. Ja kun selityksissä on otettava huomioon, että kuulija on kolmivuotias, ei mikä tahansa selitys kelpaa.

1) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Ei Suomessa ole krokotiileja.”  Kolmivuotias ei ymmärrä, mikä on Suomi. Ei toimi.

2) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Krokotiilit asuvat kaukana siellä, missä on oikein lämmintä. Täällä meillä on kylmää, eikä yhtään krokotiileja.”  Kolmivuotias palaa taatusti asiaan kesällä, kun ei enää ole kylmää, jos tämä jää ainoaksi selitykseksi. Kolmivuotiaalle viereinen kaupunginosakin on kaukana.

3) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Krokotiilit eivät tule sisälle taloihin vaan asuvat luonnossa.” Way to go. Nyt lapsi ei taatusti uskalla lähteä enää mihinkään metsäretkelle.

4) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Meillä on ovi lukossa eikä krokotiileilla ole avainta.” Okei, tämän jo kolmivuotiaskin ymmärtää. Mutta entäs, jos äiti vaikka vahingossa avaakin niille oven? Avaahan äiti postimiehellekin oven, jos postimiehellä on toimitettavanaan paketti, joka ei mahdu luukusta sisään?

5) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Meillä on ovessa tuollainen pieni reikä, näetkö? Siitä äiti katsoo, kuka on oven takana, eikä äiti VARMASTI avaa ovea, jos äiti näkee krokotiileja.”  This should do it. Mutta arvatkaapa tyrskinkö minä nykyään välillä itsekseni, kun kuvittelen mielessäni tuon tilanteen? Menen pahaa aavistamatta ovelle ja katson ovisilmästä… ja oven takana on sarjakuvatyylisiä piirrettyjä krokotiileja…

Kun krokotiiliuhka on saatu torjuttua, lapsi saattaa hieman huolestuneena kysyä, tuleeko meille ehkä kettuja…

Koska en ehdi kirjoittaa kaikkea sitä, mitä juuri nyt haluaisin, hehkutan ainakin suurensuurta ylpeydenaihetta: Nöttönen osaa ÄRRÄN! Sitä ei tule normaalissa puheessa vielä kuin välillä satunnaisesti, mutta jos lapsi keskittyy, äänne tulee ihan oikein. VaaRi. SeepRa. PoRo. ÄRRÄ. Olen todella, todella ylpeä :) Ja samalla myös helpottunut, kun tuo niin monille lapsille ongelmia tuottava äänne onnistuu jo nyt!

Kuivaksiopettelu taas… ahem. Let’s not go there. Kun ei niin ei. Eiköhän se vielä jossain vaiheessa…

Tässä tämmöiset ihan pikaiset kuulumiset isoveljestä, pikkusisko on huomenna menossa neuvolaan, joten sen jälkeen onkin hyvä päivittää pienemmänkin kuulumiset :) Toivottavasti joku vielä jaksaa tätä blogiparkaa lukea, vaikka omistaja sitä niin pahoin laiminlyökin.

Vellihousun äiti pohdiskelee

Meillä on asunut jo muutaman kuukauden ajan vellihousu. En muista, olenko asiasta jo tänne blogin puolelle kirjoittanut, mutta nyt sitten viimeistään kirjoitan.

Suunnilleen niihin aikoihin, kun saimme aloittaa hapanmaitotuotteiden antamisen Nöttöselle, muuttuivat suolen tuotokset löysiksi. (Joo, kakka on AINA kiehtova aihe blogimerkinnälle, eikös vaan? ;). Ja kun sanon löysiksi, en tarkoita varsinaisesti ripulia, vaan sellaista melkein koko vaipan täyttävää ryynivelliä. Siihen asti Nöttönen oli enimmäkseen tehnyt sellaisia mukavia pehmeitä muovailuvahaklönttejä, jotka sai kipata vaipasta pönttöön niin, että huuhdottavaa jäi vaippaan vähän jos ollenkaan.

Ajattelin, että ruokavaliossa tapahtunut muutos on pistänyt poikasen pakin sekaisin tilapäisesti, ja oletin sen helpottavan, kun pieni massu tottuu hapanmaitotuotteisiin. Muutaman viikon päästä tilanne oli kuitenkin edelleen samanlainen, joten jätimme kokeeksi hapanmaitotuotteet pois. Ei muutosta. Parin viikon kuluttua otimme ne takaisin ruokavalioon.

Yksivuotisneuvolassa otin puheeksi nämä löysät kakat, ja neuvolantäti ehdotti, että kokeilisimme uusia Gefilus-tippoja. Niitäpä sitten iskä kävi jo samana päivänä ostamassa, mutta kahden viikon tippakuurin jälkeen ei ole tapahtunut muutosta parempaan.

Mutta.

Toissailtana söimme koko perhe samaa puuroa, jonka keitin laktoosi-intoleranssini vuoksi Hyla-maitojauheeseen enkä tavalliseen rasvattomaan maitoon, kuten Nöttösen iltapuuron yleensä.

Eilen poika teki ensimmäisen suht kiinteän kakan sitten marraskuun. Illalla tavara oli kuitenkin taas löysää, ja aamupuuron olin tehnyt tavalliseen maitoon. Eilisiltana söimme taas koko perheen voimin puuroa, taas vähälaktoosista.

Tänään Nöttönen teki taas kiinteähkön kakan.

HMMMMMMMMMMMMMMM.

Tiedän, että noin pienellä laktoosi-intoleranssi ei ole todennäköinen diagnoosi, mutta pakostakin tässä alkaa päässä raksuttaa! Voi olla, että kyse on sattumasta, mutta… poikanen saa elämänsä ensimmäiset kaksi kertaa vähälaktoosista puuroa ja niitä seuraa ensimmäiset kiinteät kakat pariin kuukauteen?!?

Nöttönen siirtyy nyt viikoksi tai kahdeksi mahdollisimman laktoosittomalle dieetille, sanoo tämä äiti. Jogurtti ja viili on varmaan pakko ottaa vähälaktoosisena laktoosittoman sijasta, koska laktoositonta ei taida saada maustamattomana, mutta muuten karsin nyt kaiken laktoosin Nöttösen ruokavaliosta. Sittenhän sen näkee.

Parkutuskaa

Kylläpäs oli aamulla peilissä tänään pahannäköiset silmät. Jo ties monesko yö peräkkäin oli Huono isolla H:lla, ja aamulla oli kuitenkin pakko nousta varhain lääkäriajan takia (oman, ei Nöttösen). Silmät verestivät väsymyksestä ja tuntui, ettei niitä saa kunnolla auki.

En tiedä miksi, mutta yöt ovat olleet noin viikon verran todella hankalia. Nämä vaikeat yöt alkoivat samaan aikaan kun kiinteiden maistelu, mutta myös samaan aikaan kun kortisoni meni taas taukoviikolle. Aluksi Nöttönen alkoi parkua yöllä noin kahden aikaan: ensin pientä kitinää ja sitten ihan kunnon parku. Isin syliin rauhoitutaan, mikäli isi kävelee samalla ympäri makuuhuonetta, mutta parku alkaa välittömästi uudestaan, jos poikaa yrittää laskea takaisin pinnasänkyyn. Ainoastaan tissi saa itkun loppumaan kunnolla, ja poika nukahtaa uudestaan.

Loppuyö menee sitten vaihtelevasti. Joinakin öinä äiti on joutunut heräämään vain pari kertaa nukuttamaan pientä kitisijää uusiksi, mutta esimerkiksi viime yönä kitinä ja väninä alkoi aina välittömästi uudestaan, kun olin päässyt itse takaisin sänkyyn peiton alle ja saanut oloni mukavaksi. Kun vielä pari viikkoa sitten Nöttönen meni kiltisti nukkumaan kymmenen aikaan ja heräsi syömään aamukuudelta, syötiin viime yönä yhdeltä ja neljältä. Yhdestä yösyötöstä on siis jo tullut kaksi, ja jos poika pääsee tottumaan tähän, aletaan kohta varmaan vaatia kolmattakin syöttöä.

Inhottavaa tässä on se, etten tiedä, mikä nämä yöt on rikkonut. Ihan ensimmäisenä aloin tietysti pelätä, että kyse on soseista ja Nöttönen on allerginen. Iho ei kuitenkaan ole minusta reagoinut niin, että olisi syytä epäillä allergiaa. Nöttönen ei myöskään itke minusta sillä tavalla, että epäilisin mahakipua.. eikä itku myöskään minusta kuulosta yhtään nälkäitkulta. Parku on vain jotenkin tyytymätöntä. Vähän niin kuin poika olisi väsynyt ja samalla kauhean harmissaan siitä, ettei hänen anneta nukkua.

Yöllä herätessään Nöttönen raapii kylkiään ja vatsaansa, joten Paras Arvaukseni on tämä: Nöttönen herää yhden unijakson päättyessä, mutta ihon kutinan takia ei saa itse nukahdettua uudestaan. Kutina kiusaa ja harmittaa, samoin kuin väsymys, ja lopulta surkeus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että iso yöparku on valmis.

Äitiä nyt vain huolestuttaa kaikki isot Entäs Josit. Entäs jos oletukseni on väärä ja kyse on jostain muusta, vaikka siitä allergiasta? Entäs jos lapsiparalla on oikeasti suolioireita kiinteistä ruoista ja minä en vain tajua sitä? Huokaus. :( No, tänään aloitettiin taas kortisoni (puoli vuorokautta liian aikaisin, mutta ihan rehellisesti sanottuna minä en pysy kohta enää tolpillani, jos ei väliin saada edes yhtä helpompaa yötä), joten toivottavasti yöt sujuvat kohta taas edes hiukan paremmin.

Nöttösen verikokeiden tulokset tulivat tänään: ainoastaan yhdestä ruoka-aineesta reaktio, ja sekin lievä (arvo oli 1,6 kun viitearvo on 0,35). Arvatkaapas, mikä ruoka-aine oli kyseessä? Se oli….. ta-dah… kananmuna! Kyllä äiti tietää, eikös? Tuo arvohan on koholla hyvin vähän (tosi allergikolla se olisi kai useita kymmeniä), joten mistään vakavasta allergiasta ei luultavasti ole kyse, mutta minulle tämä tietänee kananmunatonta dieettiä imetysajaksi. No, pääasia, ettei ollut maito!