Hengissä ollaan yhä

Pitkä hiljaisuus takana. Mietin yhä, mitä tekisin tälle blogille – kokonaan en siitä haluaisi luopua, mutta ei näytä siltä, että myöskään entiseen malliin saisin sitä jatkettua. Mitä pitempään on kirjoittamatta, sitä vaikeampaa on taas aloittaa. Niin paljon on tapahtunut.

Näihin kuluneisiin kuukausiin on mahtunut

• paljon riemua uusista taidoista: pikkusisko lähti kävelemään vihdoin ja viimein lähes puolentoista vuoden kunnioitettavassa iässä, isoveli oppi vihdoin ja viimein kuivaksi (paitsi että edelleen turauttaa tyynesti kakat pikkuhousuihin eikä suostu tekemään niitä pottaan, muthei, pissavahinkoja ei ole tullut enää aikoihin!)
• monta räkätautia
• monta hampaidentulon rikkomaa yötä
• loputon määrä rakkautta omia pikku murusia kohtaan
• uhmaa, uhmaa, uhmaa ja uhmaa
• hirvittävän kauhean kammottava järkytys poikasen ensimmäisen kuumekouristuksen muodossa (tapahtuneesta on nyt viikko, mutta äiti ei ole vieläkään toipunut – niin järjettömän pelottava kokemus se oli ambulanssireissuineen)
• loputon määrä pikkusiskon kiusaamista
• ruokataistelua (pienempi syö melkein mitä vain, isompi ei edelleenkään juuri mitään)
• äidin yksinäisyyttä, uupumusta ja masennusta
• äidillistä ylpeyttä omista mahtavista muksuista
• palapelejä, joista poikanen on vihdoin kiinnostunut
• hirmuinen määrä halimista ja suukottelua – pikkusisko on superhellyydenkipeä lapsi, joka kiipeää tämän tästä syliin ja oikein työntää naamansa äidin huulien eteen suukotettavaksi ♥
• lomailua (sukulaisia, Muumimaailmaa, eläintarhaa)
• yksi porokolari (”Ja sitten me törmättiin siihen poroon.. oijoi! Autolle tuli pipi ja porolle tuli iiiso pipi!”  [onneksi lapsi ei ymmärrä miten iso pipi porolle tuli…] )
• ihanaa, turvallista, väsyttävää, kamalaa, tylsää, onnellista arkea

Kokotiilit

Tuolla jo kommenttiosastolla kyseltiin, mitä meille kuuluu, ja tajusin häpeäkseni, että en ole kirjoittanut tavun tavua pitkiin aikoihin. Siispä pikkusiskon nukkuessa päiväuniaan ajattelin kirjoittaa ainakin pikaisesti kuulumisia.

Nöttösen kolmivuotispäivä tuli ja meni. Synttäreitä jouduttiin siirtämään, koska juuri syntymäpäivänään poika sairastui ja oli kuusi päivää kipeämpi kuin kertaakaan tähän mennessä. Alkuun meni pari päivää 38-39 asteen kuumeella, nuhalla ja yskällä, mutta sen jälkeen kuume ei lähtenytkään talttumaan vaan alkoi pahentua. Kun viidentenä sairaspäivänä jo aamulämpö (heti poikasen herättyä) oli 39.9c, lähdettiin kiireesti lastenlääkärille. Molemmat tärykalvot olivat kirkuvan punaiset, mutta verikokeet olivat kunnossa ja kotiuduimme yskänlääke- ja antibioottireseptien kanssa. Antibiootteja ei sitten kuitenkaan tarvinnut ottaa, sillä kuumeilu loppui lääkärin antaman aikarajan puitteissa. Hurraa!

Tuo sairausjakso koetteli äidin päätä: on ihan hirveää, kun oma pienokainen on niin kipeä, että ainoastaan makaa sohvalla, uikuttaa, yskii ja itkeskelee. Vaikka järjellä ymmärsin, että ei ole mitään isoa hätää, tilanne oli aivan kamala. Kun Nöttönen ensimmäistä kertaa pahimpien kuumepäivien aikana jaksoi pyytää isiltä, että leikittäisiin junanradalla, purskahdin itkuun. Noiden päivien aikana mietin monta, monta kertaa, etten ymmärrä, miten kukaan vanhempi kestää lapsensa vakavan sairauden, kun minua ahdisti niin hirveästi jo tämmöinen flunssa/korvatulehdus.

Toinen vaikea asia viime aikoina on ollut Nöttöseltä löytynyt paha allergia. Sen selvittely on vielä kesken, mutta sen verran vaikeasta allergiasta on kuitenkin kyse, että meille – ja päiväkotiin – on kaiken varalta kotiutunut Epipen eli adrenaliinikynä. Poikanen söi yhden ainoan cashewpähkinän ja sai siitä niin pahan allergisen reaktion, että ensin oksensi kaiken ylös ja noin viisitoista minuuttia myöhemmin – kun poika istui surkean näköisenä eikä koskenutkaan iltapuuroonsa – tajusimme, että huuli oli turvoksissa, samoin nielu ja kitakieleke.

Pähkinän syömisestä oli siinä vaiheessa kulunut jo sen verran aikaa, että puhelimitse lääkäriä konsultoituamme uskalsimme olettaa, ettei tilanne enää pahene. Nöttönen sai antihistamiinia, oksenteli vielä rajusti vähän myöhemmin mutta oli vihdoin parin tunnin päästä suht kunnossa. Äidillä ja isällä ei oikein meinannut uni tulla sinä yönä :(

Tietoisuus kaapissa olevasta Epipenistä ja kortisonitableteista rauhoittaa, onneksi. Nyt tyydymme tarkistamaan vainoharhaisella tarkkuudella, ettei poika saa käsiinsä mitään pähkinää sisältävää. Onneksi oireita ei vaikuta tulevan tuotantolinjasyistä varoitustekstin sisältävistä tuotteista (siis niistä ”voi sisältää pieniä määriä pähkinää” -jutuista) vaan esimerkiksi Nöttösen herkkua, dominokeksiä, voi yhä syödä. Lähiaikoina on sitten tarkoitus selvitellä verikokein tarkemmin, mikä on tilanne.

Ja sitten jotain muita kuin sairauskuulumisia! Kolmivuotiaalla Nöttösellä alkaa olla melkoisesti mielikuvitusta. Ja kuten useimmilla tuon ikäisillä, se mielikuvitus tuo mukanaan myös pelkoja. On liikuttavaa mutta samalla myös aika huvittavaa tutustua noihin pelkoihin ja huoliin: viime päivinä meillä on esimerkiksi keskusteltu aiheesta ”Voiko meille tulla ’kokotiileja’ ”. Ja kun selityksissä on otettava huomioon, että kuulija on kolmivuotias, ei mikä tahansa selitys kelpaa.

1) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Ei Suomessa ole krokotiileja.”  Kolmivuotias ei ymmärrä, mikä on Suomi. Ei toimi.

2) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Krokotiilit asuvat kaukana siellä, missä on oikein lämmintä. Täällä meillä on kylmää, eikä yhtään krokotiileja.”  Kolmivuotias palaa taatusti asiaan kesällä, kun ei enää ole kylmää, jos tämä jää ainoaksi selitykseksi. Kolmivuotiaalle viereinen kaupunginosakin on kaukana.

3) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Krokotiilit eivät tule sisälle taloihin vaan asuvat luonnossa.” Way to go. Nyt lapsi ei taatusti uskalla lähteä enää mihinkään metsäretkelle.

4) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Meillä on ovi lukossa eikä krokotiileilla ole avainta.” Okei, tämän jo kolmivuotiaskin ymmärtää. Mutta entäs, jos äiti vaikka vahingossa avaakin niille oven? Avaahan äiti postimiehellekin oven, jos postimiehellä on toimitettavanaan paketti, joka ei mahdu luukusta sisään?

5) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Meillä on ovessa tuollainen pieni reikä, näetkö? Siitä äiti katsoo, kuka on oven takana, eikä äiti VARMASTI avaa ovea, jos äiti näkee krokotiileja.”  This should do it. Mutta arvatkaapa tyrskinkö minä nykyään välillä itsekseni, kun kuvittelen mielessäni tuon tilanteen? Menen pahaa aavistamatta ovelle ja katson ovisilmästä… ja oven takana on sarjakuvatyylisiä piirrettyjä krokotiileja…

Kun krokotiiliuhka on saatu torjuttua, lapsi saattaa hieman huolestuneena kysyä, tuleeko meille ehkä kettuja…

Koska en ehdi kirjoittaa kaikkea sitä, mitä juuri nyt haluaisin, hehkutan ainakin suurensuurta ylpeydenaihetta: Nöttönen osaa ÄRRÄN! Sitä ei tule normaalissa puheessa vielä kuin välillä satunnaisesti, mutta jos lapsi keskittyy, äänne tulee ihan oikein. VaaRi. SeepRa. PoRo. ÄRRÄ. Olen todella, todella ylpeä :) Ja samalla myös helpottunut, kun tuo niin monille lapsille ongelmia tuottava äänne onnistuu jo nyt!

Kuivaksiopettelu taas… ahem. Let’s not go there. Kun ei niin ei. Eiköhän se vielä jossain vaiheessa…

Tässä tämmöiset ihan pikaiset kuulumiset isoveljestä, pikkusisko on huomenna menossa neuvolaan, joten sen jälkeen onkin hyvä päivittää pienemmänkin kuulumiset :) Toivottavasti joku vielä jaksaa tätä blogiparkaa lukea, vaikka omistaja sitä niin pahoin laiminlyökin.

Tutti vs. pupu

Kun Nöttönen oli pieni, olimme loppujen lopuksi hyvillämme siitä, ettei poika missään vaiheessa kelpuuttanut tuttia muutamaa lyhyttä kokeilua lukuunottamatta. Sehän tarkoitti, ettei tulisi myöskään mahdollisesti työlästä tutista vierottamista!

Poika kuitenkin keksi alkaa imeskellä pupunsa käpäliä. Usein. Alle kävelyikäisenä lapsi konttasi usein tyytyväisenä ympäriinsä pupu suusta roikkuen ja laskimme leikkiä ”suuresta valkoisesta metsästäjästä”. Siinä vaiheessa pojan kiintymys pupuun oli hellyttävää.

Nyt Nöttönen on pari viikkoa vaille kolmevuotias, ja pupu alkaa olla Ongelma. Sitä nimittäin imeskellään edelleen, sekä päiväunilla että yöunilla, ja siinä välissäkin usein. Päiväsaikaan komennamme poikaa tiukasti kun pupun käpälä hakeutuu suuhun, mutta uniaikaan emme voi tuota turvaa tuovaa pehmopupua ottaa pois – se on kaikkien kasvatusohjeiden vastaista (tai ainakin minun lukemieni ohjeiden…).

Pupun syöminen alkaa jo näkyä myös hampaissa, mistä syystä pupu niin ongelmallinen onkin. Millä ihmeellä saa lapsen lopettamaan pehmolelun mässyttämisen? Jos kyseessä olisi tutti, se annettaisiin oravavauvoille ja sillä siisti, mutta ei lapselta voi riistää rakkainta unikaveriaan. Kun tänään käytin pikkusiskoa yksivuotistarkastuksessa hammashoitajalla, sain kuulla, että jopa rautahampaat voivat kasvaa virheasentoon, mikäli avopurenta pääsee pahaksi. Oikomishoito pehmolelun takia ei kuulosta houkuttelevalta…

Yritin googlata vinkkejä vierotukseen, mutta en löytänyt oikeastaan mitään. Aivan kuin kenelläkään muulla ei ikinä olisi ollut vastaavaa ongelmaa..? En oikein usko siihenkään, koska noita pehmoeläinten korvia ja häntiä jne. on taatusti imetty maailman sivu. En ole kuitenkaan toistaiseksi löytänyt mitään neuvoja tilanteeseen, ja suoraan sanottuna hirvittää jo valmiiksi ajatella, mitä tuo samainen hammashoitaja sanoo kuukauden päästä, kun on Nöttiksen kolmivuotistarkastuksen aika.

Pikkusisko on tyytyväinen tutinkäyttäjä. Tutti ei kuitenkaan ole pienelle henki ja elämä, eikä sen perään huudeta, mutta unille mentäessä se otetaan tyytyväisenä vastaan. Samaten pikkusisko konttaa itse hakemaan tutin ja laittaa sen suuhunsa, mikäli näkee sellaisen jossain lojumassa. Olemme kuitenkin pyrkineet siihen, että pikkusisko saa tutin vain uniaikaan ja silloin, kun on oikein känkkä ja kiukkuhuuto, johon tarvitsee pikaista apua. Hammashoitaja ohjeisti vierottamaan tutista viimeistään puolitoistavuotiaana, ja siihen pyritään.

Mutta mitä ihmettä teemme pupun kanssa?

Herää, pahvi

En oikein meinaa tajuta, että pikkusisko täyttää ihan pian vuoden. Synttäreihin on alle kaksi viikkoa. Mihin kokonainen vuosi on kadonnut – vastahan tuo pieni ihminen syntyi..? Hulluinta tässä kaikessa on se, että olen näin pitkään pitänyt lasta vauvana; sellaisena pienenä pötkylänä, joka ei vielä tajua maailmasta paljoakaan. Ja sitten yhtäkkiä hätkähdin tajuamaan, että pikkusisko ei ole ollut pikkuvauva enää aikoihin! Sehän osaa jo nousta seisomaan tukea vasten ja ottaa muutamia sivuttaisia askeliakin!

Ihmeissäni katselen, miten pikkusisko ihan noin vain pistää pyöreän palikan laatikon kannessa olevan reiän läpi ilman mitään ongelmia, irrottaa legopalikoita toisistaan, kääntelee innoissaan kirjan sivuja ja osoittaa pyynnöstä äidille kissaa. Lapsi alkaa hymyillä leveästi ja hytkyä syöttötuolissaan, kun kysyn, ottaako hän banaania, ja kun isä kesken iltapuuron vastaa puhelimeen ja unohtaa mukin pikkusiskon ulottuville, tyttö ottaa mukista itse kahdella kädellä kiinni ja hörppii vettä niin kuin olisi osannut aina tehdä niin.

Uskomatonta.

Muutos on tietysti tapahtunut pikku hiljaa, mutta jotenkin en vain ole tajunnut sitä. Olen touhukasta ja uhmaikäistä isoveljeä paimentaessani koko ajan pitänyt pikkusiskoa kauhean pienenä, mutta nyt on varmaan pakko herätä ja haistella kahvin tuoksua.

Meillä on melkein taapero.

Loputon syyllisyys, vol XXXIV

Päivähoito. Ikuinen syyllisyyden aiheuttaja. Saako alle kolmivuotiaan viedä hoitoon, saako isomman viedä hoitoon, jos pienempi on kotona jne. Tuttu bloggaajaäiti sai juuri jokin aika sitten anonyymikommentoijalta annoksen hurskaasti tarjoiltua p*skaa niskaansa samasta aiheesta: kun on kehdannut viedä isomman hoitoon vaikka on itse kotona vauvan kanssa. Kaiken huipuksi kommentti jätettiin tyyliin ”en nyt kommentoi omalla nimellä vaikka itsekin bloggaan, koska en halua aiheesta kommentointia omaan blogiini”. Tuollaiselle henkilölle tuumaisin, että ensin voisi kasvattaa itselleen selkärangan ja vasta sen jälkeen tulla jonkun toisen blogiin moralisoimaan – omalla nimellään ja blogilinkin kera.

Silti: aika usein minäkin mietin, onko tämä kolme päivää hoidossa -arki reilua Nöttöstä kohtaan, kun pikkusisko saa olla kotona äidin kanssa. Mietin, miltä lapsesta tuntuu jäädä hoitopaikkaan, kun äiti ja pikkusisko ovat kotona. Ei alle kolmivuotias ymmärrä, että äiti tekee töitä kotona – hänelle ”töihin” on jotain minne isi menee aamulla. Jotain mikä ei ole kotona. Ei pieni ymmärrä, että silloin kun pikkusisko nukkuu kunnon päiväunet tai viihtyy pitkään omien lelujensa parissa äiti tekee töitä. Aina välillä kuitenkin muistan kertoa Nöttöselle, että kunhan pikkusisko menee päiväunille, äiti tekee töitä, ja sitten iltapäivällä äiti tulee töiden jälkeen hakemaan hänet.

Kaikesta syyllisyydestä huolimatta on pakko todeta, että minä itse jaksan nyt paremmin, kun 18 tuntia viikossa huolehdin vain pikkusiskosta. Pikkusisko saa kerrankin huomiota: voin paapoa pientä niin paljon kuin suinkin haluan ilman, että joku mustasukkaisena tulee tekemään kiusaa, voin laulaa ja leikittää pientä ja antaa hänelle aikaani. Sekin on tärkeää. Ja kun Nöttönen hoitopäivän jälkeen tulee kotiin, jaksan ihan eri tavalla antaa hänelle huomiotani ja leikkiä hänen kanssaan, kun olen kuusi tuntia tehnyt muita asioita. Toivottavasti sekin painaa vaakakupissa jotain.

Syyllisyyttä helpottaa onneksi myös se, että olen toistuvasti päiväkodin hoitajilta kuullut Nöttösen viihtyvän hoidossa hyvin. Päivät sujuvat mukavasti ja poikanen kertoo kotona iloisesti, mitä on päivän aikana hoidossa tehnyt. Vielä illalla viimeiseksi Nöttönen saattaa puhua päiväkodista ja siellä olevista ”kaveleista”.

Kaikesta huolimatta aina välillä toivoisin, että osaisin noudattaa yhtä elämänohjetta elokuvasta Paholaisen asianajaja. Siinä Al Pacinon esittämä paholainen toteaa, vapaasti suomennettuna, että syyllisyys on kuin säkillinen tiiliskiviä – se pitää vain tajuta laskea alas selästään.

Riipaisevaa

Poikasen aloitettua päivähoidon minun ei ole ollut erityisen vaikeaa olla hänestä erossa sitä noin kuutta tuntia, minkä hoitopäivä kestää. Ryhmäperhepäiväkodin hoitajat ovat kivoja ja lapsi viihtyy päiväkodissa käsittääkseni varsin hyvin (vaikka usein aamuisin lähteminen onkin vaikeaa ja lapsi sanoo ”ei mene päiväkotiin”), joten äidille tuo kuusi tuntia on mukava hengähdystauko kahden lapsen arjesta ja tervetullut tilaisuus tehdä hieman töitäkin, ainakin jos pikkusisko nukkuu kunnon päiväunet ja saan työrauhan.

Oli kuitenkin riipaisevaa ja vähän pysäyttävääkin tajuta, että hoitopäivän aikana minä en ole paikalla lohduttamasta lasta pahan mielen hetkellä. Tähän asti äiti on ollut lähes aina paikalla. Erään hoitopäivän jälkeen Nöttönen leikki leluillaan ja sanoi yhtäkkiä: ”Ei saa ottaa kädestä.”

”Niin, ei saa ottaaa toisen kädestä lelua,” totesin.
”Ei saa Emil ottaa J:n kädestä. J. ikkee.”
”Ottiko Emil lelun J:n kädestä? Niinkö tänään kävi päiväkodissa?” kysyin tarkemmin.
”Joo… J. ikkee,” sanoi lapsi aivan asiallisesti.

Se tuntui todella riipaisevalta. Lapsi kertoi ihan tyynesti päiväkodissa sattuneesta asiasta, joka oli saanut hänet itkemään, ja äidillä oli tulla tippa silmään. Äidin pieni oli itkenyt päiväkodissa, eikä äiti ollut paikalla lohduttamassa. Sniisk.

Totta kai lapsille sattuu välillä pieniä kahnauksia hoitopäivän aikana ja toki noin kolmivuotiaana on opeteltava – joskus kantapäänkin kautta – se, ettei lelua saa ottaa toisen kädestä. Oli vain jotenkin pysäyttävää tajuta, että tällä kertaa en ollutkaan paikalla, kun lapsella oli paha mieli. Onneksi tiedän, että päiväkodin hoitajien sylissä on tilaa. Nöttösestä pidetään kyllä hyvää huolta.

Syksyhimotuksia

Anniina heitti minua tällaisella haasteella:

”Esittele siis postauksessasi joko enemmän tai vähemmän tarkasti ne neljä juttua, jotka ovat kuluvan syksyn aikana olleet joko ostoslistallasi tai haaveissasi. Linkitä postauksesi sen jälkeen tämän postauksen kommenttiboksiin, jotta pääsemme ihastelemaan toistemme syksyhimotuksia.”

Valintani ovat perin naisellisia ja luultavasti kirkuvat, että kyseessä on väsynyt ja rähjäinen pienten lasten äiti, mutta väliäkös tuolla ;) Valitsin nyt ihan vain omia juttujani, jotka eivät liity millään tavalla lapsiin, eivätkä nämä neljä ole missään erityisessä järjestyksessä.

1) Kosmetiikka. Kynsilakat ja -koristeet ovat jo hyvän aikaa olleet lähellä sydäntäni, mutta nyt on vähitellen alkanut herätä haave ihan kelvollisesta meikkivarastostakin – ja ennen kaikkea edes välttävästä taidosta käyttää sitä. Tämä sama kohta löytyi myös Mamman listalta. :)

2) Greyn anatomia. Elämä pikkulapsiperheessä on tällä hetkellä – osittain kiitos päiväkodista rantautuvien jatkuvien räkätautien – niin väsyttävää, että iltaisin tuntuu aivojen tilalla olevan jotakin ihan muuta, joka vastaa teholtaan muutamaa annosta kylmää kaurapuuroa. Silloin television katselu on varsin sopivaa puuhaa, ja Greyn anatomia on loppumattoman rakkauteni kohde, mitä tulee televisiosarjoihin. Hyllystä löytyy dvd:llä viisi ensimmäistä kautta, lisää hankin kunhan hinta alenee.

3) Käsityöt. Käsillä tekeminen. Terapeuttista, rentouttavaa ja palkitsevaa, silloin kun siihen on energiaa. ♥

4) Suklaa. Ei vaadi mitään väsyneeltä, ainoastaan antaa. Tämän hetken suosikki on kuvan Marabou-suklaa, joka on kerta kaikkiaan niin hyvää, että jos minua ei olisi siunattu melkoisella itsehillinnällä, söisin sitä kuin leipää. Nyt tyydyn ottamaa palasen silloin tällöin.

Tällaisia himotuksia ja intohimoja sisältyy siis minun syksyyni :)

Päivän oppitunti

Tänään päivän oppitunnin aiheena on opetella hyväksymään, että jokaisella on joskus päiviä, jolloin ruoka maistuu huonommin. Lapsensa kasvusta huolissaan olevalle tämä onkin haastava tehtävä.

Pikkusisko istuu syöttötuolissaan. Lastaan lautaselle 145 grammaa ruokaa, kahta eri sosetta. Kyllä, punnitsen ruoan, niin paljon kasvukäyrät tällä hetkellä stressaavat. Noin 140 grammaa vastaa nykyistä ”tämän verran sen nyt ainakin pitäisi syödä” -käsitystäni.

Kuuden tai seitsemän lusikallisen jälkeen lapsi nipistää suunsa kiinni ja nostaa kädet torjuvasti silmilleen. Kun yritän uudestaan, pikkusisko huitaisee vihaisesti lusikkaa, saa soseen käteensä ja hieroo sen siitä naamaansa, silmiinsä ja hiuksiinsa. Kun vielä yritän, saan vastaukseksi kiukkuista kiljahtelua.

Luovutan. Huokaan. Pesen pikkuiset kädet ja pikkuisen naaman ja yritän ajatella, että ehkä sitten seuraavalla aterialla ruokaa menee enemmän. Silti koko ajan takaraivossa naputtaa huoli kasvukäyristä, huoli seuraavasta kasvukontrollista. Maailman mittakaavassa pieniä huolia, mutta tässä arjessa ne ovat vähän niin kuin korianteri muuten hyvän ruoka-annoksen päällä: sen nyppii pois, jos vain suinkin mahdollista.

Kolme viikkoa myöhemmin

Pikkusiskon posket ovat pyöristyneet selvästi. Ensin ajattelin, että kuvittelen, mutta sitten mies mainitsi asian myös. Ja samoin pienokaisen isoäiti, joka näki tyttösen Skypen kautta.

Ja pikkusisko syö. Edellisen neuvolakäynnin jälkeen ruokailut olivat täynnä äidin stressiä ja ahdistusta, kun sosetta meni ehkä 60-80 grammaa ennen kuin suu puristui kiinni. Aamu- ja iltapuuro keitettiin 90 millilitraan vettä, eikä puurosta yleensä mennyt kuin ehkä 3/4. Päätin, että ensin tärkeintä on syöminen, syötävien laadusta huolehdin sitten myöhemmin. Jos lihasosetta meni vain 60 grammaa, annoin sen jälkeen hedelmäsosetta. Jos 8 kk:n karkeampi sose ei meinannut upota, annoin 5-6 kk:n sileää. Kunhan lapsi syö. Maissinaksuja naposteltavaksi, kun äiti joi kahviaan. Iltapuuroon laitettiin aluksi vain yksi lusikallinen korvikejauhetta, vaikka vesimäärän perusteella olisi pitänyt laittaa kolme, jotta pieni tottuisi makuun. Luovuin suosiolla yhdestä ruokailusta (välipalasta), kun lapselle ei ehtinyt tulla nälkä aterioiden välillä.

Kolme viikkoa myöhemmin pieni syö lounaaksi tyytyväisenä 130g sosetta (puolet sileää, puolet karkeampaa). Jälkiruoaksi 3/4 ISOSTA BANAANISTA. Vettä päälle. Puolen tunnin päästä sitten vielä maitoateria tissistä. Aamu- ja iltapuuro keitetään 130 millilitraan vettä, sekaan pari mitallista korvikejauhetta ja puoli teelusikallista öljyä, päälle tulee 4 tl hedelmäsosetta… ja puuro menee yleensä kaikki tai lähes kaikki.

Vatsa toimii ilman luumusosetta, vaikka pikkusisko syö banaania melkein joka päivä.

Ja… lapsi nukkuu yönsä heräten enää korkeintaan kerran, joskus harvoin kaksi. Mutta tätä ei saisi sanoa ääneen. Shhhhh!

Vaikka käyrät eivät suurta edistystä näyttäisikään, kun parin viikon päästä menemme kontrolliin, koko perhe on jo voittanut. Paljon. ♥

Pipi

Eilinen päivä – joka kaiken kaikkiaan oli aivan mahtava – tarjosi muistutuksen siitä, mikä on yksi kaikkein kurjimmista asioista äidin arjessa.

Muu perhe oli kylpyhuoneessa, Nöttönen juoksenteli ympäriinsä täynnä virtaa. Ja sitten kuului kolahdus, hetken hiljaisuus ja valtaisa itku alkoi. Jätin pikkusiskon isän hoiviin ja riensin katsomaan mikä pojalle oli tullut. Luulen, että pieni oli kaatunut ja lyönyt kasvonsa, mutta tarkkaa tietoa ei ole. Joka tapauksessa poikanen itki valtoimenaan, ylähuuli oli ihan veressä ja turposi hyvää vauhtia.

Ainakin tällä äidillä nousee aina kylmä hiki pintaan välittömästi, kun verta tulee suusta, koska pelkään ihan hirveästi, että hampaille tapahtuu jotain. Onneksi tälläkin kertaa, kuten monta kertaa aiemminkin, kyse oli vain siitä, että alahampaat olivat iskeytyneet ylähuuleen ja tehneet siihen reiän. (Myöhemmin, rauhoituttuaan, poikanen osasi itsekin kertoa, että hampaissa ei ole pipiä.)

Nöttönen oli kuitenkin saanut ihan kunnon tällin, sillä huuli alkoi sinertää ja turposi oikein kunnolla. Pieni raasu ulvoi sylissäni selkä kaarella, kun huuleen koski niin kovasti. Pyyhin sitä varovasti märällä ja kylmällä vanulapulla ja annoin nopsasti pienelle Panadolia. Silittelin ja halittelin itkevää poikaa sylissäni, ja vaikka kyse oli vain suht pienestä kolhusta, itki äidin sydän verta. Mikään ei tavallisessa äidin arjessa taida olla yhtä kamalaa kuin oman lapsen kipu. Joka kerta kun lapseen koskee, sitä toivoo yli kaiken, että voisi ottaa kivun itselleen. Ei siihen tarvita katkennutta luuta tai isoa haavaa, vaan pienempikin tälli tekee kipeää äidin sydämeen.

Onneksi, onneksi, ONNEKSI meillä on selvitty tähän asti hyvin pienillä vaurioilla – toivottavasti selvitään vastaisuudessakin. Myöhemmin Nöttönen oli oma iloinen itsensä, vaikka ylähuuli oli turvoksissa, ja söi hyvin tyytyväisenä pullaa, jonka leipomisessa oli ensimmäistä kertaa päässyt itse auttamaan ♥ Illalla turvotus oli laskenut niin, että huuli näytti haavaa lukuunottamatta jo suht normaalilta. Ihanaa, että nämä pienet ihmiset paranevat niin rapsakkaa vauhtia :)