Kuulumisia vol. 3 (pikkusisko)

Mitä kuuluu pikkusiskolle? Lapsiparka ei ole juuri tässä blogissa taidoillaan vielä loistanut, kun ensin kirjoitettiin lähinnä imetysongelmista ja sen jälkeen on keskitytty valittamaan väsymystä…

Pikkusisko on ihana tapaus. Siis ihan Todella Ihana tapaus. Yöheräilystä huolimatta neiti on päivisin todellinen pieni Hangon keksi, heti aamusta hymyilevä, hekotteleva ja jokelteleva pallero. Tällä hetkellä pikkusisko juttelee paljon ”tä-tä-tä-tä” ja ”nä-nä-nä-nä” -tyyppistä jokellusta, ja riemastuu, jos äiti tai isoveli vastaa samalla tavalla. Uskaltaisin myös arvella, että tyttö sanoo ihan tarkoituksella ”anna” (tosin muodossa ”annanannannanna”), sillä sanaa käytetään vain silloin, kun lapsi näkee jotain mitä hän haluaa – esimerkiksi ruokapöydässä, kun tyttönen haluaa puuroa.

Edellinen neuvolakäynti oli puolivuotiaana, joten tuoreita mittoja ei ole vielä tiedossa (nythän pikkusisko on jo 8 kk ja 8 vrk), mutta silloin mentiin hieman nollakäyrän alapuolella. Pieni on minusta ihanan sopusuhtainen ja juuri täydellisen vauvan näköinen: ei laiha, ei suhteettoman pullea, vaan juuri sopiva ♥ Painoa on ollut joka neuvolakäynnillä noin kilo vähemmän kuin isoveljellä vastaavassa iässä.

Kehitykseltään pikkusisko on joissain asioissa ollut veljeään nopeampi: ryömimään opittiin viime viikolla himpun päälle 8 kk:n iässä, kun Nöttösellä meni 8 kk ja 3 viikkoa. Kuitenkin istuminen sujuu pikkusiskolta huonommin kuin veljeltään aikoinaan, sillä Nöttönen istui lyhyitä aikoja ilman tukea jo seitsemänkuisena, kun taas pikkusiskolta se ei tahdo ihan vieläkään onnistua. Hampaita ei ole vielä yhtään, mikä äitiä hieman ihmetyttää, mutta ei huolestuta. Kyllä ne sieltä aikanaan tulevat – saanpahan ainakin imettää pitempään ilman pelkoa terävistä naskaleista :D

Imetys sujuu edelleen kivasti. Jos isoveli touhuaa lähistöllä, ei pieni malta syödä, mutta pyrin hoitamaan maitotuokiot makuuhuoneen rauhassa niin, että isoveljellä on silloin jotain muuta puuhaa. Kiinteitäkin menee jo ihan mukavia määriä: ilta- ja aamupuuro tehdään hieman vajaaseen desilitraan vettä ja lounaalla + päivällisellä menee ehkä 2/3 pikkuisesta sosepurkista. Enimmäkseen pikkusisko syö varsin mielellään ja sujuvasti. Ihan erityisen ylpeä olen siitä, että pieni oppi juomaan taikamukista jo varmaan yli kuukausi sitten :D

Pikkusisko on siitäkin ihana lapsi, että hän viihtyy pitkiä aikoja lattialla itsekseen leluja tutkien, eikä tarvitse jatkuvasti viihdytystä. Se kyllä äitiä vähän surettaa, ettei pienen kanssa voi leikkiä yhtä paljon kuin Nöttösen kanssa aikoinaan, kun isoveli vaatii niin paljon huomiota. Pikkusisko menee siis olosuhteiden pakosta vähän ”siinä sivussa” välillä. Onneksi pieni on niin tyytyväinen tapaus ♥

Kello on jo sen verran, että aivot alkavat lyödä tyhjää. Tässä oli nyt kuitenkin sentään jotain pikkusiskonkin kuulumisia :D

Kuulumisia vol. 2 (poikanen)

Nyt sitten väsymysvalituksen sijasta niitä lasten kuulumisia!

Nöttönen on aivan mahtavassa iässä, ajoittaisia uhmaraivareita lukuunottamatta, ja puhe kehittyy koko ajan. 4-5 sanan lauseita tulee jo ihan koko ajan ja pitkätkin yhdyssanat sujuvat useimmiten. Toki osa äänteistä vielä puuttuu ja monesti varsinkin sanan ensimmäinen kirjain jää pois, mutta se lienee tavallista :) On ihanaa, kun pojan kanssa voi jo ihan keskustellakin! Nöttönen on kiltti ja avulias ja osoittaa jopa ihan oma-aloitteisesti hellyyttä siskoaan kohtaan. On ollut liikuttavaa huomata, miten sisko kuitenkin pojalle selvästi tärkeä: esimerkiksi aamulla heti herättyään Nöttönen saattaa kysyä ensimmäiseksi: ”Missä K. on?” tai ”Mitä K.-vauva tekee?” Kun yhtenä päivänä ukkosti, Nöttönen lohdutti siskoaan sanomalla: ”Ei hätää! Ei K. peekää ykköneä.” ♥

Nöttösen elämässä on menossa jännittävä vaihe: poikanen menee ensi viikolla päivähoitoon! Saimme paikan ihan kodin lähellä olevasta ryhmäperhepäiväkodista, jonne Nöttönen menee kolmeksi päiväksi viikossa ensi maanantaista alkaen. Olemme kahden viikon ajan (eli kuutena päivänä) käyneet yhdessä viettämässä aamupäivällä pari tuntia hoitopaikassa, ja poika on ainakin hyväksynyt jo hoitotätinsä minusta vallan hienosti: hakee tätä kädestä pitäen leikkimään, antaa nostaa syliin jne. Muihin lapsiin Nöttönen suhtautuu vielä varauksella ja leikkii sivummalla itsekseen, kun muut lapset touhuavat yhdessä. Uskon, että poika kuitenkin pian tottuu leikkikavereihinsa ja osaa ottaa paikkansa ryhmässä.

Nöttösen arkuus toisten lasten seurassa on tietysti ihan mun vikaani siinä mielessä, että emme ole käyneet pojan kanssa missään ryhmätoiminnoissa mukana, joten Nöttönen on leikkinyt lähinnä vain serkkujensa ja meidän vanhempien ystävien lasten seurassa. Nopeasti poikanen varmaan kuitenkin oppii olemaan osa ryhmää – luulisin ainakin :)

Olemme myös vihdoin ja viimein purkaneet Nöttösen pinnasängyn ja saaneet pojan siirtymään isojen poikien sänkyyn. Phew! Siitä on tietysti seurannut valitettavaa karkailua (päiväuniaikaan poika juoksee huoneestaan ulos riehumaan ja herättää juuri nukahtaneen siskon – AARGH) ja yöhipsuttelua (äiti on saanut useamman kerran herätä keskellä yötä siihen, että pimeässä on pieni ihminen ilmaantunut sängyn viereen ja toteaa kirkkaalla lapsenäänellään ”hejäsi!” tai ”ei ole isi täällä”), mutta pääpiirteittäin sängyn vaihtaminen on sujunut hyvin.

Poikasen syömisistä kannan edelleen huolta. Nöttönen on hoikka, eikä ylimääräistä rasvaa kyllä ole missään päin vartaloa. Ruoka maistuu edelleen pääasiassa huonosti, mutta yritän olla stressaamatta liikaa, kun poika on kuitenkin niin reipas ja touhukas ja jaksaa hyvin. Kaksivuotisneuvolassa Nöttönen oli 89 cm pitkä ja nyt luultavasti muutaman sentin pitempi, mutta silti 92-senttiset housut ovat pääasiassa ihan liian pitkiä. Lahkeita joutuu kääntämään monta senttiä. Toivon, että kyse on siitä, että poika sattuu olemaan persjalkainen ja housut suht isoa kokoa!

Leluista tällä hetkellä on eniten IN kaikenlaiset pikkuautot. Nöttösellä on sekalainen kokoelma Sikun pikkuautoja, joilla poikanen saattaa leikkiä piiiiitkät tovit ihan itsekseen kaikessa rauhassa. Legoilla ja palikoilla leikitään isin ja äidin kanssa mutta ei yleensä juuri yksinään. Kirjat ovat edelleen Nöttöselle rakkaita ja juuri tänäänkin heti päiväunilta herättyään poika pyysi: ”Äiti lukemaan! Äiti K.-vauvan kanssa lukemaan.” Postimies Patea poika katsoo myös hirmuisen mielellään ja on ollut hauskaa huomata, miten arkipäiväiset jutut muistuttavat poikaa milloin mistäkin Patessa tapahtuneesta asiasta. Tänään, kun purimme ostoksia, poikanen nosti repusta kaksi ruokakermapurkkia. Kun kerroin, että ne ovat kermaa, Nöttösen ilahtui ja alkoi selittää, miten Lennu tekee kermasta ja sokerista jäätelöä :D

Tällaista kuuluu juuri nyt Nöttöselle. Last but not least pitää toki mainita, että pojalta on saatu jo ensimmäinen rakkaudentunnustuskin, harmi vain että se rakkaus ei kohdistunut äitiin…

Äiti: Onko J. äidin rakas?
Nöttönen: rakastaa mammaa..

Mutta onhan se ihanaa, että poikanen rakastaa myös isovanhempiaan ♥

Kuulumisia, vol. 1

Voi miten tämä blogiparka pölyttyy! :( Pitkästä aikaa ajattelin taas kertoilla kuulumisia, vaikka sitten edes pikaisesti.

Meillä on arki edelleen enimmäkseen raskasta pikkuneidin huonon nukkumisen vuoksi. Ensin ajattelin, että kunhan aloitetaan kiinteät, niin kyllä se siitä. Ja sitten, että kun tuo tuosta alkaa syödä isompia määriä, niin kyllä se siitä. Ja monta muuta ”kyllä se siitä” -ajatusta. Mutta ei, ei se siitä. Vielä muutama yö sitten neiti herätti mut taas 15-30 minuutin välein melkein koko yön. Yhtenäistä unta sain joskus aamuyöllä ehkä puolitoista tuntia, muu aika meni siinä, kun pieni kyykytti äitiään urakalla.

Yösyömiset ovat vähentyneet yhteen kertaan joskus aamuyöstä, sillä jossain vaiheessa tein sen päätöksen, että maitobaari on neljään asti kiinni ja sillä sipuli. Hyvin nopeasti pieni sen hyväksyikin, ja esimerkiksi tänä aamuna tankattiin vasta klo 05.30. Jostain syystä meillä kuitenkin edelleen heräillään, tai jos ei heräillä niin silloin tällöin parkaistaan puoliunessa sen verran, että äiti herää ja tuuppaa tutin suuhun. En usko, että kyse on nälästä. Hampaita ei näy, ei kuulu. Uniassosiaation kanssakaan ei pitäisi olla noin pahoja ongelmia. Jostain syystä pikkusisko kuitenkin heräilee Ihan Liian Usein.

Muutamia iltoja sitten aloin pohtia, että ehkä pieni herää tarkistamaan, että äiti on lähellä. Illalla mentiin tyypillisesti nukkumaan niin, että ensin imetin tytön ja sen jälkeen nostin hänet unisena omaan sänkyynsä. Ehkä hän nukahti ennen kuin ehdin sängyn vierestä pois ja siksi herätessään oletti äidin yhä olevan vieressä? No, nyt on otettu uudet aseet käyttöön. Lapsi jätetään sänkyyn enemmän hereillä. Valitettavasti siitä kuitenkin seuraa huutoa, kuinkas muuten.

Netissä ei yleensä ottaen kannata tunnustaa unikouluttavansa lastaan huudattamalla, sillä siitä saa niskaansa ihan hervottoman määrän paskaa. Yleisesti ollaan nähtävästi sitä mieltä, että äiti joka jättää lapsensa yksin sänkyyn itkemään pitäisi laittaa kuopan pohjalle viikoksi miettimään tekojaan. Mua kuitenkin kiinnostaisi kovasti tietää, millä päästään eroon 10-20 kerran yöheräilyistä niin, ettei lapsi ole missään vaiheessa yksin. Ei millään. Siispä meidän pieni jätetään hyvänyöntoivotusten jälkeen sänkyyn tutin ja pupun kanssa. Lapsi itkee ja äidin sydän itkee verta. MUTTA meillä se lapsi ei itke loputtomasti yksin. Äiti menee muutaman minuutin päästä lohduttamaan, antaa tutin takaisin, pupun uudelleen kainaloon, toivottaa taas hyvää yötä. Ja tämä toistuu masentavan monta kertaa.

Ensimmäisenä iltana pieni huusi ehkä 35 minuuttia ja nukahti sitten. Neiti nukkua tuhisteli yli viisi tuntia ennen kuin heräsi ensimmäisen kerran puoli kolmelta yöllä, mikä on ihan uskomatonta kun ottaa huomioon, että siihen asti ensimmäinen (ja toinen, ja kolmas..) herääminen oli poikkeuksetta ollut jo ennen kuin vanhemmat edes olivat ehtineet nukkumaan. Puoli kolmelta annoin tutin, silittelin vähän ja neiti nukahti taas. Aamuyöllä otin lapsen viereeni syömään ja annoin nukkua aamuun asti vieressäni.

Seuraavana päivänä päätin urheasti nukuttaa pienen myös päiväunille omaan sänkyynsä eikä enää vanhempien sänkyyn imetyksen päätteeksi. Neiti itkeskeli ehkä kymmenen minuuttia, mutta kun äiti oli pari-kolme kertaa käynyt rauhoittelemassa, nukahti pieni sitten itsekseen ja nukkui varsin kelvolliset päiväunet.

Illalla itkut kestivät enää ehkä kaksi minuuttia, ja pikkusisko oli unessa. Valitettavasti riemuitsin kuitenkin liian pian, sillä mennessäni pari tuntia myöhemmin nukkumaan pieni heräsi ja alkoi itkeä. Ja sai hirveän hervarin tajutessaan, että äiti aikoo nukkua ihan itsekseen sängyssään ottamatta häntä viereensä. Viitisen minuuttia huutoa, viitisen minuuttia lohduttelua, taas viitisen minuuttia huutoa jne. 40 minuutin päästä uni voitti. Silti yöllä herättiin useampi kerta, ja äidin oli käytävä antamassa tutti ja vähän silittelemässä. Aamukuuden aikaan neiti jäi äidin kainaloon syötyään, ja siinä nukkui niin levottomasti, että äiti ei saanut enää nukuttua. *haukotus*

Tuntuisi, että tilanne on nyt näiden parin yön jälkeen ehkä hieman parempi. Jokainen joka aikoo nyt kivittää mua lapsen huudattamisesta on tervetullut meille nukuttamaan tuota ipanaa. Tuntuu tosi inhottavalta lukea netistä lastenpsykiatrien kommentteja siitä, miten 6-10 kk:n ikäistä lasta ei missään nimessä saisi jättää yksin itkemään, koska perusturvallisuus-pälä-pälä. Se tuntuu pahalta ja syyllisyys syö äitiä rotan lailla siitäkin huolimatta, että a) en jaksa uskoa lapsen perusluottamuksen ja turvallisuudentunteen kärsivän muutaman illan 30-45 minuutin ajanjaksosta, jos kaikkina muina päivinä äiti on kuitenkin aina läsnä ja tuomassa turvaa ja b) meillä on jo yksi kappale samalla tavalla unikoulutettuja lapsia, ja se yksilö on kyllä varsin iloinen ja luottavainen vesseli, joka ei vaikuta millään tavalla traumaiselta. Kyllä musta tuntuu pirun pahalta olla menemättä lapseni luo heti, kun tämä itkee, mutta mun on pakko saada tähän tilanteeseen muutos tai mulla loppuu oma jaksaminen.

Mutta hitto että nämä uniasiat voivat olla vaikeita. Ja kun ne ovat jaksamisen kannalta niin käsittämättömän tärkeitä! Vaikka tämä vuosi on monella tapaa ollut aivan mielettömän ihanaa aikaa, väsyttävyydestään huolimatta, olen kokenut tosi raskaaksi sen, että jatkuvan unenpuutteen ja liikunnanpuutteen vuoksi tunnen itseni kymmenen vuotta entistä vanhemmaksi. Elimistö on uuvuksissa ja raihnainen. Siitä tulee loputon kehä, kun väsymyksen takia ei jaksa liikkua (siis ei jaksa esim. illalla lasten mentyä nukkumaan edes AJATELLA lenkille lähtemistä, koska on niin loputtoman uuvuksissa), ja koska ei liiku, on huonokuntoinen ja entistä väsyneempi :(

(Enkä uskalla edes kertoa, miten jumalattomasti olen TYHMENTYNYT tänä vuonna. Jatkuva väsymys on syönyt mun älykkyysosamäärästäni varmaan 30 pinnaa ihan noin vain, enkä välillä tajua alkeellisimpiakaan asioita…)

Mutta jos ei väsymystä lasketa, noiden lasten kanssa on kyllä valtavan antoisaa saada olla. Kirjoitin itse asiassa jo pitkät pätkät Nöttösen kuulumisia, mutta tulin siihen tulokseen, että jaan tekstin omaksi merkinnäkseen, ettei tästä tule kilometrin mittaista. Päätän siis väsymysvalitukseni tähän ja lupaan kahdessa seuraavassa merkinnässä (jotka ajastan jo nyt valmiiksi! :P) kivoja kuulumisia kummankin muksun elämästä :D

Pieni ilmoitusasia

Ei, en ole raskaana :DDD

Täällä on edelleen kovin, kovin hiljaista. Mulla ei jotenkin riitä aika ja energia kirjoittaa, vaikka asiaa olisikin. Rauhallista aikaa on vähän ja se tulee jaettua monen eri asian kesken.

Mutta pieniä asioita olen saanut kirjattua ylös. Tulin siihen tulokseen, että Nöttösen puheenkehitystä on ihan PAKKO kirjata ylös, että tämän ihanan ajan voi sitten myöhemmin palauttaa mieleen.

Aloitin tämän blogin rinnalle (juuri niin, jos ei riitä aika ja energia entistenkään blogien ylläpitoon niin oikea ratkaisuhan on tietysti aloittaa uusi, eikö vain?) uuden blogin, johon on kirjoitettu vain ihan pieniä ohikiitäviä tilanteita arjesta lapsien kanssa. Se toimii siis pääasiassa muistiinpanovälineenä äidille itselleen, mutta kyllä sieltä saattaa satunnainen lukijakin löytää jotain hauskaa joskus… joskin arvioisin blogin kiinnostavan lähinnä ystäviä ja sukulaisia, jotka meidät tuntevat. :)

Jos haluat vilkaista, ole hyvä: Pulautuksia

Pieni ero

Mitä eroa on viisikuisella ja kaksivuotiaalla?

Viisikuinen kuolaa kuin vesikauhuinen koira.
Kaksivuotias puree kuin vesikauhuinen koira.

Uhmaikäisen mielestä oli luultavasti ihan järkeenkäypää saada 20 minuutin kirkuraivari siksi, että ei halua Viilistä, jota puoli minuuttia aiemmin oli ulvoen jääkaapista kärttänyt, mutta äiti ei sitä logiikkaa ihan käsittänyt saati arvostanut.

Voin muuten vakuuttaa, että käsivarsi on kipeä.

Arvaa mitä

Poikanen yllätti äidin taas ihan täysin. Tuntuu ihan hassulta, miten paljon tuo lapsi jo ymmärtää ja osaa kommunikoida.

Meidän pihassamme (joka on pienkerrostalojen ympäröimä!) on jo monen päivän ajan asunut jänis. Ihan oikea pitkäkorvainen töpöhäntä. Eikä edes mikään rusakko vaan metsäjänis, suloinen kuin mikä. Poikasen riemulla ei ollut rajoja, kun hän yhtenä iltana kipitti jäniksen perässä ja hihkui ”pupu oikkii!”. Jänis on nimittäin hämmentävän kesy ja päästi lapsen noin kolmen metrin päähän ennen kuin lähti hypähtelemään kauemmas.

Kun tänään nukutin pikkusiskoa parvekkeelle, jänis pyöri taas pihalla natustamassa kaikkea syömäkelpoista, mitä nyt käpäliinsä sattui saamaan. Vähän myöhemmin kysyin Nöttöseltä: ”Arvaapa mitä äiti näki äsken ulkona, kun äiti oli parvekkeella nukuttamassa siskoa?” En odottanut pojan varsinaisesti vastaavan, kunhan jutustelin.

Nöttönen mietti hetken ja ehdotti: ”Äiti äki tikki?” Ai juma! Poika ihan oikeasti vastasi, kolmen sanan JÄRKEVÄLLÄ lauseella. Lukijoille on tosin suomennettava, että tikki = lentokone, ja kerrottava, että kyllä, meidän pihallamme näkee joka päivä lentokoneita. Nöttösen ehdotus oli siis ihan fiksu ja täysin mahdollinen.

Vastasin pojalle, että ei, äiti ei nähnyt lentokonetta vaan jotain, jolla on pitkät korvat.

”Pupun koovat!” hihkaisi poika riemastuneena. Oijoi! ♥ ♥ ♥

Liirum-laarum

Voi että tämä kirjoittaminen tökkii. Minä niin kovasti haluaisin kirjoittaa säännöllisesti ja kirjata muistiin asioita tästä elämänvaiheesta, enkä kuitenkaan tunnu koskaan saavan aikaiseksi. Päivät lentävät ohi, lapset kasvavat, ja minä unohdan kaikki ne pienet ihanat asiat, jotka haluaisin muistaa. Miten ihmeessä saisin itseni kirjoittamaan aktiivisemmin? Edes pieniä merkintöjä säännöllisesti? Miten te muut onnistutte?

Nämä päivät, vaikka ovat edelleen kovin raskaita huonojen öiden vuoksi, ovat niin täynnä pieniä onnenmuruja, että välillä sydän on ihan pakahtua. Isoveli oppii koko ajan uusia sanoja, puhuu ja höpöttää minkä ehtii. Lauseet ovat enimmäkseen vielä ihan kahden sanan toteamuksia (”Pupu löytyi”, ”Auto tippui”, ”Tonni kaatu”, ”Vauva ikkee”, ”Puu heiluu”) mutta niitä tulee paljon. Pikkusiskosta tykätään kovasti, käydään halimassa ja paijaamassa ja ilveillään niin että pikkusisko päästelee kurlaavaa naurunhekotusta. Välillä tulee edelleen mustasukkaisuuttakin: pikkusiskoa on ihan pakko yrittää lyödä toisinaan kun äiti alkaa imettää. Pääasiassa on kuitenkin sujunut hienosti, mitä tulee sisarusten keskinäisiin väleihin.

Pikkusisko kasvaa ihan silmissä. Reisissä on upeat makkarat ja leukoja on useampia :D 5 kk:n mitat saadaan vasta ensi viikolla, mutta olettaisin neidin pysyvän edelleen aika nätisti nollakäyrän tuntumassa kuten tähänkin asti. On ollut hauskaa huomata, että tytöt ovat tyttöjä: vaikka pikkusisko on ainakin tähän asti kasvanut tismalleen nollakäyrällä, hän oli nelikuisena noin kilon kevyempi kuin veljensä samanikäisenä. Sisko on liikkumisen suhteen kehittynyt nopeammin ja kääntyy nyt kummankin kyljen kautta vaivatta vatsalleen – on jopa pyörähtänyt sitten samaan suuntaan uudestaan selälleenkin, joten kierimisen alkeet on jo opittu.

Enimmäkseen pikkusisko on tyytyväinen ja iloinen vauva, joka – ONNEKSI – viihtyy yleensä hyvin itsekseenkin leikkimatolla tai sitterissä lelujen kera. Nyt tyttöstä uskaltaa pitää leikkimatollakin ilman että itse istuu ihan vieressä haukkana vahtimassa, sillä isoveli ei enää riehu ympärillä yhtä pahasti, vaan menee yleensä viereen pötköttämään ja ilveilemään. Silmällä tuota kaksikkoa on silloin tietysti pidettävä, mutta vähän rennommin voi jo ottaa kuin aiemmin.

Poikasen ollessa sen ikäinen kuin pikkusisko nyt meillä oli jo jatkuva taistelu iho-ongelmia vastaan, kun pojan iho lehahti täyteen pahannäköistä ihottumaa milloin mistäkin syystä. Sisko ei ainakaan toistaiseksi ole osoittanut mitään selkeitä merkkejä atooppisuudesta, mistä olen todella iloinen. Ihoa ei ole paria karheampaa kohtaa lukuunottamatta tarvinnut rasvailla ollenkaan, eikä vaippaihottumaakaan ole ollut kertaakaan, vaikka alun kertisvaippojen käytön jälkeen siirryimme ehkä kuukausi sitten täysin päiväkestoiluun.

Imetys on lyhyttä rintaraivarivaihetta lukuunottamatta sujunut aivan mahtavasti. Jos kasvu on edelleen pysynyt hyvänä, on tarkoitus jatkaa täysimetystä kuuteen kuukauteen asti, suositusten mukaisesti. Vain jos yöt tästä pahasti huononevat katsotaan tilannetta uusiksi, mutta nyt mennään sillä oletuksella, että kiinteitä aletaan maistella vasta puolen vuoden iässä. Ajatus tuntuu jo nyt vähän ankealta, koska imetys vaan on niin ihanan vaivaton tapa ruokkia tuo vauva :) Ruokailussa olisi tarkoitus yhdistää soseita ja sormiruokailua, jotta molemmat sitten sujuisivat.

Lopuksi vielä suloinen tapahtuma iltapäivältä: Nöttönen haisi kakalta, joten komensin poikaa kylpyhuoneeseen.

”Mennään ottamaan kakka pois”, sanoin.
”Pupu ukkaan!” ilmoitti poika.
”No ota pupu mukaan, mutta nyt mennään.”

Poika vilisti kohti kylpyhuonetta, minä käännyin vielä ottamaan narulta kuivan kestovaipan mukaani ja menin perässä. Kylpyhuoneessa ei kuitenkaan ollut ketään. Poika oli viime hetkellä kurvannut omaan huoneeseensa, ja lastasi parhaillaan valtavaa määrää pehmoleluja syliinsä. ”Ukkaan”, totesi. Yritin sanoa, ettei kaikkia pehmoleluja voi ottaa mukaan vaippaa vaihtamaan, mutta turhaan. Lopulta poika kantoi kuusi pehmolelua sylissään kylppäriin, asetteli ne pöntön kannelle ja sanoi tyytyväisenä täsmälleen samalla äänensävyllä kuin äitinsä aina: ”Noin!” ♥

Lady antoi minulle tunnustuksen (kiitos, kiitos!), yritän palailla siihen pian!

Papupata

Kuten tuolla aiemmin kävi ilmi, mua ahdisti tosi pitkään se kun tuntui että kaikki muut saman ikäiset puhuu vaikka kuinka ja meillä puhutaan vain yksittäisiä sanoja. Monet puoli vuotta nuoremmatkin puhuvat jo pitkiä lauseita. Voin kuitenkin ilokseni ilmoittaa, että ehkä noin viimeksi kuluneen kuukauden aikana meillä on vihdoinkin puhevaihde kääntynyt kunnolla päälle ja olen bongannut jopa yhden nelisanaisenkin lauseen (”Pupu pokki tonni ikki!”).

Pääasiassa lauseet on kuitenkin tällä hetkellä kaksisanaisia (pupu pomppii, eittää paauvi = heittää palloa). Ihan just nyt parin päivän sisään on tullut myös adjektiiveja: poikanen ymmärtää pienen ja ison eron (”Iso, iso paauvi!” … ”Pikku paauvi!”) ja hokee myös toissapäivänä saamastaan traktorista että se on ”uusi! uusi!”. Aamiaispöydässä poika tänään katsoi puurolautasensa ääreltä sitterissä sätkyttelevää siskoaan ja totesi: ”Vauva eiei puu!”. Niin, vauva ei voi vielä syödä puuroa :D

Pikkusisko puolestaan on oppinut kääntymään vatsalleen 3 kk:n ja 18 vrk:n iässä, eli kolme viikkoa isoveljeään nuorempana. Ja hassua oli, että kymmenen minuuttia ennen Suurta Kääntymistä valitin miehelle, että ”Tää lapsi ei varmaan vuoden ikäisenäkään vielä osaa kääntyä, kun joutuu aina olemaan sitterissä”… Musta tuntuu tosiaan kurjalta se, että on pakko pitää pikkusiskoa sitterissä niin paljon, mutta riehuva isoveli tekee lattialla pitämisen mahdottomaksi, ellei äiti istu koko ajan vieressä haukkana vahtimassa.

Arki oli tässä välillä pitkään ihan hirvittävän raskasta, sillä vauva nukkui öisin tosi huonosti ja herätti minut aina niin, että yön pisinkin unipätkä oli vain pari tuntia, tai ehkä kaksi ja puoli tuntia. Olin ihan rikkipoikkiuupunut ja mietin jo, että onko mulla synnytyksen jälkeinen masennuskin, kun kaikki tuntui niin harmaalta ja ahdistavalta. Kuuden peräkkäisen tosi huonon yön jälkeen olin lopulta niin väsymyksestä sekaisin, että vain istuin ja itkin kädet korvillani, kun poikanen ei meinannut käydä päiväunille vaan ulvoi ja ulvoi sängyssään.

Nyt on onneksi taas parempi mieli – huomasimme, että vauva nukkuu pitkän ja rauhallisen unijakson, jos minä nukun eri huoneessa. Nyt noin viikon ajan olemme tehneet niin, että pikkusisko käy yöunille klo 21.30-22.30 ja nukkuu isänsä kanssa siihen asti, että herää nälkäänsä. Tähän mennessä parhaana yönä herätys tuli vasta klo 6.15!!! Mies luulikin, että olin jo aiemmin käynyt makuuhuoneessa syöttämässä vauvan hänen huomaamattaan :D

Uupumuksen ollessa pahimmillaan tuntui, ettei kukaan tajua, miten väsynyt olen. Tuntui, että jos oli saanut nukkua harvinaiset 3-4h putkeen yöllä, olisi aamulla pitänyt jo suunnilleen jaksaa tanssia polkkaa riemusta – ikään kuin 4h unta riittäisi edes normaalitilanteessa aikuiselle ihmiselle, saati sitten sellaiselle, joka ei ole saanut neljään kuukauteen nukkua yhtään kokonaista yötä. Olen ihan hirmuisen kiitollinen siitä, että nyt on jo useampi yö peräkkäin sujunut suhteellisen hyvin, ja olen jokaisena yönä saanut nukkua vähintään nelisen tuntia rauhassa. ♥ Toivottavasti tämä tästä nyt sitten helpottaa :)

Äidin iso pieni ja potta

Kuten tuolla aiemmin jo kommenttiosastolla tuli puheeksi, Nöttönen osaa – niin halutessaan – pissata pottaan seisaaltaan. Äiti katsoo touhua ristiriitaisin tuntein: toisaalta se on kauhean hienoa, mutta toisaalta olisi kyllä huomattavasti mukavampaa, jos poika suostuisi istumaan siinä potalla.

Kaikki alkoi siitä, kun Nöttösen isä huomasi pojan lähes poikkeuksetta pissaavan lattialle aamu- ja iltapesun yhteydessä, kun vaippa otetaan pois. Isä otti tavakseen tuupata hopusti potan pojan eteen, että pissa päätyisi edes suurimmaksi osaksi oikeaan osoitteeseen. Yleensä Nöttönen ei kuitenkaan halunnut pissata suoraan pottaan maanitteluista huolimatta, eikä varsinkaan suostunut istumaan potalle.

Kaverin suosituksesta ostimme pottatarroja. Mustalta näyttävä iso tarra liimataan potan pohjaan, ja kun se päälle pissataan, tulee tarraan näkyviin hymyilevä lammas (toki muitakin vaihtoehtoja oli, ja mekin ostimme useamman, mutta ensimmäiseksi otimme käyttöön lampaan). Kun tarran tarkoitus selvisi poikaselle, tuli pottaan pissaamiseen ihan uutta mielenkiintoa, ja nyt Nöttönen saattaa jo ihan oma-alotteisesti ottaa potan, asetella sen lattialle sopivasti jalkojensa väliin ja pissata siihen. Useimmiten homma sujuu jopa niin hienosti, ettei pisaraakaan mene ohi. Sitten potta nostetaan hihkuen ylös, kannetaan äidin luo ja sanotaan ”ampaa!”

Viikko, pari sitten, kun Nöttönen ensimmäisen kerran hoiti koko toimituksen aamupesulla itsekseen sillä aikaa kun äiti vaihtoi pikkusiskon vaippaa, iloittiin siitä aivan erityisen kovasti. Poika nosti kätensä ylös, hihkui ”jee!” ja läppäisi äidin kanssa high fiven, minkä seurauksena rakas pupu putosi sylistä melkein potan sisälle. Kaikeksi onneksi poikasen paras ystävä kuitenkin kimposi potan reunasta sen verran, että päätyi pissalammikon sijasta kylppärin lattialle, jolla isän aamuisen suihkun jäljiltä oli vielä vettä.

Nöttönen unohti tuulettamisen, poimi kiireesti pupun syliinsä ja totesi sitten moittivalla äänensävyllä: ”Pupu ääkä.”

Perhanan ämmä!!!!!

Nasu aikoo nyt valittaa ja nillittää ja ruikuttaa maailman mittakaavassa pienestä asiasta, joten jos arvelet, että se nyppii sinua, jätäthän tämän lukematta :P

Jälkivuoto. Arvatkaapa huviksenne, kauanko sitä kesti pikkusiskon syntymän jälkeen? Kestikö 4-6 viikkoa, kuten kaikissa ohjekirjasissa sun muissa sanotaan? No eipä kestänyt. Kestikö 10 viikkoa? Kesti. Siis ihan valehtelematta kuljin kymmenen viikkoa hiostavissa ja kutittavissa siteissä ja pikkuhousunsuojissa. Joka kerta kun vaikutti siltä, että vuoto oli loppunut, se teki yhtäkkiä comebackin.

Lopulta oli peräti kolme päivää ilman vuotoa. Ajattelin, että vuoto loppui vihdoinkin. Paitsi että sitten se alkoi uudestaan, ja nyt runsaana ja kipujen kera. Menkat? MENKAT? Ei voi olla, tämmöisellä lypsylehmällä. Varasin ajan gynekologille varmistaakseni, että kohtuun ei ole jäänyt mitään – istukka oli kyllä syntynyt täydellisenä, mutta sikiökalvot olivat repaleiset.

Luottogynekologini teki sisätutkimuksen ja ultrasi. ”Katos mitä tuossa näkyy,” sanoi hyväntuulisesti, ”ihan kunnon kokosia munarakkuloita!” Olisin voinut itkeä pelkästä kiukusta. Munarakkuloita? Alle 3 kk synnytyksestä? Täysimetetyn vauvan äidillä? Voi helvetin kuustoista, en muuta sano. Lääkärin arvio oli, että jotain hormonitoimintaa on jo ihan selkeästi, joten on mahdollista, että minulla tosiaan oli jo yhdet kuukautiset heti jälkivuodon perään.

Jälkivuotoa 10 viikkoa ja kolmen kuivan päivän jälkeen kuukautiset. AARRGGGHHHHHHHHHHHH!

Lääkäri lohdutti, että eivät ne kuukautiset välttämättä vielä ala tulla säännöllisesti ja käski odotella rauhassa. Kun neljä viikkoa oli tullut täyteen, tätiä ei näkynytkään. Olin varovaisen toiveikas. Kului vielä viides viikko. Ei tätiä. Lisää toiveikkuutta.

Turha toivo. Täti kurvasi paikalle 9 vrk aikataulustaan jäljessä.
Tympiitympiitympiitympii. Oli vissiin liikaa vaadittu, että imetys olisi tälläkin kertaa pitänyt kuukautiset poissa kahdeksan – yhdeksän kuukautta? Huoh. Kaipa se on nyt alkuviikosta sitten lähdettävä kierukkaa hakemaan.