Tyttö tuli!

Torstaina 9.12. 2010 syntyi oma pikkuinen prinsessamme iltapäivällä klo 15.45. Syntymämitat olivat 52 cm ja 3750g, eli ihan hienon kokoiseksi ehti tuo nyytti kasvaa kohdun suojissa. Tyttönen syntyi raskausviikolla 38+3 eli vain päivän veljeään myöhemmin. ♥

Kaikki meni enemmän kuin upeasti, ja olen ikionnellinen. Synnytys oli minulle ihan täysi kymppi kokonaisuutena – siitä jäi todella hyvä mieli ja jo sen aikana muistan sanoneeni ihan ääneenkin: ”Voi kun muistaisin tämän aina.” Tällä kertaa kipu ei päässyt niin hirvittävän kokonaisvaltaiseksi ja pelottavaksi kuin Nöttösen synnytyksessä, vaan kivunlievityksen suhteen ajoitukset osuivat ihan nappiin: ensin riittävän ajoissa ilokaasua, sitten juuri sopivaan aikaan spinaalipuudutus.

Kirjoittelen tarkemmin synnytyksestä, kunhan ehdin ja jaksan – ja saan rauhassa paneutua asiaan. Vielä tänään nyytti ja minä pääsemme sairaalasta kotiin! ♥

Vauva-lehden raskaustesti

Kun en nyt tähän hätään muutakaan keksinyt ja uusin Vauva-lehti sattuu olemaan tuossa vieressä, päätin minäkin vastailla Vauvan raskaustestin kysymyksiin. Viikkoja nyt 34+1. :)

Olen syönyt mitä vain, suolaista ja makeaa.
Pahoinvointiviikkojen (6-13) aikana ei maistunut oikein mikään, ja söin sitä mikä milloinkin tuntui edes jotenkuten menevän alas. Suolainen upposi paremmin kuin makea. Myöhemmillä viikoilla ruoka on maistunut ihan normaalisti. Selkeimmät mieliteot ovat olleet (kesällä) kirsikat, viinirypäleet (jatkuvasti), karjalanpiirakat ja leivän päällä yhdistelmä kevytmaksapasteija + raejuusto (mutta maksapasteijan määrää on ollut tietysti pakko kytätä grammavaa’an kanssa, koska sitä saa syödä niin rajoitetusti). Viimeisellä kolmanneksella pulla ja munkit yms. ovat houkutelleet vähän turhankin paljon…

Kahvin tuoksukin on saanut minut voimaan pahoin.
Alkuraskauden pahimpien oksuviikkojen aikana en juonut kahvia ollenkaan, mutta muuten olen nauttinut 2-3 mukillista päivässä kuten normaalistikin. Juon kahvini runsaalla maidolla, joten arvelisin pysyneeni aika hyvin suositusten mukaisissa määrissä.

Voisin nukkua aamusta iltaan.
Varsinkin ensimmäisen kolmanneksen aikana olin ihan hirvittävän uupunut. Olisin voinut nukahtaa melkein missä ja milloin tahansa. Nyt loppuraskaudesta olen myös kauhean väsynyt ja huonokuntoinen, eikä alhainen hemoglobiini auta yhtään asiaa.

Suonenvetoa, närästystä ja turvotusta. Kaikkea on ollut.
Turvotusta ei ole tälläkään kerralla ollut lainkaan, mutta kaikkea muuta on sitten ollut senkin edestä. Öiset lihaskrampit pohkeissa, nilkoissa ja jalkaterissä ovat olleet pitkäaikainen riesa, ja nyt olen saanut ”ilokseni” myös ensimmäisessä raskaudessa ahdistaneet todella tuskalliset krampit, jotka lähtevät nivustaipeista alaspäin ja ovat viedä kävellessä jalan alta. Närästys on nyt viimeisellä kolmanneksella läsnä oikeastaan ympäri vuorokauden, välillä niin pahana, että yöunet jäävät katkonaisiksi närästyslääkkeistä huolimatta.

Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
Enpä juuri. Tykkään kyllä kovasti pyöreästä vatsastani, ja toisella raskauskolmanneksella voinnin ollessa vielä hyvä tunsin itseni varsin naiselliseksi, mutta nyt olo on kyllä vähän… no… seinästärevitty.

Paino on siirtynyt uusille kymmenluvuille.
No, tuohon nyt riittää kilokin, jos raskautta edeltävä paino on X9,5 kg… mutta joo, on siirtynyt. Painoa on tosin toistaiseksi kertynyt vain kuusi kiloa – enemmänkin olisi saanut tulla (ja vielähän sitä ehtii…).

Tunteet ovat olleet pinnassa.
KYLLÄ! Itku tulee normaalistikin herkästi, mutta raskausaikana kaksin verroin herkemmin. Raivokohtauksia ja tavaroiden heittelyä en harrasta, vaan tyydyn vollottamiseen niin suruissa kuin iloissakin.

Hyvä äiti imettää pitkään.
Miten herkullisen provosoiva väite! Sanoisin, että hyvä äiti haluaa imettää ja on motivoitunut imettämään, eli ei automaattisesti valitse pulloa ja korviketta esim. päästäkseen helpommin lähtemään kotoa jonnekin eikä myöskään heitä pyyhettä kehään ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Hyvä äiti kuitenkin tietää myös, milloin on yritetty tarpeeksi, eikä stressaa ja uuvuta itseään täysin imetyksellä, jos se ei yrityksistä huolimatta lähde sujumaan.

Olen suunnitellut synnytykseni.
En ole. Pelko ennenaikaisesta synnytyksestä käänsi jotenkin kaiken ylösalaisin, joten Naistenklinikalla vietetyistä päivistä asti olen keskittynyt lähinnä elämään päivän kerrallaan ja toivomaan, että pienokainen saisi kasvaa mahdollisimman valmiiksi kohdussani. Toivon, että synnytys sujuu yhtä luontevasti ja suoraviivaisesti kuin Nöttösenkin synnytys, mutta samaan aikaan toivoisin, että tällä kertaa kykenisin olemaan itse aktiivisempi toimija. Viimeksi supistuskipu oli loppuvaiheessa niin kovaa, että se sai minut ikään kuin käpertymään itseeni niin etten tajunnut oikein ulkomaailmasta mitään enkä osannut toimia kivun kanssa. Tärkeintä on kuitenkin lopputulos: se, että sekä vauva että minä voimme urakan jälkeen hyvin :)

Pysäyttäkää aika, haluan pois kyydistä

Ennen äidiksi tuloani osasin etukäteen odottaa monenlaisia asioita. Tiesin, että rakastaisin lastani kuin heikkopäinen. Tiesin, että tulisin olemaan väsynyt. Tiesin, että omaa aikaa ei enää olisi nimeksikään. Tiesin, että elämä tulisi muuttumaan totaalisesti, mutta hyvällä tavalla. Aavistelin, että tulisin tuntemaan niin suurta onnea, ettei sitä osaa etukäteen edes kuvitella.

Sitä en kuitenkaan osannut odottaa etukäteen, että äitiyteen liittyisi jo ihan alusta asti niin paljon haikeutta ja …no, jonkinlaista luopumisen surua. En olisi osannut kuvitellakaan, että jo siinä vaiheessa, kun lapseni vielä turauttelee sinappikakkoja harsoihin eikä osaa edes kääntyä lattialla vatsalleen, alkaisin jo mielessäni surra sitä, miten kauhean nopeasti pienokaiseni kasvaa.

Vähän kerrallaan vauvamaisuus karisee Nöttösestä, joka alkaa nyt olla jo taapero. Olemus on hoikistunut, vauvanpulleus katoaa vähitellen. Iltapesun jälkeen sivelen poikani paljasta selkää ja samalla kun yhä uudestaan ihmettelen lapseni täydellisyyttä, pelkään mielessäni ajan kulumista – sitä, miten tuosta vielä pehmoisesta taaperosta tulee ensin hoikka leikki-ikäinen, sitten jäntevä koululainen.. sitten äänenmurroksen kanssa tuskaileva teini-ikäinen… apua! Minä ikävöin pikkuista poikaani jo nyt, vaikka tuo kasvu on vasta aluillaan, vaikka on vielä monia, monia päiviä, jolloin Nöttönen on ison pojan sijasta pehmoinen taapero, äidin suloinen pikku vaippapeppu.

Totta kai se tulevaisuuden vanhempi Nöttönen on minulle aivan yhtä rakas kuin tämä nykyinen taaperokin, en minä sillä… mutta jotenkin vain usein tulee sellainen tunne, että haluaisin pysäyttää ajan, edes hetkeksi. Olla vain pysähtyneenä tähän hetkeen, nauttia elämästä juuri tällaisena. Syöttää aamupuuroa pienelle, joka lärpättää sormilla alahuultaan ja hyrisee samalla niin, että syntyy todella hellyttävä ääni… nostaa päiväuniltaan hiukset pörrössä heränneen poikasen pehmopupuineen syliin pinnasängystään… kuunnella kun hän nauraa ja kiljahtelee riemusta kun leikitään Haukku tulee -leikkiä…

Huoh.

Oonko mää ihan kajahtanut?

Vihdoinkin

NÖTTÖNEN RYÖMII!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Ei meillä just nyt muuta.
Äiti jatkaa ilon kyynelien vuodatusta.

Haikailua

On tämäkin. Kun vihdoin saavutetaan jotain, mistä on aiemmin vain haaveiltu, niin eiköhän kohta aleta haikailla entisen ajan perään. Ja ei, meillä ei edelleenkään ryömitä, joten siitä ei ole kyse.

Nöttönen luopui yösyötöistä, tai siis aamukuuden tai aamuseitsemän syötöstä, jo varmaan viisi, kuusi viikkoa sitten. Nykyään poikanen pärjää hienosti iltatissistä (noin klo 21.00) syömättä aamupuuroon asti (noin klo 9.30), eikä ehdi edes nälkäkiukkua tulla.

Ja mitä tekee helpottunut äiti? Huomaa kaipaavansa salaa niitä varhaisia aamusyöttöjä! Minä EN kaipaa sitä, että joudun keskeyttämään omat makoisat uneni ruokkiakseni Nöttösen, mutta minä kaipaan niitä rauhallisia puoliunisia imetyksiä, koska nykyiset päivän viisi imetyskertaa eivät ole erityisen rauhallisia.

Varhain aamulla sain aina imettää suloista unenlämpöistä pikkumiestä, jolla oli hiukset pörrössä ja joka piti kiinni äidin sormesta tuhisten hellyttävästi syödessään. Nykyään saan imettää potkivaa ja säheltävää vintiötä, joka keskeyttää syömisensä joka kerta, kun jotakin ”kiinnostavaa” tapahtuu ympärillä. Pieni käsi räpsyttää äidin imetyspaidan etukaistaletta kerran toisensa jälkeen raivostuttavalla tavalla ja jalat potkivat eivätkä pysy hetkeäkään paikoillaan.

Sitä paitsi ne samat tissit, jotka puoli vuotta olivat Nöttösen ylimpiä ystäviä, ovat nykyään välillä vaan jotain tyyppejä, joita siedetään välttämättöminä pahoina. Ei millään kiinnostaisi ruveta syömään, kun Kaikki Muu huoneessa on paljon mielenkiintoisempaa.

Huokaus.
(Mutta on se lapsi silti suloinen. Mun pieni…!)

Kiitollisuus

Lueskelen silloin tällöin Rohkea pikku-prinssi -blogia, vaikka näin herkän ihmisen ei ehkä pitäisi. Tänään aamiaista syödessäni selailin blogeja ja päädyin lukemaan kyseisen blogin tuoreinta merkintää. Voileipä juuttui kurkkuun.

Kun sain luettua merkinnän loppuun, tuli itku. Oma pieni aarteeni leikki parhaillaan lattialla, iloisena – ja ennen kaikkea terveenä. Tuntui, että sydämeni halkeaa samanaikaisesti myötätunnosta ja surusta toisen puolesta ja valtavasta kiitollisuudentunteesta, kun minulla on käynyt niin suuri onni, että olen saanut itselleni terveen lapsen. Se kun on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys, vaikka sitä ei usein tule ajatelleeksi.

Oli pakko niiskuttaen poimia Nöttönen leikkimatolta syliin. Normaalisti toisinaan vähän huonosti sylissä viihtyvä poika taisi ymmärtää, että tämä oli äidille tarpeen, koska pikkuinen kullanmuruni asettui mukavasti olkaani vasten nauttimaan paijaamisesta eikä hötkyillyt mihinkään suuntaan.

Äidin pieni. Niin valtavan rakas.

Ensimmäinen äitienpäivä

On taas pitänyt kirjoittaa monena, monena päivänä, mutta koskaan ei muka ole ollut aikaa. Nöttönen oppii jatkuvasti uutta, ihmeellinen pieni poikanen, ja niistä uusista taidoista pitäisi kyllä kirjoittaa ihan oma merkintänsä. Nyt tänään on päällimmäisenä mielessä kuitenkin tämä päivä, ensimmäinen äitienpäiväni.

Mies antoi minulle lahjaksi Kalevala Korun Lapsi-helan, joka sopii hienosti yhteen jo olemassa olevan paksun kaulaketjuni kanssa. Olen tuota helaa toivonutkin, joten lahja ei ollut sinänsä yllätys, mutta ihanaa sen saaminen oli siitä huolimatta! Tälle päivälle ei muuten ole suunnitelmissa mitään sen kummempaa, mutta toki päiväkahville on varattu pieni täytekakku juhlistamaan suurta päivää.

Nöttönen on liian pieni ymmärtääkseen äitienpäivästä tuon taivaallista, mutta minulle poika on paras mahdollinen lahja ihan omana itsenään. Vaikka iloitsen äitiydestäni joka ikinen päivä, tuntuu tämä ensimmäinen äitienpäiväni kuitenkin aivan erityiseltä. Kolmisenkymmentä vuotta olen muistanut omaa äitiäni ja isoäitejäni äitienpäivänä, ja nyt minä olen liittynyt muistettavien joukkoon. Se tuntuu kyllä aika hurjalta!

On uskomattoman ihanaa olla äiti.

Parhautta

Aamuyön syöttö oli niitä imetyksiä, jotka saavat minut olemaan vilpittömästi pahoillaan niiden äitien puolesta, joilla imetys ei jostain syystä onnistu. Unenlämpöinen Nöttönen painautui ihan äitiä vasten, pikkuruinen käsi piti tiukasti kiinni äidin etusormesta ja nälkäinen suu imi vimmatusti tissiä. Makuuhuoneen hämärässä kuului vain tyytyväistä tuhinaa ja nielaisuääniä. Äidillä oli melkein tippa silmässä liikutuksesta, eikä yhtään haitannut olla siihen aikaan hereillä vauvan takia. Imetys osaa kyllä joskus olla aivan uskomattoman ihanaa.

Rakastunut äiti

Yöt ovat viimeksi kuluneen noin viikon ajan olleet pitkiä ja rankkoja, ja välillä on tuntunut siltä, että voisin myydä vauvan eniten tarjoavalle. Siksipä onkin hyvä miettiä kaikkia niitä pikkuisia mutta ihania asioita, joita minä lapsessani rakastan.

Minä rakastan
– sitä, miten hän silmät ummessa maiskuttaa suutaan tyytyväisenä irrotettuaan syönnin jälkeen otteensa rinnastani
– hänen huumaavan ihanaa vauvantuoksuaan
– hassuja ilmeitä hänen kasvoillaan kun hän on juuri herännyt päiväunilta ja venyttelee unisena
– sitä, miten hän heiluttelee pikkuisia jalkojaan aivan kuin polkisi näkymätöntä kuntopyörää
– hänen innostunutta ähinäänsä kun asettelen hänet imetystyynylle syöttöä varten
– vienoa hyminää, jota hän pitää puoliunessa, kun hän on kaikin puolin tyytyväinen oloonsa
– aamun ensimmäistä hymyä, jonka äiti usein saa syötön ja vaipanvaihdon jälkeen
– sitä, miten hän näyttää hämmästyneeltä ja suipistaa pikkuiset huulet o-kirjaimeksi
– hänen hyväntuulista sätkyttelyään hoitopöydällä
– sitä, miten hän hymyilee silmät kiinni, nänni yhä suussaan

…ja noin miljoonaa muuta asiaa. Olen ihan hulluna pieneen poikaani!

Äkkipaniikki

Viime viikot ovat menneet pitkälti omalla painollaan. Raskaus on välillä tehnyt olon tukalaksi, sietämättömän väsyneeksi ja kaikin tavoin raihnaiseksi, mutta pääpiirteittäin kaikki on sujunut ihan mukavasti. Tuleva ei ole suuremmin pelottanut.

Ennen kuin viime lauantaina.

Lauantai-iltana iski yhtäkkiä tajuntaan tietoisuus siitä, että elämä tulee hyvin pian muuttumaan peruuttamattomasti. Huoleton ja itsekeskeisen vapaa elämä on ohi, piste. Yhdessä hetkessä yli löi sellainen kaiken alleen peittävä kauhu tulevasta, että aloin itkeä saman tien. Mies rauhoitteli ja lohdutti sanoen, että tulemme pärjäämään vallan mainiosti ja ettei ole syytä paniikkiin.

Rakas aviomieheni sai minut ymmärtämään, miten eri tavalla olemme tätä raskausaikaa eläneet. Minä olen keskittynyt yhdeksän kuukauden raskauteen ja sen kiemuroista ja vaivoista selviämiseen, kun taas mies on jo kuukausien ajan vähän kerrallaan totuttautunut ajatukseen tulevasta – siis ajasta synnytyksen jälkeen. Ajatukseen lapsesta ja perhe-elämästä. Nyt kun synnytys on lähellä, mies on rauhallinen ja vaikuttaa valmiilta tulevaan muutokseen, kun taas minä ajoittain panikoin.

Eiköhän tämä tästä, vähitellen. Luulen, että nuo paniikkihetket kuuluvat olennaisena osana raskauteen – pelkäämistä huomattavasti oudompaa olisi se, jos ei yhtään pelottaisi! Elämä tulee muuttumaan, mutta se muutos tulee olemaan monin tavoin ihana ja onnellinen eikä pelkästään luopumista niistä asioista, mitä olen tottunut pitämään mukavina.

Ja sitä paitsi: minä rakastan jo aivan valtavasti tuota pientä ihmistä, joka tälläkin hetkellä touhuaa kovasti mahani suojissa.