Yöllä

Yöllä heräsin johonkin. Sitten kuului pieni ”klik”. Poikanen oli mennyt kylpyhuoneeseen ja laittanut valon päälle. Kuului ääni, kun pottaa vedettiin vähän kylpyhuoneen lattiaa pitkin, sitten oli hiljaista. Kohta pienet jalat tömistelivät takaisin lastenhuoneeseen ja hiljaisuus laskeutui asuntoon.

Makasin omassa sängyssäni sydän hellyydestä rutussa. Oma pieni poikani, niin reipas ja omatoiminen jo. Ei huuda enää äitiä peittelemään yöllisen pottavisiitin jälkeen vaan käy nukkumaan itsekseen. Vaikka on helpotus, ettei tarvitse enää itse nousta ylös lapsen avuksi, ylpeyteen lapsen omatoimisuudesta sekoittuu haikeutta. Noinko iso minun pienokaiseni jo tosiaan on?

Kaakaa!

Pikkusisko on vihdoin avannut sanaisen arkkunsa. Kuten varmaan jo aiemmin olen todennut, lapsella ei tähän mennessä ole ollut kiire juuri minkään kanssa: kävelyäkin odotettin puolitoistavuotiaaksi. Pitkään pikkusisko on pälpättänyt ihan omia juttujaan ja kaikki esineet olivat jossain vaiheessa ’täppä’, mutta oikeita sanoja on saanut odotella. Nyt ollaan kuitenkin päästy siihen ihanaan vaiheeseen, jossa uusia sanoja tulee päivittäin. Aktiivisessa käytössä on nyt ainakin:
– ’äiti’
– isoveljen nimi
– ’kakka’
– ’tettä’ (vettä)
– ’kaakaa’ (karkaa; tämä hihkaistaan samalla kun syöksytään ilman vaippoja ulos kylpyhuoneesta äitiä karkuun)
– ’ankka’
– ’hauva’
– ’puuppa’ (neiti osaa hienosti myös sanoa tämän heti pöräytettyään :D)
– ’vaapaa’ (varpaat)
– ’haaja’ (harja)
– ’kuukku’ (kurkku)
– ’puvva’ (pulla)
– ’paappaa’ (saappaat)
– ’kiitti’
– ’paapapa’ / ’paapapapa’ (barbapapa)

…ja ehkä muitakin, mutta ainakin nuo. Tämä on mahtavaa aikaa! ♥

Ihan pienellä äänellä kuiskaten kerron myös, että isoveljen syömisten kanssa alkaa myös hitusen helpottaa. Mutta tämä vain kuiskaten. Hyss!

Hengissä ollaan yhä

Pitkä hiljaisuus takana. Mietin yhä, mitä tekisin tälle blogille – kokonaan en siitä haluaisi luopua, mutta ei näytä siltä, että myöskään entiseen malliin saisin sitä jatkettua. Mitä pitempään on kirjoittamatta, sitä vaikeampaa on taas aloittaa. Niin paljon on tapahtunut.

Näihin kuluneisiin kuukausiin on mahtunut

• paljon riemua uusista taidoista: pikkusisko lähti kävelemään vihdoin ja viimein lähes puolentoista vuoden kunnioitettavassa iässä, isoveli oppi vihdoin ja viimein kuivaksi (paitsi että edelleen turauttaa tyynesti kakat pikkuhousuihin eikä suostu tekemään niitä pottaan, muthei, pissavahinkoja ei ole tullut enää aikoihin!)
• monta räkätautia
• monta hampaidentulon rikkomaa yötä
• loputon määrä rakkautta omia pikku murusia kohtaan
• uhmaa, uhmaa, uhmaa ja uhmaa
• hirvittävän kauhean kammottava järkytys poikasen ensimmäisen kuumekouristuksen muodossa (tapahtuneesta on nyt viikko, mutta äiti ei ole vieläkään toipunut – niin järjettömän pelottava kokemus se oli ambulanssireissuineen)
• loputon määrä pikkusiskon kiusaamista
• ruokataistelua (pienempi syö melkein mitä vain, isompi ei edelleenkään juuri mitään)
• äidin yksinäisyyttä, uupumusta ja masennusta
• äidillistä ylpeyttä omista mahtavista muksuista
• palapelejä, joista poikanen on vihdoin kiinnostunut
• hirmuinen määrä halimista ja suukottelua – pikkusisko on superhellyydenkipeä lapsi, joka kiipeää tämän tästä syliin ja oikein työntää naamansa äidin huulien eteen suukotettavaksi ♥
• lomailua (sukulaisia, Muumimaailmaa, eläintarhaa)
• yksi porokolari (”Ja sitten me törmättiin siihen poroon.. oijoi! Autolle tuli pipi ja porolle tuli iiiso pipi!”  [onneksi lapsi ei ymmärrä miten iso pipi porolle tuli…] )
• ihanaa, turvallista, väsyttävää, kamalaa, tylsää, onnellista arkea

6.3. 2012

Tiistai oli aivan erityinen päivä. Kävimme aamulla neuvolassa kasvukontrollissa, sillä aiemman kasvuvauhdin vuoksi neuvolan terveydenhoitaja ei halunnut odottaa puolitoistavuotisneuvolaan asti ilman yhtään kasvukontrollia. Siispä kävimme muutamaa päivää ennen 15 kk:n täyttymistä katsomassa, millaisia lukemia vaaka ja mittanauha näyttävät.

Vielä muutama päivä ennen neuvolavisiittiä olin katsellut 68-senttisissä vaatteissa touhuavaa pikkusiskoa ja miettinyt, onko lapsi mahtanut kasvaa tarpeeksi. Ei vuoden ja kolmen kuukauden ikäisen pitäisi käyttää 68-senttisiä vaatteita. No, body oli Tutan, joten se oli tietysti isokokoinen, ja housut taas… ehm, pikkusisko tulee sukuunsa ja on lyhytjalkainen ja pitkäselkäinen. Kyllä niille vaatteille siis selitys löytyi, tavallaan. Mutta silti mietitytti.

Neuvolassa riisuin pienen tirppanan nakupelleksi ja istutin vaa’alle. Olin varma, että tyttö on kyllä ainakin painoa kerännyt, sillä lapsonen on mukavan pyöreä – ei lihava, mind you, mutta sellainen ihana pikkuisen pullukka ja terveen näköinen. Vaaka näyttikin komeat 10,2 kg, mikä oli kilon lisäys yksivuotisneuvolan lukemiin. Pituuttakin oli jo 77 cm, mikä oli jo sinällään helpotus, mutta varsinainen ilon hetki koitti siinä vaiheessa, kun tietokone näytti kasvukäyrää. Kirimme -1,0-käyrältä upeasti -0,7:ään! Ensimmäistä kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin käyrä kääntyi ihan kunnolla nousuun. Eläköön!

Mutta päivän ihmeet eivät loppuneet siihen. Pikkusisko ei vielä täysin osaa seistä ilman tukea, vaan yleensä 7-9 sekunnin kuluttua lapsi pyllähtää johonkin suuntaan – tai sitten tahallaan heittäytyy äidin tai isän syliin. Siksi en ole erityisen malttamaton ollut myöskään kävelyn suhteen, sillä eipä se kävely ole ajankohtaista ennen kuin lapsi pysyy pitempiä aikoja pystyssä ilman tukea. Kesken leikkien pikkusisko kiipesi taas pystyyn polvestani tukea ottaen ja irrotti sitten, kuten hänellä tapana on, voitonriemuisen näköisenä otteensa ja seisoi leveästi hymyillen ilman tukea… ja otti kolme pientä haparoivaa askelta kohti äitiä!!! Hölmistyin ihan täysin ja niin teki myös Nöttönen. Nauroimme ja hihkuimme molemmat, pikkusisko yhtyi riemuun tietämättä luultavasti edes mikä sen oli aiheuttanut.

Ikään kuin ensimmäisissä askelissa ei olisi ollut tarpeeksi yhdelle päivälle, illalla löysimme pikkusiskon suusta vielä yhden ihkauuden hampaan. Yläleukaan oli ilmaantunut jo ensimmäinen kakkonen, joten nyt pienellä Hangon keksilläni on peräti (heh…) viisi hammasta.

Pikkusisko on monessa suhteessa selkeästi vauvamaisempi kuin veljensä vastaavassa iässä: pienempi kooltaan, tekee hampaita selvästi veljeään hitaammin, ei kävele vielä noin 15-kuisenakaan (Nöttönen otti ensiaskeleensa alle viikko yksivuotispäivänsä jälkeen ja siitä kuukautta myöhemmin alkoi kävellä sujuvasti)… mutta arvatkaapas haittaako tätä äitiä yhtään? No ei. Pikkusisko voi hyvinkin jäädä meidän perheen kuopukseksi, joten olen salaa hyvilläni siitä, että pieni on vielä äidin vauva. Pikku palleroinen. Minulla ei ole kiire irrottaa, päästää pientä juoksemaan omilla jaloillaan. Lähtee kun lähtee.

Toisaalta on kyllä ollut vastaavasti mielenkiintoista nähdä, miten paljon toisen lapsen esimerkki vauhdittaa pienemmän kehitystä. Pikkusisko on selvästi näppärämpi lelujen ja palikoiden sun muiden kanssa kuin veljensä tuossa iässä. Muistan, kun Nöttönen sai yksivuotislahjaksi FisherPricen koulubussin, ja kesti useampia viikkoja, ennen kuin poika oppi itse painamaan kuljettajanpaikalla olevaa nappia saadakseen auton soimaan. Pikkusisko soitteli niitä samoja FisherPricen leluja muistaakseni jo 11-kuisena. Samaten pikkusisko oppi laittamaan palikoita palikkalaatikon rei’istä sisään selvästi pienempänä, tekee jo nyt jopa kuuden palikan torneja ja opettelee vähän kerrallaan rakentamaan neljän palan palapelejä. Siinä missä Nöttönen kehittyi vuosikkaana karkeamotoriikaltaan nopeammin, on pikkusisko näppärämpi hienomotorisesti. Ihanat, ihanat pienokaiseni. Niin erilaiset ja silti monin tavoin niin samanlaiset.

Kuten tarkkasilmäiset lukijani varmaan ovat huomanneet, päivitin blogin ulkoasua. Entisessä bannerissa oli Nöttönen noin viiden kuukauden ikäisenä, joten pojan ollessa jo kolmevuotias oli ehkä vähitellen ajankohtaista päivittää blogille uusi ulkoasu. Uudessa bannerissa on nyt kuvantapaiset molemmista lapsista (toinen on nuhanenä, toinen laskiaispullan äärellä…), mutta erityisen tunnistettaviksi niitä kuvia ei toki voi sanoa, mikä tietysti oli tarkoituskin, kun pyrkimys on pysyä anonyymina ja suojella myös lasten yksityisyyttä. Yksi bannerin leluista on oma, loput ovat ihan satunnaisia kuvia yhdestä netin kuvapankista. :)

Haluaisin blogille myös uuden, toimivamman nimen, mutta tämä tiimoilta ajattelin järjestää pienen kilpailuntapaisen lukijoille, jahka ehdin. Pysykäähän kuulolla, siis!

Kokotiilit

Tuolla jo kommenttiosastolla kyseltiin, mitä meille kuuluu, ja tajusin häpeäkseni, että en ole kirjoittanut tavun tavua pitkiin aikoihin. Siispä pikkusiskon nukkuessa päiväuniaan ajattelin kirjoittaa ainakin pikaisesti kuulumisia.

Nöttösen kolmivuotispäivä tuli ja meni. Synttäreitä jouduttiin siirtämään, koska juuri syntymäpäivänään poika sairastui ja oli kuusi päivää kipeämpi kuin kertaakaan tähän mennessä. Alkuun meni pari päivää 38-39 asteen kuumeella, nuhalla ja yskällä, mutta sen jälkeen kuume ei lähtenytkään talttumaan vaan alkoi pahentua. Kun viidentenä sairaspäivänä jo aamulämpö (heti poikasen herättyä) oli 39.9c, lähdettiin kiireesti lastenlääkärille. Molemmat tärykalvot olivat kirkuvan punaiset, mutta verikokeet olivat kunnossa ja kotiuduimme yskänlääke- ja antibioottireseptien kanssa. Antibiootteja ei sitten kuitenkaan tarvinnut ottaa, sillä kuumeilu loppui lääkärin antaman aikarajan puitteissa. Hurraa!

Tuo sairausjakso koetteli äidin päätä: on ihan hirveää, kun oma pienokainen on niin kipeä, että ainoastaan makaa sohvalla, uikuttaa, yskii ja itkeskelee. Vaikka järjellä ymmärsin, että ei ole mitään isoa hätää, tilanne oli aivan kamala. Kun Nöttönen ensimmäistä kertaa pahimpien kuumepäivien aikana jaksoi pyytää isiltä, että leikittäisiin junanradalla, purskahdin itkuun. Noiden päivien aikana mietin monta, monta kertaa, etten ymmärrä, miten kukaan vanhempi kestää lapsensa vakavan sairauden, kun minua ahdisti niin hirveästi jo tämmöinen flunssa/korvatulehdus.

Toinen vaikea asia viime aikoina on ollut Nöttöseltä löytynyt paha allergia. Sen selvittely on vielä kesken, mutta sen verran vaikeasta allergiasta on kuitenkin kyse, että meille – ja päiväkotiin – on kaiken varalta kotiutunut Epipen eli adrenaliinikynä. Poikanen söi yhden ainoan cashewpähkinän ja sai siitä niin pahan allergisen reaktion, että ensin oksensi kaiken ylös ja noin viisitoista minuuttia myöhemmin – kun poika istui surkean näköisenä eikä koskenutkaan iltapuuroonsa – tajusimme, että huuli oli turvoksissa, samoin nielu ja kitakieleke.

Pähkinän syömisestä oli siinä vaiheessa kulunut jo sen verran aikaa, että puhelimitse lääkäriä konsultoituamme uskalsimme olettaa, ettei tilanne enää pahene. Nöttönen sai antihistamiinia, oksenteli vielä rajusti vähän myöhemmin mutta oli vihdoin parin tunnin päästä suht kunnossa. Äidillä ja isällä ei oikein meinannut uni tulla sinä yönä :(

Tietoisuus kaapissa olevasta Epipenistä ja kortisonitableteista rauhoittaa, onneksi. Nyt tyydymme tarkistamaan vainoharhaisella tarkkuudella, ettei poika saa käsiinsä mitään pähkinää sisältävää. Onneksi oireita ei vaikuta tulevan tuotantolinjasyistä varoitustekstin sisältävistä tuotteista (siis niistä ”voi sisältää pieniä määriä pähkinää” -jutuista) vaan esimerkiksi Nöttösen herkkua, dominokeksiä, voi yhä syödä. Lähiaikoina on sitten tarkoitus selvitellä verikokein tarkemmin, mikä on tilanne.

Ja sitten jotain muita kuin sairauskuulumisia! Kolmivuotiaalla Nöttösellä alkaa olla melkoisesti mielikuvitusta. Ja kuten useimmilla tuon ikäisillä, se mielikuvitus tuo mukanaan myös pelkoja. On liikuttavaa mutta samalla myös aika huvittavaa tutustua noihin pelkoihin ja huoliin: viime päivinä meillä on esimerkiksi keskusteltu aiheesta ”Voiko meille tulla ’kokotiileja’ ”. Ja kun selityksissä on otettava huomioon, että kuulija on kolmivuotias, ei mikä tahansa selitys kelpaa.

1) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Ei Suomessa ole krokotiileja.”  Kolmivuotias ei ymmärrä, mikä on Suomi. Ei toimi.

2) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Krokotiilit asuvat kaukana siellä, missä on oikein lämmintä. Täällä meillä on kylmää, eikä yhtään krokotiileja.”  Kolmivuotias palaa taatusti asiaan kesällä, kun ei enää ole kylmää, jos tämä jää ainoaksi selitykseksi. Kolmivuotiaalle viereinen kaupunginosakin on kaukana.

3) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Krokotiilit eivät tule sisälle taloihin vaan asuvat luonnossa.” Way to go. Nyt lapsi ei taatusti uskalla lähteä enää mihinkään metsäretkelle.

4) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Meillä on ovi lukossa eikä krokotiileilla ole avainta.” Okei, tämän jo kolmivuotiaskin ymmärtää. Mutta entäs, jos äiti vaikka vahingossa avaakin niille oven? Avaahan äiti postimiehellekin oven, jos postimiehellä on toimitettavanaan paketti, joka ei mahdu luukusta sisään?

5) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Meillä on ovessa tuollainen pieni reikä, näetkö? Siitä äiti katsoo, kuka on oven takana, eikä äiti VARMASTI avaa ovea, jos äiti näkee krokotiileja.”  This should do it. Mutta arvatkaapa tyrskinkö minä nykyään välillä itsekseni, kun kuvittelen mielessäni tuon tilanteen? Menen pahaa aavistamatta ovelle ja katson ovisilmästä… ja oven takana on sarjakuvatyylisiä piirrettyjä krokotiileja…

Kun krokotiiliuhka on saatu torjuttua, lapsi saattaa hieman huolestuneena kysyä, tuleeko meille ehkä kettuja…

Koska en ehdi kirjoittaa kaikkea sitä, mitä juuri nyt haluaisin, hehkutan ainakin suurensuurta ylpeydenaihetta: Nöttönen osaa ÄRRÄN! Sitä ei tule normaalissa puheessa vielä kuin välillä satunnaisesti, mutta jos lapsi keskittyy, äänne tulee ihan oikein. VaaRi. SeepRa. PoRo. ÄRRÄ. Olen todella, todella ylpeä :) Ja samalla myös helpottunut, kun tuo niin monille lapsille ongelmia tuottava äänne onnistuu jo nyt!

Kuivaksiopettelu taas… ahem. Let’s not go there. Kun ei niin ei. Eiköhän se vielä jossain vaiheessa…

Tässä tämmöiset ihan pikaiset kuulumiset isoveljestä, pikkusisko on huomenna menossa neuvolaan, joten sen jälkeen onkin hyvä päivittää pienemmänkin kuulumiset :) Toivottavasti joku vielä jaksaa tätä blogiparkaa lukea, vaikka omistaja sitä niin pahoin laiminlyökin.

Herää, pahvi

En oikein meinaa tajuta, että pikkusisko täyttää ihan pian vuoden. Synttäreihin on alle kaksi viikkoa. Mihin kokonainen vuosi on kadonnut – vastahan tuo pieni ihminen syntyi..? Hulluinta tässä kaikessa on se, että olen näin pitkään pitänyt lasta vauvana; sellaisena pienenä pötkylänä, joka ei vielä tajua maailmasta paljoakaan. Ja sitten yhtäkkiä hätkähdin tajuamaan, että pikkusisko ei ole ollut pikkuvauva enää aikoihin! Sehän osaa jo nousta seisomaan tukea vasten ja ottaa muutamia sivuttaisia askeliakin!

Ihmeissäni katselen, miten pikkusisko ihan noin vain pistää pyöreän palikan laatikon kannessa olevan reiän läpi ilman mitään ongelmia, irrottaa legopalikoita toisistaan, kääntelee innoissaan kirjan sivuja ja osoittaa pyynnöstä äidille kissaa. Lapsi alkaa hymyillä leveästi ja hytkyä syöttötuolissaan, kun kysyn, ottaako hän banaania, ja kun isä kesken iltapuuron vastaa puhelimeen ja unohtaa mukin pikkusiskon ulottuville, tyttö ottaa mukista itse kahdella kädellä kiinni ja hörppii vettä niin kuin olisi osannut aina tehdä niin.

Uskomatonta.

Muutos on tietysti tapahtunut pikku hiljaa, mutta jotenkin en vain ole tajunnut sitä. Olen touhukasta ja uhmaikäistä isoveljeä paimentaessani koko ajan pitänyt pikkusiskoa kauhean pienenä, mutta nyt on varmaan pakko herätä ja haistella kahvin tuoksua.

Meillä on melkein taapero.

Melkein 11 kk

Tänään oli kasvukontrolli. Pian 11 kk:n ikäinen pikkusisko on nyt 8525g ja 72 cm.

Ja arvatkaapa mitä?

Käyrä kääntyi vihdoin ylöspäin. Ei kauheasti, ei kovin jyrkästi, mutta kuitenkin ihan selkeästi nousevaksi. Painokäyrä oli pikkuisen laskusuuntainen, vaan se ei ole yllätys, kun ei lapsi pysy hetkeäkään paikoillaan vaan ryömii minkä ehtii – ja myös konttaa jonkin verran. Siinähän sitä energiaa kuluu!

Äiti on nyt hurjan iloinen.
Mun pieni kasvaa.

Syksyhimotuksia

Anniina heitti minua tällaisella haasteella:

”Esittele siis postauksessasi joko enemmän tai vähemmän tarkasti ne neljä juttua, jotka ovat kuluvan syksyn aikana olleet joko ostoslistallasi tai haaveissasi. Linkitä postauksesi sen jälkeen tämän postauksen kommenttiboksiin, jotta pääsemme ihastelemaan toistemme syksyhimotuksia.”

Valintani ovat perin naisellisia ja luultavasti kirkuvat, että kyseessä on väsynyt ja rähjäinen pienten lasten äiti, mutta väliäkös tuolla ;) Valitsin nyt ihan vain omia juttujani, jotka eivät liity millään tavalla lapsiin, eivätkä nämä neljä ole missään erityisessä järjestyksessä.

1) Kosmetiikka. Kynsilakat ja -koristeet ovat jo hyvän aikaa olleet lähellä sydäntäni, mutta nyt on vähitellen alkanut herätä haave ihan kelvollisesta meikkivarastostakin – ja ennen kaikkea edes välttävästä taidosta käyttää sitä. Tämä sama kohta löytyi myös Mamman listalta. :)

2) Greyn anatomia. Elämä pikkulapsiperheessä on tällä hetkellä – osittain kiitos päiväkodista rantautuvien jatkuvien räkätautien – niin väsyttävää, että iltaisin tuntuu aivojen tilalla olevan jotakin ihan muuta, joka vastaa teholtaan muutamaa annosta kylmää kaurapuuroa. Silloin television katselu on varsin sopivaa puuhaa, ja Greyn anatomia on loppumattoman rakkauteni kohde, mitä tulee televisiosarjoihin. Hyllystä löytyy dvd:llä viisi ensimmäistä kautta, lisää hankin kunhan hinta alenee.

3) Käsityöt. Käsillä tekeminen. Terapeuttista, rentouttavaa ja palkitsevaa, silloin kun siihen on energiaa. ♥

4) Suklaa. Ei vaadi mitään väsyneeltä, ainoastaan antaa. Tämän hetken suosikki on kuvan Marabou-suklaa, joka on kerta kaikkiaan niin hyvää, että jos minua ei olisi siunattu melkoisella itsehillinnällä, söisin sitä kuin leipää. Nyt tyydyn ottamaa palasen silloin tällöin.

Tällaisia himotuksia ja intohimoja sisältyy siis minun syksyyni :)

Kolme viikkoa myöhemmin

Pikkusiskon posket ovat pyöristyneet selvästi. Ensin ajattelin, että kuvittelen, mutta sitten mies mainitsi asian myös. Ja samoin pienokaisen isoäiti, joka näki tyttösen Skypen kautta.

Ja pikkusisko syö. Edellisen neuvolakäynnin jälkeen ruokailut olivat täynnä äidin stressiä ja ahdistusta, kun sosetta meni ehkä 60-80 grammaa ennen kuin suu puristui kiinni. Aamu- ja iltapuuro keitettiin 90 millilitraan vettä, eikä puurosta yleensä mennyt kuin ehkä 3/4. Päätin, että ensin tärkeintä on syöminen, syötävien laadusta huolehdin sitten myöhemmin. Jos lihasosetta meni vain 60 grammaa, annoin sen jälkeen hedelmäsosetta. Jos 8 kk:n karkeampi sose ei meinannut upota, annoin 5-6 kk:n sileää. Kunhan lapsi syö. Maissinaksuja naposteltavaksi, kun äiti joi kahviaan. Iltapuuroon laitettiin aluksi vain yksi lusikallinen korvikejauhetta, vaikka vesimäärän perusteella olisi pitänyt laittaa kolme, jotta pieni tottuisi makuun. Luovuin suosiolla yhdestä ruokailusta (välipalasta), kun lapselle ei ehtinyt tulla nälkä aterioiden välillä.

Kolme viikkoa myöhemmin pieni syö lounaaksi tyytyväisenä 130g sosetta (puolet sileää, puolet karkeampaa). Jälkiruoaksi 3/4 ISOSTA BANAANISTA. Vettä päälle. Puolen tunnin päästä sitten vielä maitoateria tissistä. Aamu- ja iltapuuro keitetään 130 millilitraan vettä, sekaan pari mitallista korvikejauhetta ja puoli teelusikallista öljyä, päälle tulee 4 tl hedelmäsosetta… ja puuro menee yleensä kaikki tai lähes kaikki.

Vatsa toimii ilman luumusosetta, vaikka pikkusisko syö banaania melkein joka päivä.

Ja… lapsi nukkuu yönsä heräten enää korkeintaan kerran, joskus harvoin kaksi. Mutta tätä ei saisi sanoa ääneen. Shhhhh!

Vaikka käyrät eivät suurta edistystä näyttäisikään, kun parin viikon päästä menemme kontrolliin, koko perhe on jo voittanut. Paljon. ♥

Kuulumisia vol. 3 (pikkusisko)

Mitä kuuluu pikkusiskolle? Lapsiparka ei ole juuri tässä blogissa taidoillaan vielä loistanut, kun ensin kirjoitettiin lähinnä imetysongelmista ja sen jälkeen on keskitytty valittamaan väsymystä…

Pikkusisko on ihana tapaus. Siis ihan Todella Ihana tapaus. Yöheräilystä huolimatta neiti on päivisin todellinen pieni Hangon keksi, heti aamusta hymyilevä, hekotteleva ja jokelteleva pallero. Tällä hetkellä pikkusisko juttelee paljon ”tä-tä-tä-tä” ja ”nä-nä-nä-nä” -tyyppistä jokellusta, ja riemastuu, jos äiti tai isoveli vastaa samalla tavalla. Uskaltaisin myös arvella, että tyttö sanoo ihan tarkoituksella ”anna” (tosin muodossa ”annanannannanna”), sillä sanaa käytetään vain silloin, kun lapsi näkee jotain mitä hän haluaa – esimerkiksi ruokapöydässä, kun tyttönen haluaa puuroa.

Edellinen neuvolakäynti oli puolivuotiaana, joten tuoreita mittoja ei ole vielä tiedossa (nythän pikkusisko on jo 8 kk ja 8 vrk), mutta silloin mentiin hieman nollakäyrän alapuolella. Pieni on minusta ihanan sopusuhtainen ja juuri täydellisen vauvan näköinen: ei laiha, ei suhteettoman pullea, vaan juuri sopiva ♥ Painoa on ollut joka neuvolakäynnillä noin kilo vähemmän kuin isoveljellä vastaavassa iässä.

Kehitykseltään pikkusisko on joissain asioissa ollut veljeään nopeampi: ryömimään opittiin viime viikolla himpun päälle 8 kk:n iässä, kun Nöttösellä meni 8 kk ja 3 viikkoa. Kuitenkin istuminen sujuu pikkusiskolta huonommin kuin veljeltään aikoinaan, sillä Nöttönen istui lyhyitä aikoja ilman tukea jo seitsemänkuisena, kun taas pikkusiskolta se ei tahdo ihan vieläkään onnistua. Hampaita ei ole vielä yhtään, mikä äitiä hieman ihmetyttää, mutta ei huolestuta. Kyllä ne sieltä aikanaan tulevat – saanpahan ainakin imettää pitempään ilman pelkoa terävistä naskaleista :D

Imetys sujuu edelleen kivasti. Jos isoveli touhuaa lähistöllä, ei pieni malta syödä, mutta pyrin hoitamaan maitotuokiot makuuhuoneen rauhassa niin, että isoveljellä on silloin jotain muuta puuhaa. Kiinteitäkin menee jo ihan mukavia määriä: ilta- ja aamupuuro tehdään hieman vajaaseen desilitraan vettä ja lounaalla + päivällisellä menee ehkä 2/3 pikkuisesta sosepurkista. Enimmäkseen pikkusisko syö varsin mielellään ja sujuvasti. Ihan erityisen ylpeä olen siitä, että pieni oppi juomaan taikamukista jo varmaan yli kuukausi sitten :D

Pikkusisko on siitäkin ihana lapsi, että hän viihtyy pitkiä aikoja lattialla itsekseen leluja tutkien, eikä tarvitse jatkuvasti viihdytystä. Se kyllä äitiä vähän surettaa, ettei pienen kanssa voi leikkiä yhtä paljon kuin Nöttösen kanssa aikoinaan, kun isoveli vaatii niin paljon huomiota. Pikkusisko menee siis olosuhteiden pakosta vähän ”siinä sivussa” välillä. Onneksi pieni on niin tyytyväinen tapaus ♥

Kello on jo sen verran, että aivot alkavat lyödä tyhjää. Tässä oli nyt kuitenkin sentään jotain pikkusiskonkin kuulumisia :D