Kasvukontrolli nro. 1

Odotettu ja pelätty kasvukontrolli oli tänään. Vaaka näytti 260 grammaa enemmän kuin noin kuukausi sitten. Edistystä.

Vaan se pituus… 1,5 cm oli tullut lisää, mutta se ei riittänyt korjaamaan käyrää. Edelleen mentiin alaspäin, mutta nyt onneksi vain ihan himpun verran. Pikkusiskon mitat 9½ kk:n iässä ovat siis 70,5 cm ja 8200g. Neuvolantäti aikoi konsultoida neuvolan lääkäriä, mutta piti mahdollisena, että lääkäri haluaisi vielä odotella yhden kuukauden ja katsoa tuleeko muutosta. Ilmeisesti (ja villi veikkaus: olisiko rahalla jotain tekemistä asian kanssa?) lastenpolille ei lähetetä ihan vähällä. Totesin, että mun hermoni eivät kestä enää toisen kuukauden stressaamista ja odottelua ja sanoin käyttäväni lasta yksityisellä lääkäriasemalla. Meidän ihana neuvolantäti tulosti mulle sitten kaikki tarvittavat käyrät jne. mukaan, että saan näyttää ne lääkärille.

Käytin pikkusiskoa lääkärillä heti tänään, samana päivänä (eläköön Pikkujätti!). Lastentautien erikoislääkäri katseli käyriä, tutki pikkusiskon ja tuumasi, että kaikin puolin terveeltä tuo pieni vaikuttaa, eivätkä käyrät näytä hänen mielestään yhtään siltä, että taustalla olisi jokin ongelma (kuten esim. kilpirauhasen vajaatoiminta). Jostain syystä samat pituudet ja painot antoivat lääkäriaseman omalla ohjelmalla käyrän, joka tämänpäiväisillä mittaustuloksilla kääntyi ihan pikkuruisen nousuun – lääkäri arveli, että neuvolalla ei ehkä olisi vielä käytössään uusimmat kasvukäyrät.

Yhtä kaikki, lääkäri ei siis ollut huolissaan. Kasvukäyrät voivat kuulemma välillä hakea omaa linjaansa vähän pitempään. Lääkäri sanoi kuitenkin, että jos vielä kuukauden päästä seuraavassa kasvukontrollissa käyrä laskee edelleen, hänen mielestään käyriä kannattaisi näyttää endokrinologille. Toivottavasti ei tarvitse.

Olen huojentunut, mutta toivoisin silti, että kuukauden päästä tilanne olisi korjaantunut jo selvästi paremmaksi. Että pikkusisko ottaisi jonkinlaisen kasvuspurtin.

Lääkärissä katosi onneksi se toinen minua kiusannut huoli siitä, miten huonosti pikkusisko varaa jalkoihinsa. Lapsi nimittäin ihan muutama päivä sitten rupesi ottamaan paljon paremmin jaloillaan vastaan, ja seisoo sylissäkin jo varsin tukevasti. Lääkärikin oli sitä mieltä, että pikkusisko on jäntevä ja topakka, eikä mitään merkkejä lihasten velttoudesta tms. ole. JEEE! Hyvä meidän pikkuneiti :) ♥

Jospa tämä tästä. Pääpiirteittäin kaikki on onneksi tällä hetkellä valtavan hyvin. Ihan mahtavaa ♥

Ahd-ahd-ahd…

Käytin pikkusiskoa 8 kk:n lääkärineuvolassa muutama päivä sitten. Neiti on kyllä jo 8½ kk, mutta kesälomien sun muiden vuoksi aika oli vasta nyt.

Ja tyrmistys. Lapsi ei ollut kasvanut kovinkaan paljon, vaikka edellisestä mittauksesta oli jo reilusti yli kaksi kuukautta. Mitat 14.6. olivat 67 cm ja 7730g, kun taas nyt 24.8. saatiin kasaan 69 cm ja 7980g. Nöttönen painoi jo viiden kuukauden iässä enemmän!

Vaakalukema sai äidin suoraan sanottuna nielaisemaan pari kertaa. Tuskanhiki alkoi kuitenkin kihota vasta käyriä katsoessa. Painokäyrä ei nimittäin olisi yksinään mitenkään erityisen pahan näköinen, mutta se pituuden ja painon suhde… :( 5 kk:n kohdalla notkahdettiin, mutta sen piti täysimetetyllä olla enemmän sääntö kuin poikkeus. 6 kk:n kohdalla ei lähdettykään uudestaan ylöspäin, vaan jatkettiin viivasuoraa edellisestä notkahduksesta. Ja nyt… nyt sitten pudottiin jo miinus ykköselle. Jos olisimme alun alkaenkin lähteneet liikkeelle nollan tuntumasta, ei se käyrä näyttäisi niin lohduttomalta, mutta kun pudotus on jo +1:stä sinne -1:een.

Lisää ruokaa lapselle, kuulemma. Imetystä vähemmäksi ja niin, että imetys on aina vasta kiinteän ruoan jälkeen. Öljyä ruokaan. Aamu- ja iltapuuro veden sijasta maitoon.

Mua ahdistaa nyt aivan hirveästi kaikki ruokailut. Eihän tuota lasta pysty väkisin syöttämään! Jos suu ei aukea, se ei aukea. Jotkut samanikäiset kuulemma vetävät kaksikin purkkia sosetta per ateria, meillä menee hyvällä tuurilla 100-125g, eli ei aina edes yhtä pikkupurkkia. Neuvolakäynnistä saakka olen tehnyt puurot maitoon (eli lisännyt veteen keitettyyn puuroon korvikejauhetta ennen syömistä). Ja lapsi inhoaa sitä puuroa. Eilistä iltapuuroa otti lusikallisen ja sen jälkeen puistatteli. Enempää ei halunnut, ennen kuin puuron päällä oli niin paljon luumusosetta, että inha maku oli varmasti saatu peitettyä. Niin että millä minä sitä nyt sitten lihotan? Ja ennen kaikkea, miten minä sitä muka VENYTÄN?

Syyllisyys nakertaa rotan lailla: ovatko yöheräilyt sitten kuitenkin johtuneet nälästä, vaikka lapsi ei olekaan halunnut heräillessään maitoa vaan on rauhoittunut tutilla ja silittelyllä? Olenko imettänyt liikaa? Ja niin edelleen.

No, iloinen ja touhukas ja tyytyväinenhän tuo lapsi on. Enkä minä siitä painosta olisi huolissani, kun reisimakkaroita löytyy jne. Mutta se pituus… Kun valitettavasti olen tietoinen siitä, että mahdolliset ongelmat ilmenevät nimenomaan pituuskasvun hidastumisena. Tieto lisää tuskaa, taas kerran. Ja pieni ääni pään sisällä kuiskuttaa ilkeästi myös siitä, ettei tyttönen varaa jalkoihinsa niin hyvin kuin kahdeksankuisen pitäisi. Vaikka lääkäri ei asiasta vielä tässä vaiheessa huolissaan ollutkaan, en pääse siitä ajatuksesta kuitenkaan eroon. Mitä jos asioilla onkin joku yhteys?

Ei tietenkään ole. Terve ja normaali lapsi tuo pikkusisko on. Varmasti on. Mutta äidit.. äidit pelkäävät aina jotakin, murehtivat aina ja ikuisesti. Nyt täytyy vain sinnikkäästi jaksaa kiinnittää ihan erityistä huomiota pikkusiskon syömiseen ja toivoa, että kuukauden päästä kasvukontrollissa tilanne on jo parempi.

(Ja P.S: Vaikka vertaistuki on ihanaa ja silleen, niin mua ei – ihan rehellisesti sanottuna – lohduta yhtään kertomukset siitä, miten itse kenenkin lapsi oli saanut painoa lisää vain X grammaa eikä ollut mitään hätää, kun se ei ole sama asia. Ei, jos kyse on vain painosta. Jos sen sijaan jollakulla toisellakin on painokäyrän sijasta koko kasvukäyrä lähtenyt laskuun moneksi kuukaudeksi ja sitten kääntynyt uudestaan nousuun, siitä olisi tietysti rohkaisevaa kuulla :( )

Perhanan ämmä!!!!!

Nasu aikoo nyt valittaa ja nillittää ja ruikuttaa maailman mittakaavassa pienestä asiasta, joten jos arvelet, että se nyppii sinua, jätäthän tämän lukematta :P

Jälkivuoto. Arvatkaapa huviksenne, kauanko sitä kesti pikkusiskon syntymän jälkeen? Kestikö 4-6 viikkoa, kuten kaikissa ohjekirjasissa sun muissa sanotaan? No eipä kestänyt. Kestikö 10 viikkoa? Kesti. Siis ihan valehtelematta kuljin kymmenen viikkoa hiostavissa ja kutittavissa siteissä ja pikkuhousunsuojissa. Joka kerta kun vaikutti siltä, että vuoto oli loppunut, se teki yhtäkkiä comebackin.

Lopulta oli peräti kolme päivää ilman vuotoa. Ajattelin, että vuoto loppui vihdoinkin. Paitsi että sitten se alkoi uudestaan, ja nyt runsaana ja kipujen kera. Menkat? MENKAT? Ei voi olla, tämmöisellä lypsylehmällä. Varasin ajan gynekologille varmistaakseni, että kohtuun ei ole jäänyt mitään – istukka oli kyllä syntynyt täydellisenä, mutta sikiökalvot olivat repaleiset.

Luottogynekologini teki sisätutkimuksen ja ultrasi. ”Katos mitä tuossa näkyy,” sanoi hyväntuulisesti, ”ihan kunnon kokosia munarakkuloita!” Olisin voinut itkeä pelkästä kiukusta. Munarakkuloita? Alle 3 kk synnytyksestä? Täysimetetyn vauvan äidillä? Voi helvetin kuustoista, en muuta sano. Lääkärin arvio oli, että jotain hormonitoimintaa on jo ihan selkeästi, joten on mahdollista, että minulla tosiaan oli jo yhdet kuukautiset heti jälkivuodon perään.

Jälkivuotoa 10 viikkoa ja kolmen kuivan päivän jälkeen kuukautiset. AARRGGGHHHHHHHHHHHH!

Lääkäri lohdutti, että eivät ne kuukautiset välttämättä vielä ala tulla säännöllisesti ja käski odotella rauhassa. Kun neljä viikkoa oli tullut täyteen, tätiä ei näkynytkään. Olin varovaisen toiveikas. Kului vielä viides viikko. Ei tätiä. Lisää toiveikkuutta.

Turha toivo. Täti kurvasi paikalle 9 vrk aikataulustaan jäljessä.
Tympiitympiitympiitympii. Oli vissiin liikaa vaadittu, että imetys olisi tälläkin kertaa pitänyt kuukautiset poissa kahdeksan – yhdeksän kuukautta? Huoh. Kaipa se on nyt alkuviikosta sitten lähdettävä kierukkaa hakemaan.

Cold feet

Huomenna pulla on kypsä. Tänään on siis rv. 36+6 – tänne asti on jo päästy, vaikka seitsemän viikkoa sitten tulikin iso säikähdys verenvuodon muodossa. Harjoitussupistuksia on runsaasti, mutta kivuliaampia ei ole ollut ollenkaan. Edellisessä lääkärintarkastuksessa vajaa viikko sitten kohdunsuu (sekä sisä- että ulkosuu) oli auki kahdelle sormelle, kanavaa oli jäljellä sentti ja se oli pehmeä. Synnytys voi siis olla hyvinkin lähellä, ja sekä lääkäri että neuvolantätini olivat alkuviikosta sitä mieltä, että paria viikkoa kauempaa ei varmaan enää mene. Nöttönen syntyi rv. 38+2, joten veikkaan tämän juniorinkin syntyvän viimeistään niillä main – mutta eihän sitä tietenkään koskaan tiedä.

Sappihapot nousivat yksissä kontrollikokeissa yli viitearvojen (11,2 vs. 10), joten päädyin tässäkin raskaudessa raskaushepatoosiseurantaan. Hämmentävää kyllä, arvot ovat sen jälkeen olleet jo kaksissa eri kokeissa taas ihan normaalit, joten ilmeisesti raskaushepatoosi ei kuitenkaan uusinut tässä raskaudessa. Vielähän se tietysti ehtii. Valitettavasti se säännöllinen seuranta kuitenkin on nyt sitten tosiasia, mikä tarkoittaa minun kannaltani jokaviikkoisia verikokeita ja jokaviikkoista äitiyspolikäyntiä.

Moni odottaja tuskastuu tässä vaiheessa jokaviikkoisiin neuvolakäynteihin, joten voitte varmaan kuvitella miten raskasta minusta on joka viikko paastota 12h verikokeita varten, jonottaa aamuvarhaisella 1-1,5h laboratorioon, raahautua seuraavana aamuna äitiyspolille ja sitä seuraavana neuvolaan. Ylimääräisen ahdistuksen noihin välttämättömiin reissuihin tuo se, että ne on kaikki hoidettava taksilla, koska en yksinkertaisesti pysty kävelemään tarpeeksi kulkeakseni nuo reissut bussilla. En uskalla laskea, paljonko rahaa minulla on kulunut taksimatkoihin viimeisen raskauskolmanneksen aikana. (Toisaalta, autottomuus säästää vuodessa niin valtavan määrän rahaa, että kylläpä sillä rahalla ajelee taksilla aika lailla…)

Ahdistaa suoraan sanottuna aivan sikana. Väsyttää niin hirveästi koko tämä tilanne, jo kaksi viikkoa jatkunut flunssa (ja kauhea yskä), paskamaiset liitoskivut ja lihaskrampit, jatkuva närästys ja ummetus, se ettei jaksa mitään tai pysty mihinkään… ja ahdistaa ajatuskin lähestyvästä synnytyksestä.

Eihän toisen lapsen synnytyksen pitäisi ahdistaa. Pitäisi olla innoissaan ja jännittynyt silleen kivalla tavalla, valmiina ja malttamattomana pääsemään tositoimiin. Pitäisi toiveikkaana tutkia kaikkia mahdollisia lähestyvään synnytykseen viittaavia merkkejä sen sijaan, että säikähtää jokaista mahakipua ja ajattelee: ”Apua, ei kai se vielä ala!”

Onko tämä nyt sitten vain sitä, etten ole ehtinyt henkisesti valmistautua synnytykseen, koska koko ajan on ollut jotain muuta stressiä, ylimääräistä huolta raskaushepatooseista, liian pieneltä vaikuttavasta vauvasta, esikoisen hoidon järjestymisestä jne.? Ehkä minulla ei vain ole ollut aikaa ja tilaisuutta rauhoittua, rentoutua ja hengittää syvään? Tuntuu, että voimavarat kuluvat ihan vain arjesta, flunssasta ja labraan-Jorviin-neuvolaan -rallista selviämiseen, eikä ole aikaa rauhoittua ja valmistautua tulevaan.

Ahdistukseni keskellä olen alkanut seurata Neloselta joka arkipäivä tulevaa ”Vauva tulossa” -sarjaa. Se nimittäin auttaa minua muistamaan, mikä upea palkinto tästä kaikesta on tulossa. Muutama viikko vielä, ja nyytti varmaankin on jo sylissäni. Sen ajatuksen voimalla näistä jäljelläolevista päivistä selvitään, eikös?

Oma rakas pikkuinen potkuttelijani, pian tavataan.

Ei raskautta ilman rytinää

Pitihän se sitten tälläkin kertaa rytistä. Olen ilmeisesti semmoinen ihminen, jonka pitää nämä raskausjutut hoitaa vähän vaikeampaa reittiä…

Sunnuntaina illalla (rv 29+6), kun valmistauduin lähtemään nukkumaan, totesin vessassa, että paperiin jäi punertavaa. Kun en meinannut silmiäni uskoa, kaivoin kaapista vanulapun ja pyyhkäisin sillä. Ja ennen kuin aivot ehtivät rekisteröidä, että vanulappukin tuli punertavaksi, verta valui jo parina pienenä norona pitkin jalkaa.

Ette muuten halua tietää, miten hirveä hetki se oli. Istuin vessan lattialle, ettei lähtisi jalat alta pelkästä paniikista. Huusin miehen paikalle, tämä kaivoi Jorvin puhelinnumeron esiin ja sai selville, että on syytä lähteä Naistenklinikan päivystykseen siltä istumalta – Jorvihan huolehtii vasta kypsemmillä viikoilla olevista odottajista.

Mies pakkasi minut taksiin, ja itkin ihan hysteerisesti. Onneksi Naistenklinikalla pääsin sitten suht nopeasti ktg-käyrälle, ja siinä rauhoituin jo selvästi, kun kuuntelin pienokaisen sydämen tasaista puksutusta ja tunsin virkeät liikkeet.

Päivystävä lääkäri ei löytänyt selkeää syytä verenvuodolle, mutta ultraamalla varmistettiin kuitenkin, että vauvalla oli kaikki vallan hienosti ja istukkakin – siltä osin kuin se vauvan sijainnilta nähtiin – vaikutti olevan ehjä ja normaali. Odottamattoman pommin lääkäri kuitenkin pudotti ilmoittaessaan, että käsin tunnustelemalla saa kohdunkaulan pituudeksi hädin tuskin sentin, ulkosuu on jo vähän auki ja ultralla kanavaa on jäljellä vain 2-2,4 cm. Lääkäri sanoi, että minun on syytä jäädä osastolle vuodelepoon – ainoastaan vessaan ja suihkuun saa mennä.

Osastolle pääsyä yksin odottaessani itkin silmät päästäni: omaa pelkoani, hätää vauvasta, Nöttöstä joka aamulla heräisi sängystään eikä äiti olisikaan paikalla, tulevaisuutta joka muuttui hetkessä valoisasta pelottavaksi, hankalaksi ja epävarmaksi.

Nyt vajaa kolme vuorokautta myöhemmin istun puoli-istuvassa asennossa kotisohvalla, anoppi laittaa lounasta ja oma pieni poikaseni nukkuu pupu kainalossa päiväuniaan. Olen ehkä kiitollisempi kuin koskaan aikaisemmin omasta perheestäni, omasta kodistani ja jokaisesta yksittäisestä päivästä, joka sujuu ilman ongelmia.

Verenvuoto loppui oikeastaan tuon ensimmäisen yön jälkeen, ja sen jälkeen on enää tiputellut harvakseltaan ruskehtavaa vuotoa. Toki mieleni olisi rauhallisempi, jos sekin loppuisi. Koska osastolla kahden päivän aikana ei ollut kipuja eikä supistuksia eikä mitään muutakaan ongelmaa ja vauva voi käyrien mukaan mainiosti, tuumasi osastonlääkäri minun voivan vallan hyvin levätä kotonakin.

Nyt pelottaa oikeastaan vain se, tunnistanko minä itse mahdolliset huonot merkit, että osaan lähteä päivystykseen tarvittaessa, kuten ohjeistettiin? Enhän tähänkään mennessä ollut huomannut mitään omituista tai ongelmallista ennen sitä yllättävää verenvuotoa. Ei ole supistellut kipeästi, eikä juuri lainkaan ole ollut edes harjoitussupistuksia. Mistä ihmeestä olisin sitten voinut tajuta, että paikat ovatkin kypsyneet viikkoihin nähden liikaa?

Nettiä luettuani olen kyllä vähän sitä mieltä, että päivystävä lääkäri säikäytti minut ehkä vähän tarpeettomankin pahasti tuon paikkojen kypsymisen suhteen. Appiukko, gynekologi-evp, oli sitä mieltä, että uudelleensynnyttäjällä tämä on ihan suht normaali tilanne, ja ainoa poikkeava – ja hälyttävä, ennen parempaa tietoa – merkki oli verenvuoto.

Aina puhutaan siitä, miten odottavan äidin vaisto ja intuitio on yleensä oikeassa. Olen nyt muutaman päivän täysin pöllämystyneenä kaiken rytinän keskellä miettinyt, mahdoinko olla jossakin väärässä jonossa kun tuota vaistoa jaettiin. Minulla kun on koko ajan ollut ihan hyvä tunne raskauden etenemisestä, eikä mielen vieressäkään ole missään vaiheessa käynyt, että vauva voisi syntyä keskosena. Vielä nytkin on sellainen tunne, että ei tuo pikkuveikka tai -sisko ole tuolta mihinkään lähdössä vielä aikoihin… eihän mulla ole edes supistelua tai edes supistusherkkä kohtu! Toivon totisesti, että oma tunteeni on oikeassa. :/

Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, joka nyt sujuu rauhallisesti ja ilman ongelmia. Olen kiitollinen siitä, että vauva on pirteä ja ponteva tapaus, joka liikkuu paljon ja reippaasti. Mutta sisimmässäni olen jotenkin vihainen ja vähän katkera siitä, että tämä säikähdys vei minulta sen rennon ja iloisen odotuksen, jota raskaus tähän asti oli. Sellaiset tuntemukset, joille en olisi edes olkapäitäni kohauttanut vielä lauantaina, saavat nyt vähän väliä huolestuneena miettimään, oliko tämä ja tuo muljahdus tms. ihan normaalia vai jotain muuta.

Vielä sunnuntaiaamuna elin normaalia elämää enkä hätäillyt turhia, mutta nyt liikun kuin olisin lasia ja pelkäisin rikkoutuvani hetkenä minä hyvänsä. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ole, ja nyt on elettävä hissukseen päivä kerrallaan. Ensin tähdätään 32 täyteen viikkoon, sen jälkeen käännetään katse kohti maagista lukua 34+0. Pitäkää peukkuja, että päästään mahdollisimman lähelle täysiaikaisuutta!

Haikeus

En aikonut kirjoittaa tästä, mutta jostain syystä se tuntuu kuitenkin tarpeelliselta. Tästä ei moni tiedä, mutta ajattelin, että jos suht tuntemattomat lukijani saavat tietää, niin väliäkös sillä. Ja ne harvat tutut, jotka tätä lukevat, osaavat varmasti olla tahdikkaita.

Joulun alla elämä tarjoili yllätyksen kahden viivan muodossa. Eihän se toki täydellinen yllätys ollut siinä mielessä, että kyllä me tiedämme, miten lapset saavat alkunsa, mutta ajoitus kuitenkin löi vähän ällikällä. Ahdistikin, aluksi. Laskin, että Nöttönen on vuoden ja seitsemän kuukautta, kun pikkusisko tai -veli syntyy. Hirvitti.

Pikkuhiljaa aloin tottua ajatukseen uudesta raskaudesta ja toisesta vauvasta. Aloin ajatella tulevaa kesää ja lauseissa vilahteli vähän väliä ilmaus ”sitten kun…”. Sitten kun vauva syntyy. Sitten kun näitä lapsia onkin kaksi. Sitten kun.

Iloitsin aivan erityisesti siitä, miten paljon helpompia ensimmäiset viikot olivat aiempaan raskauteen verrattuna. Nyt ei ollut jatkuvaa keskenmenon pelkoa, koska jaloissa pyöri oma rakas tättähäärä ja saatoin ajatella: ”Jos käy huonosti, mulla on kuitenkin oma pikku Nöttönen.”

Ja huonostihan siinä kävi. Valitettavasti. Huomenna olisi ollut seitsemän viikkoa täynnä, mutta ihan sinne asti ei päästy. Ensin alkoi pieni tiputtelu, sitten ihan kunnon vuoto kovine kipuineen. Pahinta oli alun epävarmuus – onko tämä keskenmeno vai vaaratonta vuotoa kuten edellisessä raskaudessa? Kun vuoto kuitenkin vain yltyi, oli pakko uskoa. Illansuussa lääkäri vahvisti sisätutkimuksen ja ultrauksen tehtyään, että kaikki täsmäsi varhaiseen keskenmenoon.

Aamupäivällä olin suoraan sanottuna ihan paskana, mutta kyllä tämä tästä. Lääkärikäynti helpotti oloa huomattavasti, kun sai kuulla varmuudella, miten asiat ovat. Tämän mustan pilven hopeareunus olikin nimenomaan tuo kyseinen lääkäri, jonka vastaanotolle päädyin sattuman kautta, mutta josta tulee nyt ehdottomasti vakiogyneni. Upea, sympaattinen ja huumorintajuinen herra.

Nyt on haikea olo. Netissä näkee paljon sellaisia ihmisiä, jotka varhaisen keskenmenon jälkeen puhuvat enkelilapsista ja ties mistä, mutta minä en osaa suhtautua niin. Ei alle seitsemänviikkoinen alkio ole vauva tai lapsi; se on rypäs soluja. En edes tiedä, oliko alkiota ollutkaan vai oliko kyseessä tuulimuna. Minä en osaa surra vauvaa, vaan suren lähinnä menetettyä mahdollisuutta – elokuussa olisi voinut tulla vauva, mutta ei tule. Olin jo ehtinyt kiintyä ajatukseen, mutta nyt siitä on luovuttava.

Kun tulin kotiin lääkäriltä, Nöttönen konttasi eteiseen minua vastaan riemusta hihkuen. Onnen kyyneleet kihosivat silmiin. Nostin pojan syliini, suukotin ja halasin. Mietin, että olen kaikesta huolimatta maailman onnekkain ihminen.

8 kk:n neuvola

Nasun oma pikku palleroinen täyttää huomenna kahdeksan kuukautta. KAHDEKSAN kuukautta! Miten aika voi rientää tällaista vauhtia?

Toissapäivänä kävimme 8 kk:n neuvolassa ja lääkärintarkastuksessa. Odotushuoneessa Nöttönen seurusteli itseään pienempien vauvojen kanssa iloisena samalla kun me vanhemmat katselimme niitä pieniä ja mietimme päätä pyöritellen, että meilläkin kai oli joskus niin pieni nyytti. Ei ole enää, snif.

Nöttösellä oli kaikki kunnossa. Pituutta oli tullut puolessatoista kuukaudessa melkein kolme senttiä, mutta painoa vain reilu 300 grammaa. Se tuntui kauhean pieneltä määrältä, mutta kasvukäyrät näyttävät kuulemma vallan mainiolta ja painokäyrä oli nyt nollassa kuten pituuskäyräkin – tähän astihan painokäyrä on ollut jossain kuuden prosentin kieppeillä, vai onko se nyt sitten 0,6 siinä taulukossa? Kuka niistä jotain ymmärtää…

Lääkäri tarjosi Nöttöselle palikoita tutkittavaksi samalla, kun tarkasti pojan silmät ja kuunteli keuhkot jne. Pinsettiote on neuvolakortin mukaan hallussa; silmät, sydän ja keuhkot normaalit; reisivaltimot tuntuvat ja pikkuiset kassitkin ovat juuri sellaiset kuin pitäisi. Jee!

Mutta sitten se kritiikki.

Kerroimme neuvolalääkärille pojan kuulumisia ja mainitsimme siinä yhteydessä myös, ettei Nöttönen vielä ryömi ja että poika on sen takia kovasti turhautunut. Mitä teki neuvolalääkäri?

1) sanoi ”Se on ihan normaalia, ettei tuon ikäinen vielä ole saanut sitä viimeistä oivallusta ryömimisen suhteen – hyvinhän tuo poika liikkuu peruuttamalla ja kääntyilemälläkin!”

vai

2) tarjoutui lähettämään meidät käymään jossain mystisessä toimintaterapiassa varmuuden vuoksi.

No, ehkä lääkäri ajatteli, että olemme kauhean huolissamme pojan ryömimättömyydestä ja siksi ihan hyvää hyvyyttään tarjosi meille mahdollisuutta tilanteen tarkempaan selvittämiseen. Mutta miltä tuollainen ehdotus mahtaisi tuntua vähän vähemmän jalat maassa olevilta vanhemmilta? Jos olisin vielä vähän enemmän taipuvainen hysteriaan, kuvittelisin nyt varmasti, että lapsessani on jotain vikaa. APUA, lapseni ei ryömi ja on melkein 8 kk!

Sanoin lääkärille, että emme todellakaan tarvitse käyntiä kyseisessä paikassa. Emme ole huolissamme pojan ryömimättömyydestä, ainoastaan turhautuneita pojan kiukkuiseen kiljahteluun. Nöttönen lähtee määrätietoisemmin liikkeelle sitten, kun on siihen valmis. Siihen asti äiti opettelee kärsivällisyyttä (ja isäkin).

Lastenpolilla

Meillä odotettiin lastenpolille pääsyä kuin kuuta nousevaa. Neuvolasta kehotettiin olemaan aloittamatta kiinteitä, kunnes olemme käyneet lääkärillä. Minua kehotettiin olemaan maidottomalla dieetillä, kunnes olemme käyneet lääkärillä. Moni lause tuntui loppuvan ”…ennen kuin olette käyneet siellä Jorvissa.”

No nyt olemme käyneet. Hurraa. Palanen taivasta saaavutettu!

Just joo.

Lääkäri oli tympeä ja antoi minusta rivien välissä ymmärtää, että haaskaan hänen aikaansa. ”Meillä tämmöiset asiat on perinteisesti hoidettu hoitaja-aikoina”, sanoi. Jaahas. Hoitajalle jupisi ennen meidän aikaamme papereitamme selaten, että ”ei tätä suunnitelmaa nyt ole noudatettu kun ne rastit (tms) on ottamatta” – vaikka minä olen tasan tarkkaan käyttänyt poikaani niissä verikokeissa, jotka lastenpolilta määrättiin. Jos eivät itse laita lähetettä oikeisiin kokeisiin, niin onko se sitten MINUN vikani, jos hoitosuunnitelmaa ei ole noudetettu?

Vaikka ruokaryhmän vasta-aineet olivat kolmikymmenkertaiset viitearvoon nähden, oli arvo lääkärin mielestä vain ”vähän koholla”, ja sain kuulla, että lapseni on atoopikko, piste.

Äiti: Tämä iho on kyllä nyt selvästi paremmassa kunnossa kuin yleensä… Mulla ois tässä tämä kuva, mistä näkee millainen se on pahassa vaihee-
Lääkäri (kyllästyneesti): Joo kyllä mä uskon. Totta kai se vaihtelee. Se on tyypillistä atooppiselle ihottumalle.
Äiti: Se kyllä tuntuisi lehahtelevan ihan selkeästi joistain ruoka-aineista…
Lääkäri: Atoopikko tuo poika on.
Äiti: Mutta iho parani selkeästi, kun jätin pois maidon ja kananm-
Lääkäri: No oletko sä kokeillut ottaa maitoa takaisin ja katsoa paheneeko tilanne?
Äiti (melkein piipittäen): En kun mua neuvottiin odottamaan että –
Lääkäri: No maito ja kananmunahan ne yleisimmät allergian aiheuttajat ovat mutta järki käteen hei sen ruokavalion kanssa! Sulla on musta jo nyt liian rajoitettu ruokavalio. Atooppista ihottumaa tuo on.
Äiti: Mutta kun toi poika sylkee aamuisin tulta ja kuolaa vihreää vaahtoa?
Lääkäri: Juujuu, ihan selvää atopiaa
Äiti: …ja toinen käsi putoilee satunnaisesti irti ja meidän pitää ruuvata se takaisin ristipäämeisselillä
Lääkäri: Ihan normaalia atooppisessa ihottumassa. Rasvaatte vaan huolellisesti niin kyllä se siitä.

Huomannette itse, missä vaiheessa otin pieniä vapauksia keskustelua kuvaillessani… Mutta siis pääpointtina oli, että lääkäri ei tuntunut pitävän vaihtoehtonakaan, että poika olisi ihan oikeasti allerginen. Kaikki oli tyypillistä atooppiselle ihottumalle. Huokaus.

Kyllä minä ymmärrän, että poika vaikuttaa atoopikolta. Itse asiassa pidän hyvin todennäköisenä, että poika todellakin on atoopikko – onhan hän osa atooppista sukua. Mutta-

1) asian olisi voinut minusta esittää kauniimminkin, vähättelemättä äidin huolta ja antamatta ymmärtää, että haaskaan lääkärin aikaa. Minä kun en päivät pitkät istu siellä poliklinikalla katsomassa niitä lapsia, joiden iho on todella, TODELLA hirveässä kunnossa, niin en myöskään osaa omaa lastani sellaisiin verrata. Minun on siksi vaikea hahmottaa, että pienokaiseni läiskikäs ja punapilkullinen iho on jonkun mielestä ”siisti” ja ”hyvän näköinen”.

2) lääkäri olisi voinut ottaa vakavasti sen, että minä olen todellakin pitänyt ruoka- ja oirepäiväkirjaa, ja havainnut ihottuman pahenevan tietyistä ruoka-aineista, eikä kuitata kaikkea atooppinen ihottuma -virrellään.

Lääkäri onneksi piti kuitenkin aiheellisena katsoa Nöttösestä tarkemmat, ruoka-ainekohtaiset verikokeet, joten puolentoista viikon kuluttua pitäisi minun olla hieman viisaampi.

Lääkärin ehdotuksesta olen nyt tänään palauttanut maidon ruokavaliooni. Puolen päivän jälkeen join maitokahvia ja söin jogurtin sekä kinkku-juustosämpylän. Kahdeksan tuntia myöhemmin iltapesun aikaan Nöttösen iho oli selvästi huonommassa kunnossa kuin sairaalasta tullessamme.

Yritän nyt hyväksyä, että vaihtelua voi tapahtua muutenkin. Yritän hyväksyä, että esimerkiksi lämmin sää voi vaikuttaa. Päivän stressaavuus voi vaikuttaa. Kaikki voi vaikuttaa. Jatkan siis maidon ja maitotuotteiden nauttimista vielä ainakin parin päivän ajan ollakseni varma – paitsi jos tapahtuu ihan huomattava muutos huonompaan.

Ja silti olen 99,5-prosenttisen varma siitä, että poikani on paitsi atoopikko, myös allerginen. Voitte olla varmoja, että jos oireilua ei saada kuriin, Nöttönen lähtee yksityislääkärille.

Iso A

Elämään on astunut iso A eli allergia. Tämä äiti ehtikin peräti kaksi viikkoa noudattaa sappileikkauksen jälkeen normaalia ruokavaliota, kun alkoi käydä selväksi, että taas on pakko alkaa karsia ruokia – nyt Nöttösen takia eikä oman voinnin. Sitrushedelmistä tuli jo aiemmin ongelmia ja ne jätettiin sukkelasti pois, mutta sen jälkeen oireita on ainakin oman käsitykseni mukaan tullut currysta ja ketsupista. Pari päivää sitten Nöttönen näytti suurin piirtein ruttotautiselta, kun vatsa ja rintakehä olivat täynnä punaisia länttejä, ja myös reisien sisä- ja alapinta näyttivät ihan kauheilta.

Vaippaihottumahan Nöttöstä on kiusannut jo ainakin pari kuukautta, mutta nyt eilen sekin tuntui olevan ennätyspahana. Vaippa-alue myös kutiaa, ja tuntuu tosi pahalta vaippaa vaihtaessa katsoa, kun pieni käsi yrittää koko ajan raapia sitä ihottumaa. Emme haluaisi käyttää kortisonivoiteita noin pienelle, mutta nyt on ollut oikeastaan pakko – silloin kun kutina näyttää olevan voimakasta, on vaippa-alueelle sivelty Sibicortia, ja se pelastaa tilanteen nopeasti. Pitkiä aikojahan sitäkään ei saisi käyttää, joten ollaan nyt vähän helisemässä kun ei tiedetä millä tuo ihottuma saataisiin kuriin.

Harkinnassa on  ollut pojan vieminen yksityiselle allergialääkärille, mutta toisaalta arvelen kyllä, että lääkäri ei juuri muuta tee kuin sanoo sen mitä jo tiedän: pitäisi tarkkailla omaa ruokavaliota, jättää pois yleisimmin allergisoivat aineet ja sitten varovasti kokeilla, mikä aiheuttaa oireiden pahenemisen. Eilen oli 4 kk:n neuvola ja lääkärintarkastus, ja neuvolalääkärimme laittoi meille lähetteen Jorviin lastenpoliklinikalle. Kiva, että asia kuitenkin etenee nyt. Lääkäri myös ehdotti, että kokeilisin parin viikon ajan täysin maidotonta ruokavaliota, koska maito on yleisin allergian aiheuttaja näin pienillä.

Aloitin siis eilen maidottoman ruokavalion ja olen myös nyt jo viitisen päivää pitänyt ruoka- ja oirepäiväkirjaa, jossa yhteen sarakkeeseen kirjoitan kellonajan ja mitä olen syönyt, toiseen pojan ihon tilanteen vaipanvaihtotilanteessa kellonaikoineen… toivon, että sillä tavalla tulisi jotain selvyyttä siihen, mikä pahentaa oireita. Toistaiseksi epäilyttävien aineiden listalle on noussut kananmuna, jonka jätin pari päivää sitten pois ruokavaliostani. Maidoton ja munaton ruokavalio tuntuu äkkiseltään aika rajoittavalta, mutta väliaikaistahan tämä on – ja mitäpä sitä ei tekisi oman lapsensa vuoksi?

Olen myös vaihtanut pyykinpesuainetta ja alkanut lisätä ylimääräisen huuhtelukerran pesuohjelmaan siltä varalta, että pojuparka kärsii pesuaineallergiasta. Huoh. Tuntuu, että maailmassa on ihan karmea määrä asioita, jotka voivat olla syynä tämänhetkisiin oireisiin, ja tällä äidillä on nyt jotensakin takki ihan tyhjä ja fiilikset pakkasen puolella.

Vaan nyt Nöttönen heräilee, joten on riennettävä.

Elämä voittaa

Kauan odotettu sappileikkaus on nyt ohi. Vatsassa on neljä reikää ja jälkisärkyyn pitää edelleen syödä kipulääkkeitä, mutta kaiken kaikkiaan vointi on sangen hyvä olosuhteisiin nähden. Leikkaus tehtiin tähystämällä päiväkirurgian osastolla, joten yhteensä olin poissa kotoa vain normaalin työpäivän verran: menin sairaalaan vähän yli kahdeksan jälkeen aamulla ja olin kotona viideltä iltapäivällä. Nopeamminkin olisin selvinnyt, jos ei verestäni talvella löytyneiden vasta-aineiden takia olisi haluttu tehdä kaiken varalta uutta ristikoetta (tms?).

Leikkauksessa eniten pelotti nukutus, koska minua ei ole koskaan aiemmin nukutettu. Leikkaussalin pöydällä sitä ei kuitenkaan enää ehtinyt kauheasti murehtimaan, sillä asiat alkoivat rullata eteenpäin melkoista vauhtia siinä vaiheessa. Muistan sanoneeni anestesialääkärille, että ”No nyt alkaa tuntua, olo on jo vähän sumea…” ja seuraavaksi heräsinkin makeiden unien jälkeen heräämöstä. Kolme tuntia myöhemmin olin jo kotona.

Nyt neljä päivää myöhemmin leikkaushaavat eivät ole enää yhtä kipeät, ja oikeastaan eniten tilanteessa harmittaa se, etten saisi juuri nostella vauvaa. Mies tekee tämän viikon etätöitä kotona, mutta minua tympii joutua pyytämään häntä aina nostamaan vauvaa paikasta a paikkaan b – varsinkin kun niin usein kuulostaa siltä, että häiritsen häntä kesken jonkin tärkeän (vaikka – duh! – en kai minä tätä ilokseni tee?). No, kolmen päivän päästä pitäisi nostelukiellon loppua!

Olen todella helpottunut, kun leikkaus on nyt ohi, eikä kipukohtauksia tarvitse enää pelätä. Olen suorastaan hurmioituneena syönyt vihdoin oikeaa ruokaa kaurapuuron ja voileipien sijasta – ihan tavallista arkiruokaa sinänsä, mutta kolmen viikon puurokuurin jälkeen kanakeittokin tuntuu jouluaterialta.

Nöttönen kasvaa kuin rikkaruoho! Viime viikolla 3 kk:n neuvolassa poika painoi jo 6800g ja tänään rokoteklinikan vaa’alla meni jo 7 kg rikki! Mihin äidin pieni nyytti on kadonnut? Sen tilalle on ilmaantunut iso poika :D Juttelu on lisääntynyt kovasti, ja hoitopöydän yläpuolella roikkuvat värikkäät kalat saavat yleensä innostuneita ”höö! höö!”-äännähdyksiä.

Äidin kulta sai tänään ensimmäiset rokotuksensa: pneumokokki- tai hepatiittirokotteen (kumpi sitten arvonnassa osuikin kohdalle), 3 kk:n rokotuksen ja Rota-virusrokotuksen. Pieni on nyt ollut kovin väsynyt ja itkuisa rokotusten jälkeen, joten kohta pitää varmaan harkita supon antamista. Klinikalla Nöttösellä tuli aivan kauhea parku kun pistettiin, hyvä ettei äidillä tullut myötätuntoitku… Nyt pikkumies istuu sitterissä ja halii harsoa puoliunessa. Äiti haluaisi sylitellä pikkuistaan, mutta leikkaushaavoja suojellakseen joutuu luopumaan moisista haaveista.