Kun hetki sitten pesin hampaita, kuului Nöttösen nukutuspuuhissa oleva mies kehuvan poikaansa vuolaasti. Oli pakko mennä katsomaan, mistä oli kyse. Pinnasängyn reunaan nojaileva isä maiskautteli suutaan naksauttaen hauskasti kielellään – ja poika matki isäänsä. Nöttönen sai uudesta taidostaan niin paljon iloisia kehuja, että vielä nytkin, kun isä yrittää heijata pojan uneen vaunuihin, kuuluu harson takaa vähän väliä
*MAISK*
*maisk*
*MAISK*
Äiti on taas vähän väsynyt. Nöttönen nukkui kyllä suhteellisen hyvin, mutta jostain syystä väsyttää aivan kauheasti. Ulkona on märkää ja harmaata, sisälllä asunnossa hiljaista ja jotenkin koleaa. Nöttönen aloitti parkumisen heti kun iskä lähti töihin, ja ehdin jo ajatella, että tästä tulee pahuksen pitkä päivä, mutta pieni reppana nukahti vaunuihin noin minuutissa – oli siis kaikesta päätellen kovin väsynyt.
Viime päivien aikana olen moneen otteeseen ehtinyt toivoa, että vauvat osaisivat antaa selkeämpiä ja johdonmukaisempia vinkkejä siitä, mikä milloinkin mättää. Puoli tuntia sitten itkettiin naama ihan rutussa ja suupielet surkeasti alaspäin, sylissä pää kääntyi kohti tissiä vaikka edellisestä syötöstä oli alle puolitoista tuntia ja vartalo kipristeli niin kuin massussa kiertäisi… ja sitten kuitenkin kyse oli ilmeisesti vain väsymyksestä, koska pikku-ukko simahti vaunuihin heti. Miten noin ristiriitaisista viesteistä on tarkoitus osata tulkita, mistä on kyse?
Joka paikassa väitettiin, että vanhemmat oppivat suhteellisen nopeasti tulkitsemaan oman vauvansa itkusta, mikä milloinkin on hätänä. Ja katinkontit. Minä erotan juuri ja juuri nälkäitkun, mutta muuten olen ihan pihalla sen suhteen, miksi Nöttönen itkee. Viime päivinä nälkäitkua on ollut minusta selvästi enemmän kuin yleensä, mikä on tuntunut äidistä kovin hämmentävältä: voiko uusi nälkä tosiaan tulla alle kahden tunnin kuluttua edellisestä syötöstä? Ilmeisesti. Nöttönen lienee ottanut varaslähdön, mitä tulee kolmen kuukauden ikään ajoittuvaan tiheän imun kauteen.
Meillä on myös tehty hieno uusi löytö: pienokainen on löytänyt oman kielensä! Hoitopöydällä poika päästelee nykyään kuuluvia maiskauksia ja muutenkin leikittelee kielellään ja työntelee sitä vähän ulos suusta. Ihan selvästi nyt on ymmärretty, että sillä suussa olevalla juttusella voi tehdä vaikka mitä.
Käsien löytymistä odottelemme innolla, mutta siihen taitaa mennä vielä vähän aikaa. Eilen Nöttönen tosin nosti molemmat kätensä nyrkissä kasvojensa eteen ja katseli niitä tuikean näköisenä. Äitiä nauratti.
Nöttönen on alkanut vähitellen naureskella ääneen. Vielä toistaiseksi nauru on sellaista varovaista hehehe-ääntelyä, mutta eiköhän siitä kohta tule ihan kunnon hekottelua. Ihanaa seurata päivä päivältä, miten oma pienokainen kehittyy :D
Mutta nyt on pakko keittää teetä, että lämpenen…
Ollaan jo pitkällä maaliskuussa, ja vasta nyt saan aikaiseksi kirjoittaa jotain tännekin. Ei mahda mitään – päivät vain kerta kaikkiaan kiitävät ohi sellaista vauhtia, etten meinaa mukaan ehtiä! Pienokainen tuntuu kasvavan ihan silmissä; nyt painoakin on jo melkein viisi ja puoli kiloa. Osa 56-senttisistä vaatteista on jo pieniä, joten 60- ja 62-senttiset aletaan vähitellen valjastaa käyttöön.
Väsyttää. Jösses että väsyttääkin. Melkein aina. 22/7. Tunneissa ja minuuteissa mitaten nukun luultavasti kuta kuinkin riittävästi per yö, mutta unen laatu on edelleen kehnoa. Poikanen ei vieläkään suostu nukkumaan sievästi omassa sängyssään vaan ähkii ja kitisee ja lopulta nostaa kunnon metelin, jos ei pienempi vihjailu auta.
Muutama edellinen yö on mennyt massuvaivoja huudettaessa. Kello kolmen kieppeillä aamuyöllä alkaa kova ähellys, joka jossain vaiheessa muuttuu aina pää punaisena ulvomiseksi. Vain tissi lopulta auttaa. Rinnat ovat olleet viime aikoina niin kovalla käytöllä, että tähän asti täysin terveenä ja kivuttomana pysynyt vasen nännikin on kipeytynyt ja nyt molemmissa nänneissä tuntuu imetysten välillä sellaista todella ilkeää viiltävää särkyä.
Tänään oli neuvolassa jälkitarkastus. Järkytys miten nopeasti aika kuluu! Synnytyksestä on jo yli seitsemän viikkoa – eihän sitä voi ymmärtää…! Jälkitarkastus oli nopea ja vaivaton juttu: lääkäri kyseli muutamia asioita, teki sisätutkimuksen ja kirjoitti tarvittavat reseptit. Siinä se. Pikku-ukon tarkastuksessa tutkittiin heijasteita, paineltiin massua, tunnusteltiin pikkuiset kassit ja kiiluteltiin lampulla silmiä. Lääkäri kirjoitti pojan korttiin ”jäntevä, juttelee, iloinen” tai jotain sellaista… nuo sanat joka tapauksessa, mutta lausemuotoa en muista tarkistamatta. Ja tottahan lääkäri puhui: poika oli tutkimuksen aikana hyvällä tuulella ja höpisi kovasti.
Muutenkin pienokainen on alkanut jutella kovasti. Ääntely on siis muuttunut ihan selkeästi sellaiseksi, että se kuulostaa kommunikoinnilta eikä vain epämääräiseltä ähinältä. Sitä on aivan ihanaa kuunnella! Hymyjä tulee päivittäin (voi miten upeaa oli ensimmäistä kertaa saada vauvalta tarkoituksellinen hymy, en taida koskaan unohtaa sitä hetkeä!) ja poika seuraa jo melko tarkkaavaisesti katseellaan äidin touhuja huoneessa.
Kestovaippailu sujuu edelleen mukavasti. Aika paljon on tullut opittua ihan yrityksen ja erehdyksen kautta. Kirjoitin aiemmin harsojen erilaisista taittelutavoista ja mainitsin, että meillä käytetään superleijaa. Vähän tuon merkinnän kirjoittamisen jälkeen kuitenkin kyllästyin superleijaan, sillä sen hieman monimutkaisen taittelutavan vuoksi vaippaan turautettu maitokakkalasti on hankala huuhtoa pois, kun se on niin monessa kohdassa harsoa. Palasin siis origamiin, jossa suorakaiteen muotoisen keskiosan vuoksi kakkakin on yhdellä alueella ja helppo huuhtoa pois.
Origamitaittelussa minua ovat kiukuttaneet ne vyötärön ympärille tulevat lipareet, jotka ovat ihan liian pitkät. Kun näpsy on kiinnitetty, tursuavat kaistaleiden päät edelleen eri suuntiin. Lopulta oivalsin, että ne vyötärökaistaleet voi taittaa ovelasti sisäänpäin (tämä vaatisi varmaan ihan kuvan…). Etsiskelin netistä myös amerikkalaisia taitteluohjeita, ja löysinkin yhden aika toimivan – tosin sitäkin piti itse vähän muokata toimivammaksi. Kokeilemalla nähtävästi oppii!
Sekä Tiittis että Hanna kirjoittivat vastikään imetyksestä – Tiittis nimenomaan yösyötöistä ja niihin liittyvistä hankaluuksista. Osa tekstistä oli kyllä kuin suoraan omalta näppäimistöltäni, sillä täälläkin yöt ovat välillä melko hankalia, mitä syömiseen tulee.
Yöllä imetys on välillä todellakin melkoista sähellystä, kun vauva sätkii ja potkii ja huitoo, yrittää tarrata rinnasta kiinni neulanterävillä pikku kynsillään (joita säännöllisesti leikkaan ja yritän pitää vähemmän terävinä!) ja hamuaa mitä sattuu. Millään ei meinata rauhoittua sen vertaa, että saataisiin rinnasta kunnon ote. Omat lihakset ovat kireät kuin viulunkielet, kun yritän vääntäytyä vauvan mukana sellaiseen asentoon, että tissi osuisi sitä jostain ihan muualta hamuavaan suuhun. Ohjehan toki on, että vauva tulee auttaa rinnalle eikä metsästää rinnalla vauvan suuta, mutta milläs tuollaista puolimetristä kaikin voimin sätkivää pätykkää autat, kun yhteistyöstä ei ole tietoakaan?
Vaikka päivät sujuvat jo melko hyvin, ovat yöt enimmäkseen aika hankalia. Vauva ei kerta kaikkiaan halua rauhoittua nukkumaan omaan sänkyynsä, vaan lopulta väsynyt ja turhautunut äiti alistuu kohtaloonsa ja ottaa vauvan rinnalle imemään. Tähän sitten sekä äiti että poika nukahtavat. Jos nukkuvan vauvan yrittää siirtää omaan sänkyynsä, havahtuu pienokainen siihen melko äkkiä ja alkaa kitistä. Ja kun kitinää on kuunneltu vähän aikaa, haluaa väsynyt ja turhautunut äiti säästää nukkuvaa miestään ja omia korviaan isommalta meteliltä ja nostaa pojan takaisin viereensä – ja takaisin tissille.
Alkuyö on yleensä melkoista kitinää ja ähinää, kun massuvaivat kiusaavat tai pikkuinen ei vain kerta kaikkiaan ole niin väsynyt, että haluaisi nukkua. Kun sitten lopulta otan pojan rinnalle, saamme molemmat nukkua. Aamuyöllä yleensä saadaan sitten pitemmät yhtenäiset unet – tänäkin aamuna juhlavat nelisen tuntia.
Ongelmana ei siis oikeastaan tällä hetkellä ole liian vähäinen uni vaan huonolaatuinen uni: on kurjaa nukkua huonossa asennossa poika tissin äärellä. Lonkkia särkee hankalassa kylkiasennossa, niska- ja hartialihakset jumiutuvat ja jännitän myös leukalihaksiani (ja puren hampaita yhteen) tahtomattani. Aamulla on raihnainen olo.
Tällä hetkellä huolettaakin siis se ajatus, että vauva on ehkä jo ehtinyt tottua siihen, että saa nukkua äidin vieressä, ja edessä on pitkä ja hankala taistelu, kun pieni yritetään saada nukkumaan omassa sängyssään. Tiittis tosin mainitsi lukeneensa jostain, että vauva siirtyy syvään uneen 20 minuutin kuluttua nukahtamisestaan, minkä jälkeen siirtämisen omaan sänkyyn pitäisi onnistua ilman havahtumista. Sitä on syytä kokeilla mahdollisimman pian – olisipa ihanaa, jos se onnistuisi!
Vauvan omaan sänkyyn siirtämistä helpottaakseni ostin myös unipussin. Niitä on netin keskustelupalstoilla kehuttu kovasti, joten uhrasin vajaa 60e ja hankin sellaisen, kun satuin moisen ihmeen eilen Stockmannilla näkemään. Pussia ei ole vielä päästy testaamaan, sillä pesukoneemme sanoi eilen illalla sopimuksen irti, eikä unipussia näin ollen ole vielä saatu pestyä. Korjaaja onneksi tulee huomisaamuna – nyt pienen vauvan kanssa ei meinaan olisi kovin mukavaa olla pitempää aikaa ilman pyykkikonetta!
Meille oli oikeastaan alusta asti selvää, että meidän vauvamme tulisi käyttämään kestovaippoja. Päätöksen syntymiseen johti useampi eri tekijä, mutta yksi tärkeä vaikuttaja oli eräs ystäväpariskuntamme, jolta olemme kuulleet paljon hyvää kestoilusta (ja jolta saimme vaippatarpeita lainaan).
Äitini ilahtui kestoilupäätöksestämme, joten sain houkuteltua hänet ompelutöihin. Äidin vanha Husqvarna pääsikin hurisemaan ja meillä on nyt ihan mukava pino taskuvaippoja odottamassa pienokaisen kasvua. Pari kertaa olemme jo kokeilleet pojalle taskuvaippoja, mutta tuollaisen alle neliviikkoisen vauvan jalat ovat vielä niin ohuet rimppakintut, että taskuvaipat tuppaavat falskaamaan jalanteistä, vaikka käyttäisikin pienintä mahdollista kokoa.
Toistaiseksi meillä on siis kestoiltu harsoilla. Harsojen päällä on joko hahtuvavillahousut tai äitiyspakkauksessa tullut ImseVimsen vaippakuori. Kaveri totesi harsojen käytöstä muistaakseni jotakin tyyliin ”Mulla varmasti repeäis pää!”, mutta emme ole kokeneet harsoja mitenkään hankaliksi vaippakäytössä. Pyykkiä niistä toki tulee, mutta tuo meidän pikkuisemme tuottaa paljon pyykkiä joka tapauksessa – kyllä sitä samalla vaivalla pesee myös ne päivän aikana likaantuneet vaippaharsot.
Sopivan taittelutavan löytäminen on vaatinut opettelua ja testailua. Aloitimme origamilla, mutta ainakin minua alkoi häiritä origamissa se, miten paljon harsoa jäi vyötärölle. Seuraavaksi testailimme superleijaa, joka on ainakin minusta selvästi mukavampi taittelu kuin origami. Kolmas testattu taittelu oli komfortleija, joka tuntui aluksi toimivan kaikkein parhaiten. Jostain syystä siihen kuitenkin ilmaantui omituiset löysät lärpäkkeet vyötärölle, vaikka olen mielestäni taitellut vaipan koko ajan samalla tavalla, joten nyt palasimme takaisin superleijaan.
Vauva tuntuisi viihtyvän harsovaipoissa hyvin. Iho-ongelmia ei ole oikeastaan ollut (mitä nyt alussa nivustaipeet pääsivät ärtymään, kun emme olleet kuivanneet niitä riittävän huolellisesti *häpeää*) ja muutenkin vauva vaikuttaa tyytyväiseltä harsoissa ja villahousuissa. Vanhempia tässä vaippakombossa harmittaa lähinnä sen paksuus – esimerkiksi osa bodyista kaipaa jatkopalaa, jotta nepparit saa kiinni villahousujen päälle.
Öisin olemme käyttäneet kertakäyttövaippoja, jotta vaippaa ei tarvitsisi vaihtaa montaa kertaa yön aikana. Kertiksissä suosimme biohajoavia vaippoja, sillä niitä käyttäessä omatunto soimaa hieman vähemmän… Pakko on myöntää, että kertakäyttövaippa on nopeampi ja vaivattomampi käyttää kuin kestovaippa, mutta kestojen taloudellisuus ja ekologisuus painavat vaa’assa enemmän kuin helppous.
Voi kun asiaa olisi vaikka muille jakaa, mutta bloggaamiselle ei meinaa millään jäädä aikaa! Pitäisi yrittää varata joka päivä vaikka vartti tälle touhulle, niin jäisi sitten tältä ajalta enemmän kirjallisia merkintöjä muistoksi!
No, imettämisestä on ainakin pakko kirjoittaa. Lapsesta saakka sitä saa joka paikasta sen käsityksen, että imettäminen on helppo homma – kaikki ihmis- ja eläinäidithän sen osaavat. Tai pikemminkin: kaikki ihmislapset ja eläinlapsethan osaavat imeä äitinsä rintaa. Väärin.
Joskus aikuisiällä aloin ymmärtää, että imettäminen ei todellakaan ole niin helppoa kuin luulisi. Äkkiseltään voisi kuvitella, että riittää, kun vauvalle saa tissin suuhun, mutta eipä se niin vain sujukaan.
Jos joku rakkaista lukijoistani on saanut vauvan, joka osasi imeä rintaa jo synnytyssalissa tai viimeistään lapsivuodeosastolle siirryttäessä, niin voin vakuuttaa, että tällainen äiti on pahuksen onnekas. Ette välttämättä tule edes ajatelleeksi, miten hieno ja iso asia tuo taito on! Meillä nimittäin imettämistä on opeteltu pitemmän kaavan kautta, ja siinä ehti monet itkut tulla niin lapselta kuin äidiltäkin.
Kun synnytyssalissa sain pojan rinnalleni imetettäväksi, tämä lähinnä tyytyi hamuamaan ja vähän nuolemaan rintaa – imeminen ei vielä onnistunut, mutta eipä siinä vaiheessa siitä ollut vielä paineitakaan. Myöhemmin lapsivuodeosastolla sain opastusta imetykseen Jorvin ihanilta lastenhoitajilta ja kätilöiltä, mutta melko laihoin tuloksin: poika ei kerta kaikkiaan osannut imeä vaan jätti kielensä liian taakse suussa, jolloin ei saanut tietenkään imaistua rinnanpäätä oikealla tavalla suuhunsa.
Pari kertaa onnistuin saamaan pojan imemään lastenhoitajan avustuksella, mutta koska homma oli niin hankalaa, minulle suositeltiin ensi alkuun rintakumin käyttöä. Rintakumin avulla poika sitten alkoikin syödä suht hyvin (joskin vasta kotona opin todella katsomaan ja tuntemaan, että pienokainen imi oikealla tavalla rintakumin kanssa), ja sitten kun jouduimme taistelemaan kohonneita bilirubiiniarvoja vastaan, ei ollut enää oikeastaan mahdollisuutta harjoitella imetystä ilman rintakumia. Vauvan piti saada ruokaa nopeasti ja tehokkaasti, ja kun hän oli valmiiksi unelias, ei häntä saanut väsyttää lisää imetysharjoituksilla.
Syötimme poikaa rinnalla rintakumin kanssa sekä pumpatulla äidinmaidolla muutaman tunnin välein. Jatkuva pumppaaminen ja jatkuva huoli pojan syömisestä ja keltaisuudesta väsyttivät minut aivan totaalisesti, niin että aloin olla aivan rikki ja lopussa. Neuvolantädin kotikäynnillä saimme vihdoin armahduksen ja luvan alkaa syöttää pikkuistamme rennommin, sillä ihonväri alkoi olla jo hyvä ja vauvan paino oli noussut hienosti.
Kun pahimmat syöttöpaineet helpottivat, aloin vähitellen harjoitella myös ilman rintakumia imettämistä. Yritin auttaa vauvaa rinnalle sen aikaa, että nälkä aiheutti kiukustumisen ja oli pakko ottaa rintakumi avuksi. Minua turhautti aivan hirveästi, koska halu ja motivaatio onnistua imetyksessä ilman rintakumia oli niin kova.
Ajatuskin siitä, että joutuisin jatkossa imettämään lastani aina rintakumin kanssa, tuntui surkealta: sen kurjan silikoniläpyskän kanssa tappeleminen oli välillä niin inhottavaa, että oli tulla itku (vauva nimittäin onnistui ihan liian usein kiskomaan tai huitomaan sen kumin irti ja sitten hermostui sinä aikana, kun yritin kuumeisesti asetella sitä takaisin, ARGH!).
Neuvolantäti lupasi ottaa puolestani yhteyttä erääseen neuvolan perhetyöntekijään, joka on tehnyt paljon työtä imetysohjauksen parissa. Tämä ihminen tulikin sitten käymään meillä kotona, kun vauva oli reilun kahden viikon ikäinen, ja opasti ja psyykkasi minua kovasti. Opin puristamaan rintaa hieman litteämmäksi ihan eri tavalla, kuin mitä sairaalassa oli neuvottu, ja se tuntui auttavan: perhetyöntekijän avulla sain vauvan tarttumaan rintaan ihan oikein kahdesti – ja sen jälkeen onnistuin tehtävässä kerran jopa ihan itse!
Uskomatonta mutta totta: nuo muutamat onnistumiset ilmeisesti käänsivät pienokaisemme päässä jonkin henkisen vivun eri asentoon, koska tuosta päivästä on nyt tasan viikko, eikä rintakumia ole tarvittu koko tämän viikon aikana kuin kahdesti ja silloinkin lähinnä hämäämiseen: olen antanut pojan imeä hetken rintakumin kanssa, jotta hän rauhoittuisi, ja sen jälkeen olen napannut kumin pois, jolloin poika on tarttunut suoraan rintaan.
Tällä hetkellä olen varmasti maailman onnellisin ja helpottunein ihminen. Nyt uskallan jo haaveilla kyläilystä tai kaupungilla käymisestä vauvan kanssa, kun tähän asti kaupassakäynnit ja vaunulenkit on aina ajoitettu niin, että vauva on juuri syötetty tuhannen täyteen eikä siis kaipaa ruokaa muutamaan tuntiin.
Imetyksen opettelu vaatii siis kyllä ehdottomasti motivaatiota, ellet satu kuulumaan niihin onnekkaisiin, joilla kaikki sujuu ilman ongelmia alusta asti. Kun meillä opittiin imemään ilman rintakumia imetystyynyn kanssa, oli seuraava haaste opetella tekemään sama sängyssä kylkiasennossa. Nyt kun sekin alkaa sujua, on seuraavaksi opeteltava syöttämään vauva sylissä ilman imetystyynyä, jotta kykenen vielä joskus tekemään sen esimerkiksi jossain kauppakeskuksessa tms.
Nännit ovat kovin kipeät, mutta eivät onneksi rikki. Lansinohin rintavoide auttaa, samoin Aventin maidonkerääjien tapaiset ”suojukset”, joiden ansiosta mikään ei pääse hiertämään nänniä lisää. Kaveri lohdutteli, että tämä pahin kipeä vaihe kestää onneksi vain noin kaksi viikkoa – toivottavasti se on totta, sillä siinä tapauksessa viikon päästä pitäisi helpottaa!
Nasu ja Nöttönen 