Loputon syyllisyys, vol XXXIV

Päivähoito. Ikuinen syyllisyyden aiheuttaja. Saako alle kolmivuotiaan viedä hoitoon, saako isomman viedä hoitoon, jos pienempi on kotona jne. Tuttu bloggaajaäiti sai juuri jokin aika sitten anonyymikommentoijalta annoksen hurskaasti tarjoiltua p*skaa niskaansa samasta aiheesta: kun on kehdannut viedä isomman hoitoon vaikka on itse kotona vauvan kanssa. Kaiken huipuksi kommentti jätettiin tyyliin ”en nyt kommentoi omalla nimellä vaikka itsekin bloggaan, koska en halua aiheesta kommentointia omaan blogiini”. Tuollaiselle henkilölle tuumaisin, että ensin voisi kasvattaa itselleen selkärangan ja vasta sen jälkeen tulla jonkun toisen blogiin moralisoimaan – omalla nimellään ja blogilinkin kera.

Silti: aika usein minäkin mietin, onko tämä kolme päivää hoidossa -arki reilua Nöttöstä kohtaan, kun pikkusisko saa olla kotona äidin kanssa. Mietin, miltä lapsesta tuntuu jäädä hoitopaikkaan, kun äiti ja pikkusisko ovat kotona. Ei alle kolmivuotias ymmärrä, että äiti tekee töitä kotona – hänelle ”töihin” on jotain minne isi menee aamulla. Jotain mikä ei ole kotona. Ei pieni ymmärrä, että silloin kun pikkusisko nukkuu kunnon päiväunet tai viihtyy pitkään omien lelujensa parissa äiti tekee töitä. Aina välillä kuitenkin muistan kertoa Nöttöselle, että kunhan pikkusisko menee päiväunille, äiti tekee töitä, ja sitten iltapäivällä äiti tulee töiden jälkeen hakemaan hänet.

Kaikesta syyllisyydestä huolimatta on pakko todeta, että minä itse jaksan nyt paremmin, kun 18 tuntia viikossa huolehdin vain pikkusiskosta. Pikkusisko saa kerrankin huomiota: voin paapoa pientä niin paljon kuin suinkin haluan ilman, että joku mustasukkaisena tulee tekemään kiusaa, voin laulaa ja leikittää pientä ja antaa hänelle aikaani. Sekin on tärkeää. Ja kun Nöttönen hoitopäivän jälkeen tulee kotiin, jaksan ihan eri tavalla antaa hänelle huomiotani ja leikkiä hänen kanssaan, kun olen kuusi tuntia tehnyt muita asioita. Toivottavasti sekin painaa vaakakupissa jotain.

Syyllisyyttä helpottaa onneksi myös se, että olen toistuvasti päiväkodin hoitajilta kuullut Nöttösen viihtyvän hoidossa hyvin. Päivät sujuvat mukavasti ja poikanen kertoo kotona iloisesti, mitä on päivän aikana hoidossa tehnyt. Vielä illalla viimeiseksi Nöttönen saattaa puhua päiväkodista ja siellä olevista ”kaveleista”.

Kaikesta huolimatta aina välillä toivoisin, että osaisin noudattaa yhtä elämänohjetta elokuvasta Paholaisen asianajaja. Siinä Al Pacinon esittämä paholainen toteaa, vapaasti suomennettuna, että syyllisyys on kuin säkillinen tiiliskiviä – se pitää vain tajuta laskea alas selästään.

Riipaisevaa

Poikasen aloitettua päivähoidon minun ei ole ollut erityisen vaikeaa olla hänestä erossa sitä noin kuutta tuntia, minkä hoitopäivä kestää. Ryhmäperhepäiväkodin hoitajat ovat kivoja ja lapsi viihtyy päiväkodissa käsittääkseni varsin hyvin (vaikka usein aamuisin lähteminen onkin vaikeaa ja lapsi sanoo ”ei mene päiväkotiin”), joten äidille tuo kuusi tuntia on mukava hengähdystauko kahden lapsen arjesta ja tervetullut tilaisuus tehdä hieman töitäkin, ainakin jos pikkusisko nukkuu kunnon päiväunet ja saan työrauhan.

Oli kuitenkin riipaisevaa ja vähän pysäyttävääkin tajuta, että hoitopäivän aikana minä en ole paikalla lohduttamasta lasta pahan mielen hetkellä. Tähän asti äiti on ollut lähes aina paikalla. Erään hoitopäivän jälkeen Nöttönen leikki leluillaan ja sanoi yhtäkkiä: ”Ei saa ottaa kädestä.”

”Niin, ei saa ottaaa toisen kädestä lelua,” totesin.
”Ei saa Emil ottaa J:n kädestä. J. ikkee.”
”Ottiko Emil lelun J:n kädestä? Niinkö tänään kävi päiväkodissa?” kysyin tarkemmin.
”Joo… J. ikkee,” sanoi lapsi aivan asiallisesti.

Se tuntui todella riipaisevalta. Lapsi kertoi ihan tyynesti päiväkodissa sattuneesta asiasta, joka oli saanut hänet itkemään, ja äidillä oli tulla tippa silmään. Äidin pieni oli itkenyt päiväkodissa, eikä äiti ollut paikalla lohduttamassa. Sniisk.

Totta kai lapsille sattuu välillä pieniä kahnauksia hoitopäivän aikana ja toki noin kolmivuotiaana on opeteltava – joskus kantapäänkin kautta – se, ettei lelua saa ottaa toisen kädestä. Oli vain jotenkin pysäyttävää tajuta, että tällä kertaa en ollutkaan paikalla, kun lapsella oli paha mieli. Onneksi tiedän, että päiväkodin hoitajien sylissä on tilaa. Nöttösestä pidetään kyllä hyvää huolta.