Kokotiilit

Tuolla jo kommenttiosastolla kyseltiin, mitä meille kuuluu, ja tajusin häpeäkseni, että en ole kirjoittanut tavun tavua pitkiin aikoihin. Siispä pikkusiskon nukkuessa päiväuniaan ajattelin kirjoittaa ainakin pikaisesti kuulumisia.

Nöttösen kolmivuotispäivä tuli ja meni. Synttäreitä jouduttiin siirtämään, koska juuri syntymäpäivänään poika sairastui ja oli kuusi päivää kipeämpi kuin kertaakaan tähän mennessä. Alkuun meni pari päivää 38-39 asteen kuumeella, nuhalla ja yskällä, mutta sen jälkeen kuume ei lähtenytkään talttumaan vaan alkoi pahentua. Kun viidentenä sairaspäivänä jo aamulämpö (heti poikasen herättyä) oli 39.9c, lähdettiin kiireesti lastenlääkärille. Molemmat tärykalvot olivat kirkuvan punaiset, mutta verikokeet olivat kunnossa ja kotiuduimme yskänlääke- ja antibioottireseptien kanssa. Antibiootteja ei sitten kuitenkaan tarvinnut ottaa, sillä kuumeilu loppui lääkärin antaman aikarajan puitteissa. Hurraa!

Tuo sairausjakso koetteli äidin päätä: on ihan hirveää, kun oma pienokainen on niin kipeä, että ainoastaan makaa sohvalla, uikuttaa, yskii ja itkeskelee. Vaikka järjellä ymmärsin, että ei ole mitään isoa hätää, tilanne oli aivan kamala. Kun Nöttönen ensimmäistä kertaa pahimpien kuumepäivien aikana jaksoi pyytää isiltä, että leikittäisiin junanradalla, purskahdin itkuun. Noiden päivien aikana mietin monta, monta kertaa, etten ymmärrä, miten kukaan vanhempi kestää lapsensa vakavan sairauden, kun minua ahdisti niin hirveästi jo tämmöinen flunssa/korvatulehdus.

Toinen vaikea asia viime aikoina on ollut Nöttöseltä löytynyt paha allergia. Sen selvittely on vielä kesken, mutta sen verran vaikeasta allergiasta on kuitenkin kyse, että meille – ja päiväkotiin – on kaiken varalta kotiutunut Epipen eli adrenaliinikynä. Poikanen söi yhden ainoan cashewpähkinän ja sai siitä niin pahan allergisen reaktion, että ensin oksensi kaiken ylös ja noin viisitoista minuuttia myöhemmin – kun poika istui surkean näköisenä eikä koskenutkaan iltapuuroonsa – tajusimme, että huuli oli turvoksissa, samoin nielu ja kitakieleke.

Pähkinän syömisestä oli siinä vaiheessa kulunut jo sen verran aikaa, että puhelimitse lääkäriä konsultoituamme uskalsimme olettaa, ettei tilanne enää pahene. Nöttönen sai antihistamiinia, oksenteli vielä rajusti vähän myöhemmin mutta oli vihdoin parin tunnin päästä suht kunnossa. Äidillä ja isällä ei oikein meinannut uni tulla sinä yönä :(

Tietoisuus kaapissa olevasta Epipenistä ja kortisonitableteista rauhoittaa, onneksi. Nyt tyydymme tarkistamaan vainoharhaisella tarkkuudella, ettei poika saa käsiinsä mitään pähkinää sisältävää. Onneksi oireita ei vaikuta tulevan tuotantolinjasyistä varoitustekstin sisältävistä tuotteista (siis niistä ”voi sisältää pieniä määriä pähkinää” -jutuista) vaan esimerkiksi Nöttösen herkkua, dominokeksiä, voi yhä syödä. Lähiaikoina on sitten tarkoitus selvitellä verikokein tarkemmin, mikä on tilanne.

Ja sitten jotain muita kuin sairauskuulumisia! Kolmivuotiaalla Nöttösellä alkaa olla melkoisesti mielikuvitusta. Ja kuten useimmilla tuon ikäisillä, se mielikuvitus tuo mukanaan myös pelkoja. On liikuttavaa mutta samalla myös aika huvittavaa tutustua noihin pelkoihin ja huoliin: viime päivinä meillä on esimerkiksi keskusteltu aiheesta ”Voiko meille tulla ’kokotiileja’ ”. Ja kun selityksissä on otettava huomioon, että kuulija on kolmivuotias, ei mikä tahansa selitys kelpaa.

1) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Ei Suomessa ole krokotiileja.”  Kolmivuotias ei ymmärrä, mikä on Suomi. Ei toimi.

2) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Krokotiilit asuvat kaukana siellä, missä on oikein lämmintä. Täällä meillä on kylmää, eikä yhtään krokotiileja.”  Kolmivuotias palaa taatusti asiaan kesällä, kun ei enää ole kylmää, jos tämä jää ainoaksi selitykseksi. Kolmivuotiaalle viereinen kaupunginosakin on kaukana.

3) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Krokotiilit eivät tule sisälle taloihin vaan asuvat luonnossa.” Way to go. Nyt lapsi ei taatusti uskalla lähteä enää mihinkään metsäretkelle.

4) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Meillä on ovi lukossa eikä krokotiileilla ole avainta.” Okei, tämän jo kolmivuotiaskin ymmärtää. Mutta entäs, jos äiti vaikka vahingossa avaakin niille oven? Avaahan äiti postimiehellekin oven, jos postimiehellä on toimitettavanaan paketti, joka ei mahdu luukusta sisään?

5) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Meillä on ovessa tuollainen pieni reikä, näetkö? Siitä äiti katsoo, kuka on oven takana, eikä äiti VARMASTI avaa ovea, jos äiti näkee krokotiileja.”  This should do it. Mutta arvatkaapa tyrskinkö minä nykyään välillä itsekseni, kun kuvittelen mielessäni tuon tilanteen? Menen pahaa aavistamatta ovelle ja katson ovisilmästä… ja oven takana on sarjakuvatyylisiä piirrettyjä krokotiileja…

Kun krokotiiliuhka on saatu torjuttua, lapsi saattaa hieman huolestuneena kysyä, tuleeko meille ehkä kettuja…

Koska en ehdi kirjoittaa kaikkea sitä, mitä juuri nyt haluaisin, hehkutan ainakin suurensuurta ylpeydenaihetta: Nöttönen osaa ÄRRÄN! Sitä ei tule normaalissa puheessa vielä kuin välillä satunnaisesti, mutta jos lapsi keskittyy, äänne tulee ihan oikein. VaaRi. SeepRa. PoRo. ÄRRÄ. Olen todella, todella ylpeä :) Ja samalla myös helpottunut, kun tuo niin monille lapsille ongelmia tuottava äänne onnistuu jo nyt!

Kuivaksiopettelu taas… ahem. Let’s not go there. Kun ei niin ei. Eiköhän se vielä jossain vaiheessa…

Tässä tämmöiset ihan pikaiset kuulumiset isoveljestä, pikkusisko on huomenna menossa neuvolaan, joten sen jälkeen onkin hyvä päivittää pienemmänkin kuulumiset :) Toivottavasti joku vielä jaksaa tätä blogiparkaa lukea, vaikka omistaja sitä niin pahoin laiminlyökin.

Tutti vs. pupu

Kun Nöttönen oli pieni, olimme loppujen lopuksi hyvillämme siitä, ettei poika missään vaiheessa kelpuuttanut tuttia muutamaa lyhyttä kokeilua lukuunottamatta. Sehän tarkoitti, ettei tulisi myöskään mahdollisesti työlästä tutista vierottamista!

Poika kuitenkin keksi alkaa imeskellä pupunsa käpäliä. Usein. Alle kävelyikäisenä lapsi konttasi usein tyytyväisenä ympäriinsä pupu suusta roikkuen ja laskimme leikkiä ”suuresta valkoisesta metsästäjästä”. Siinä vaiheessa pojan kiintymys pupuun oli hellyttävää.

Nyt Nöttönen on pari viikkoa vaille kolmevuotias, ja pupu alkaa olla Ongelma. Sitä nimittäin imeskellään edelleen, sekä päiväunilla että yöunilla, ja siinä välissäkin usein. Päiväsaikaan komennamme poikaa tiukasti kun pupun käpälä hakeutuu suuhun, mutta uniaikaan emme voi tuota turvaa tuovaa pehmopupua ottaa pois – se on kaikkien kasvatusohjeiden vastaista (tai ainakin minun lukemieni ohjeiden…).

Pupun syöminen alkaa jo näkyä myös hampaissa, mistä syystä pupu niin ongelmallinen onkin. Millä ihmeellä saa lapsen lopettamaan pehmolelun mässyttämisen? Jos kyseessä olisi tutti, se annettaisiin oravavauvoille ja sillä siisti, mutta ei lapselta voi riistää rakkainta unikaveriaan. Kun tänään käytin pikkusiskoa yksivuotistarkastuksessa hammashoitajalla, sain kuulla, että jopa rautahampaat voivat kasvaa virheasentoon, mikäli avopurenta pääsee pahaksi. Oikomishoito pehmolelun takia ei kuulosta houkuttelevalta…

Yritin googlata vinkkejä vierotukseen, mutta en löytänyt oikeastaan mitään. Aivan kuin kenelläkään muulla ei ikinä olisi ollut vastaavaa ongelmaa..? En oikein usko siihenkään, koska noita pehmoeläinten korvia ja häntiä jne. on taatusti imetty maailman sivu. En ole kuitenkaan toistaiseksi löytänyt mitään neuvoja tilanteeseen, ja suoraan sanottuna hirvittää jo valmiiksi ajatella, mitä tuo samainen hammashoitaja sanoo kuukauden päästä, kun on Nöttiksen kolmivuotistarkastuksen aika.

Pikkusisko on tyytyväinen tutinkäyttäjä. Tutti ei kuitenkaan ole pienelle henki ja elämä, eikä sen perään huudeta, mutta unille mentäessä se otetaan tyytyväisenä vastaan. Samaten pikkusisko konttaa itse hakemaan tutin ja laittaa sen suuhunsa, mikäli näkee sellaisen jossain lojumassa. Olemme kuitenkin pyrkineet siihen, että pikkusisko saa tutin vain uniaikaan ja silloin, kun on oikein känkkä ja kiukkuhuuto, johon tarvitsee pikaista apua. Hammashoitaja ohjeisti vierottamaan tutista viimeistään puolitoistavuotiaana, ja siihen pyritään.

Mutta mitä ihmettä teemme pupun kanssa?

Ahd-ahd-ahd…

Käytin pikkusiskoa 8 kk:n lääkärineuvolassa muutama päivä sitten. Neiti on kyllä jo 8½ kk, mutta kesälomien sun muiden vuoksi aika oli vasta nyt.

Ja tyrmistys. Lapsi ei ollut kasvanut kovinkaan paljon, vaikka edellisestä mittauksesta oli jo reilusti yli kaksi kuukautta. Mitat 14.6. olivat 67 cm ja 7730g, kun taas nyt 24.8. saatiin kasaan 69 cm ja 7980g. Nöttönen painoi jo viiden kuukauden iässä enemmän!

Vaakalukema sai äidin suoraan sanottuna nielaisemaan pari kertaa. Tuskanhiki alkoi kuitenkin kihota vasta käyriä katsoessa. Painokäyrä ei nimittäin olisi yksinään mitenkään erityisen pahan näköinen, mutta se pituuden ja painon suhde… :( 5 kk:n kohdalla notkahdettiin, mutta sen piti täysimetetyllä olla enemmän sääntö kuin poikkeus. 6 kk:n kohdalla ei lähdettykään uudestaan ylöspäin, vaan jatkettiin viivasuoraa edellisestä notkahduksesta. Ja nyt… nyt sitten pudottiin jo miinus ykköselle. Jos olisimme alun alkaenkin lähteneet liikkeelle nollan tuntumasta, ei se käyrä näyttäisi niin lohduttomalta, mutta kun pudotus on jo +1:stä sinne -1:een.

Lisää ruokaa lapselle, kuulemma. Imetystä vähemmäksi ja niin, että imetys on aina vasta kiinteän ruoan jälkeen. Öljyä ruokaan. Aamu- ja iltapuuro veden sijasta maitoon.

Mua ahdistaa nyt aivan hirveästi kaikki ruokailut. Eihän tuota lasta pysty väkisin syöttämään! Jos suu ei aukea, se ei aukea. Jotkut samanikäiset kuulemma vetävät kaksikin purkkia sosetta per ateria, meillä menee hyvällä tuurilla 100-125g, eli ei aina edes yhtä pikkupurkkia. Neuvolakäynnistä saakka olen tehnyt puurot maitoon (eli lisännyt veteen keitettyyn puuroon korvikejauhetta ennen syömistä). Ja lapsi inhoaa sitä puuroa. Eilistä iltapuuroa otti lusikallisen ja sen jälkeen puistatteli. Enempää ei halunnut, ennen kuin puuron päällä oli niin paljon luumusosetta, että inha maku oli varmasti saatu peitettyä. Niin että millä minä sitä nyt sitten lihotan? Ja ennen kaikkea, miten minä sitä muka VENYTÄN?

Syyllisyys nakertaa rotan lailla: ovatko yöheräilyt sitten kuitenkin johtuneet nälästä, vaikka lapsi ei olekaan halunnut heräillessään maitoa vaan on rauhoittunut tutilla ja silittelyllä? Olenko imettänyt liikaa? Ja niin edelleen.

No, iloinen ja touhukas ja tyytyväinenhän tuo lapsi on. Enkä minä siitä painosta olisi huolissani, kun reisimakkaroita löytyy jne. Mutta se pituus… Kun valitettavasti olen tietoinen siitä, että mahdolliset ongelmat ilmenevät nimenomaan pituuskasvun hidastumisena. Tieto lisää tuskaa, taas kerran. Ja pieni ääni pään sisällä kuiskuttaa ilkeästi myös siitä, ettei tyttönen varaa jalkoihinsa niin hyvin kuin kahdeksankuisen pitäisi. Vaikka lääkäri ei asiasta vielä tässä vaiheessa huolissaan ollutkaan, en pääse siitä ajatuksesta kuitenkaan eroon. Mitä jos asioilla onkin joku yhteys?

Ei tietenkään ole. Terve ja normaali lapsi tuo pikkusisko on. Varmasti on. Mutta äidit.. äidit pelkäävät aina jotakin, murehtivat aina ja ikuisesti. Nyt täytyy vain sinnikkäästi jaksaa kiinnittää ihan erityistä huomiota pikkusiskon syömiseen ja toivoa, että kuukauden päästä kasvukontrollissa tilanne on jo parempi.

(Ja P.S: Vaikka vertaistuki on ihanaa ja silleen, niin mua ei – ihan rehellisesti sanottuna – lohduta yhtään kertomukset siitä, miten itse kenenkin lapsi oli saanut painoa lisää vain X grammaa eikä ollut mitään hätää, kun se ei ole sama asia. Ei, jos kyse on vain painosta. Jos sen sijaan jollakulla toisellakin on painokäyrän sijasta koko kasvukäyrä lähtenyt laskuun moneksi kuukaudeksi ja sitten kääntynyt uudestaan nousuun, siitä olisi tietysti rohkaisevaa kuulla :( )

Ei raskautta ilman rytinää

Pitihän se sitten tälläkin kertaa rytistä. Olen ilmeisesti semmoinen ihminen, jonka pitää nämä raskausjutut hoitaa vähän vaikeampaa reittiä…

Sunnuntaina illalla (rv 29+6), kun valmistauduin lähtemään nukkumaan, totesin vessassa, että paperiin jäi punertavaa. Kun en meinannut silmiäni uskoa, kaivoin kaapista vanulapun ja pyyhkäisin sillä. Ja ennen kuin aivot ehtivät rekisteröidä, että vanulappukin tuli punertavaksi, verta valui jo parina pienenä norona pitkin jalkaa.

Ette muuten halua tietää, miten hirveä hetki se oli. Istuin vessan lattialle, ettei lähtisi jalat alta pelkästä paniikista. Huusin miehen paikalle, tämä kaivoi Jorvin puhelinnumeron esiin ja sai selville, että on syytä lähteä Naistenklinikan päivystykseen siltä istumalta – Jorvihan huolehtii vasta kypsemmillä viikoilla olevista odottajista.

Mies pakkasi minut taksiin, ja itkin ihan hysteerisesti. Onneksi Naistenklinikalla pääsin sitten suht nopeasti ktg-käyrälle, ja siinä rauhoituin jo selvästi, kun kuuntelin pienokaisen sydämen tasaista puksutusta ja tunsin virkeät liikkeet.

Päivystävä lääkäri ei löytänyt selkeää syytä verenvuodolle, mutta ultraamalla varmistettiin kuitenkin, että vauvalla oli kaikki vallan hienosti ja istukkakin – siltä osin kuin se vauvan sijainnilta nähtiin – vaikutti olevan ehjä ja normaali. Odottamattoman pommin lääkäri kuitenkin pudotti ilmoittaessaan, että käsin tunnustelemalla saa kohdunkaulan pituudeksi hädin tuskin sentin, ulkosuu on jo vähän auki ja ultralla kanavaa on jäljellä vain 2-2,4 cm. Lääkäri sanoi, että minun on syytä jäädä osastolle vuodelepoon – ainoastaan vessaan ja suihkuun saa mennä.

Osastolle pääsyä yksin odottaessani itkin silmät päästäni: omaa pelkoani, hätää vauvasta, Nöttöstä joka aamulla heräisi sängystään eikä äiti olisikaan paikalla, tulevaisuutta joka muuttui hetkessä valoisasta pelottavaksi, hankalaksi ja epävarmaksi.

Nyt vajaa kolme vuorokautta myöhemmin istun puoli-istuvassa asennossa kotisohvalla, anoppi laittaa lounasta ja oma pieni poikaseni nukkuu pupu kainalossa päiväuniaan. Olen ehkä kiitollisempi kuin koskaan aikaisemmin omasta perheestäni, omasta kodistani ja jokaisesta yksittäisestä päivästä, joka sujuu ilman ongelmia.

Verenvuoto loppui oikeastaan tuon ensimmäisen yön jälkeen, ja sen jälkeen on enää tiputellut harvakseltaan ruskehtavaa vuotoa. Toki mieleni olisi rauhallisempi, jos sekin loppuisi. Koska osastolla kahden päivän aikana ei ollut kipuja eikä supistuksia eikä mitään muutakaan ongelmaa ja vauva voi käyrien mukaan mainiosti, tuumasi osastonlääkäri minun voivan vallan hyvin levätä kotonakin.

Nyt pelottaa oikeastaan vain se, tunnistanko minä itse mahdolliset huonot merkit, että osaan lähteä päivystykseen tarvittaessa, kuten ohjeistettiin? Enhän tähänkään mennessä ollut huomannut mitään omituista tai ongelmallista ennen sitä yllättävää verenvuotoa. Ei ole supistellut kipeästi, eikä juuri lainkaan ole ollut edes harjoitussupistuksia. Mistä ihmeestä olisin sitten voinut tajuta, että paikat ovatkin kypsyneet viikkoihin nähden liikaa?

Nettiä luettuani olen kyllä vähän sitä mieltä, että päivystävä lääkäri säikäytti minut ehkä vähän tarpeettomankin pahasti tuon paikkojen kypsymisen suhteen. Appiukko, gynekologi-evp, oli sitä mieltä, että uudelleensynnyttäjällä tämä on ihan suht normaali tilanne, ja ainoa poikkeava – ja hälyttävä, ennen parempaa tietoa – merkki oli verenvuoto.

Aina puhutaan siitä, miten odottavan äidin vaisto ja intuitio on yleensä oikeassa. Olen nyt muutaman päivän täysin pöllämystyneenä kaiken rytinän keskellä miettinyt, mahdoinko olla jossakin väärässä jonossa kun tuota vaistoa jaettiin. Minulla kun on koko ajan ollut ihan hyvä tunne raskauden etenemisestä, eikä mielen vieressäkään ole missään vaiheessa käynyt, että vauva voisi syntyä keskosena. Vielä nytkin on sellainen tunne, että ei tuo pikkuveikka tai -sisko ole tuolta mihinkään lähdössä vielä aikoihin… eihän mulla ole edes supistelua tai edes supistusherkkä kohtu! Toivon totisesti, että oma tunteeni on oikeassa. :/

Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, joka nyt sujuu rauhallisesti ja ilman ongelmia. Olen kiitollinen siitä, että vauva on pirteä ja ponteva tapaus, joka liikkuu paljon ja reippaasti. Mutta sisimmässäni olen jotenkin vihainen ja vähän katkera siitä, että tämä säikähdys vei minulta sen rennon ja iloisen odotuksen, jota raskaus tähän asti oli. Sellaiset tuntemukset, joille en olisi edes olkapäitäni kohauttanut vielä lauantaina, saavat nyt vähän väliä huolestuneena miettimään, oliko tämä ja tuo muljahdus tms. ihan normaalia vai jotain muuta.

Vielä sunnuntaiaamuna elin normaalia elämää enkä hätäillyt turhia, mutta nyt liikun kuin olisin lasia ja pelkäisin rikkoutuvani hetkenä minä hyvänsä. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ole, ja nyt on elettävä hissukseen päivä kerrallaan. Ensin tähdätään 32 täyteen viikkoon, sen jälkeen käännetään katse kohti maagista lukua 34+0. Pitäkää peukkuja, että päästään mahdollisimman lähelle täysiaikaisuutta!

Epätodellista

En voi käsittää, miten maha voi kasvaa tätä vauhtia. Montako viikkoa on kuvan perusteella kasassa?

30? No ainakin 28? Edes 26?

Ei. 24+0!!! KAKSIKYMMENTÄNELJÄ! Jäljellä on siis kuusitoista viikkoa mahankasvua. En kohta mahdu ovista.

Apua.

Äkkipaniikki

Viime viikot ovat menneet pitkälti omalla painollaan. Raskaus on välillä tehnyt olon tukalaksi, sietämättömän väsyneeksi ja kaikin tavoin raihnaiseksi, mutta pääpiirteittäin kaikki on sujunut ihan mukavasti. Tuleva ei ole suuremmin pelottanut.

Ennen kuin viime lauantaina.

Lauantai-iltana iski yhtäkkiä tajuntaan tietoisuus siitä, että elämä tulee hyvin pian muuttumaan peruuttamattomasti. Huoleton ja itsekeskeisen vapaa elämä on ohi, piste. Yhdessä hetkessä yli löi sellainen kaiken alleen peittävä kauhu tulevasta, että aloin itkeä saman tien. Mies rauhoitteli ja lohdutti sanoen, että tulemme pärjäämään vallan mainiosti ja ettei ole syytä paniikkiin.

Rakas aviomieheni sai minut ymmärtämään, miten eri tavalla olemme tätä raskausaikaa eläneet. Minä olen keskittynyt yhdeksän kuukauden raskauteen ja sen kiemuroista ja vaivoista selviämiseen, kun taas mies on jo kuukausien ajan vähän kerrallaan totuttautunut ajatukseen tulevasta – siis ajasta synnytyksen jälkeen. Ajatukseen lapsesta ja perhe-elämästä. Nyt kun synnytys on lähellä, mies on rauhallinen ja vaikuttaa valmiilta tulevaan muutokseen, kun taas minä ajoittain panikoin.

Eiköhän tämä tästä, vähitellen. Luulen, että nuo paniikkihetket kuuluvat olennaisena osana raskauteen – pelkäämistä huomattavasti oudompaa olisi se, jos ei yhtään pelottaisi! Elämä tulee muuttumaan, mutta se muutos tulee olemaan monin tavoin ihana ja onnellinen eikä pelkästään luopumista niistä asioista, mitä olen tottunut pitämään mukavina.

Ja sitä paitsi: minä rakastan jo aivan valtavasti tuota pientä ihmistä, joka tälläkin hetkellä touhuaa kovasti mahani suojissa.

Rk-ultra ja epämukavuus

Nyt on saatu käytyä siinä kovasti pelätyssä, jännitetyssä ja odotetussa rakenneultrassa. Pikkuinen näytti juuri siltä kuin pitikin: vastasi kokonsa puolesta viikkojaan ja kaikki rakenteet ja elimet olivat ultraajan mukaan kunnossa. Jippii!!! Ultran jälkeen oli ihan uskomattoman iloinen ja helpottunut olo.

Pienokaisen sukupuoli on nyt myös tiedossa, mutta se on paljastettu ainoastaan perheelle. Tuntuu jotenkin hämmentävältä tietää, kumpi siellä kohdussa köllöttelee. Nyt tulokkaaseen osaa suhtautua jotenkin selkeämmin omana itsenään eikä vain yleisesti vauvana, mikä tuntuu tavallaan aivan ihanalta.

Potkut ovat voimistuneet ja niitä tuntuu nykyään aika mukavasti pitkin päivää eikä ainoastaan iltapainotteisesti kuten aiemmin. Toisinaan pikkuinen onnistuu potkaisemaan jo niin napakasti, että se tuntuu jo epämukavalta. Enimmäkseen potkut ja muksaukset kuitenkin tuntuvat mukavalta ja vetävät suun hymyyn. On niin ihanaa saada massusta elonmerkkejä ja tietää, että pienellä on kaikki hyvin!

Maha on aloittanut mitä melkoisimman kasvupyrähdyksen. Tuntuu, että se on tuplannut kokonsa alle kahdessa viikossa! Nyt se on ihan selvä vauvamaha, jota ei enää vaatteilla juuri saa piiloon – ja se on oikeastaan kauhean mukavaa. Olen ostanut muutamia äitiyspaitoja, jotka korostavat pyöristyvää vatsaa kauniisti… en jotenkin osaa ajatellakaan, että pukeutuisin nyt johonkin isoon ”säkkiin” ja yrittäisin peitellä tuota massua, sillä minusta se on kaunis. Joillekin odottaville äideille on ehkä vaikeaa hyväksyä se, miten vartalo muuttuu, mutta ainakin minä iloitsen tuosta pyöreästä massusta ja olen siitä ylpeä.

Mahakuva, rv 20+6:

Aihetta pienelle valituksellekin toki on: jostain syystä olo on ollut aika epämukava jo viikon, pari. Maha tuntuu jotenkin hankalalta. Se ei ole varsinaisesti kipeä, mutta tuntuu tukalalta ja välillä paineiselta. Se tuntuu oikeastaan vähän siltä, kuin sinne olisi sovitettu liian suuri ja hankalan muotoinen kappale sisälle. Hysteerinen esikoisodottaja minussa on hieman huolissaan, vaikka terve järki sanoo kyllä, että pakko tämän nopean mahan kasvun on jossain tuntua.

Annoin kuitenkin periksi neuroottisuudelleni ja menen tänään käymään lääkärillä, ihan varmuuden vuoksi. Better safe than sorry. Haluan kuulla ihan asiansa osaavalta lääkäriltä, että kaikki on hyvin ja tämä kuuluu asiaan.

Hormonimyrsky

Hui, miten nopeasti aika kuluukaan! Raskauden puoliväli on melkein käsillä, ja se on jotain niin uskomatonta, että sitä ei oikein meinaa edes käsittää! Tänään on rv. 19+5 (tai itse asiassa 19+6, sillä kello näkyy ehtineen puolenyön paremmalle puolelle), ja rakenneultraan on enää viikko. Päivät kuluvat nopeasti nyt, kun ne ovat jotain muuta kuin pahoinvointia ja väsymystä.

Vatsa kasvaa vähän kerrallaan, kuten tästä uudesta kuvasta (otettu siis 19+5) näkyy:

Tälläkin kertaa vatsa näyttää minusta valokuvassa isommalta kuin se oikeasti on. Tavalliset housut mahtuvat vielä jalkaan mutta eivät ole enää millään muotoa mukavat, joten olen kyllä ihan reilusti siirtynyt käyttämään äitiysfarkkuja. Kolmet olen ostanut huuto.netistä (yhdet ovat vielä postissa hakematta…) ja vajaa viikko sitten sain kolmet housut ja kolme paitaa lainaan ystävältä.

Housujen suhteen asiat ovat nyt siis vallan mainiosti, mutta muita vaatteita on hankittava: rintaliivejä, alushousuja, muutama lyhythihainen ja muutama pitkähihainen pusero – vähintään. Äiti antoi minulle käyttöön a-linjaisen syystakkinsa, jota moittii liian kuumaksi. Voi olla, että selviän sillä jopa täkäläisistä talvikeleistä, sillä täällä pk-seudulla talvi on tunnetusti jotain muuta kuin oikea talvi…

Eilen iski ensimmäistä kertaa viikkoihin sellainen epämääräinen pelko ja angsti kaikesta tulevasta. Tähän asti olen tyytyväisenä porskuttanut menemään päivän kerrallaan nauttien olostani ja elämästäni, enkä ole suuremmin pysähtynyt (tai uskaltanut pysähtyä?) miettimään ihan toden teolla, miten valtava elämänmuutos on edessä.

No, jossain vaiheessa huolet tunnetusti hyökkäävät kimppuun takavasemmalta, vaikka niitä kuinka olisi pitkään onnistunut välttelemään. Siispä itkin puoli iltaa milloin mitäkin älytöntä huolta varmana siitä, että minusta ei mitenkään voi tulla kelvollista äitiä, että sairastun vähintään synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja kaikki ilo katoaa elämästäni, että elämäni on ohi äitiyden myötä enkä enää ikinä pääse mihinkään, että jään yksin vauvan kanssa eikä ystäviä kiinnosta seurani enää… ja niin edelleen ja niin edelleen. Kiitos hormonien, itkin jokaista pikkuistakin asiaa, vaikka kuinka järjen tasolla tiesin, että se oli typerää.

Oikeastaan siis vasta eilen ymmärsin, millaisessa hormonimyrskyssä elän juuri nyt ja miten herkkä olen pahimmillani (tai parhaimmillani). Onneksi rakas mieheni palaa huomenna työmatkaltaan, eikä minun tarvitse olla yksin kahta päivää enempää.

Pienestä masuasukista on toisinaan jo yllättävän paljon iloa ja lohtua: eilen kaiken itkemisen keskellä vatsasta tuntui lohduttavia muksauksia, jotka kaiken ahdistuksen keskellä helpottivat vähän oloa. On uskomattoman ihanaa tuntea, että sisälläni ihan oikeasti kasvaa pieni elävä olento.

Lomailua

Pitkä hiljaisuus! Vietimme kahdeksan päivää vanhempieni luona toisella puolella Suomea. Se oli ihanaa ja rentouttavaa – viikko poissa teki minulle todella hyvää. Sain syötyä enemmän ja paremmin kuin kotona, eikä koko loman aikana tarvinnut oksentaa kuin muistaakseni kolmesti.

Loma tarjoili myös säikähdyksen, kun vajaa viikko sitten alkoi punertava tuhruvuoto. Hätäännyin ihan hirveästi. Paikallisen neuvolan dopplerilla löytyi kuitenkin tovin etsimisen jälkeen hyvät ja voimakkaat sydänäänet, joten valtava kivi putosi sydämeltä. Sydänäänten kuuleminen oli todella pysäyttävä kokemus: se tuntui jotenkin vielä ihmeellisemmältä ja suuremmalta asialta kuin varhaisraskauden ultra. Itkin kuin Niagara ne sydänäänet kuultuani – ne olivat kauneinta, mitä olen ikinä kuullut.

Se punertava tuhruilu muuttui melkein välittömästi samanlaiseksi ruskeaksi tuhruiluksi, mitä minulla oli kuukautta aiemminkin, ja jatkui 4-5 päivää. On siis hyvin mahdollista, että sama on vielä kuukauden kuluttuakin edessä. Yritän olla panikoimatta yhtä pahasti silloin, kun se tuhruilu kaiketi sitten liittyy ihan vain kiertooni.

Tänään on rv 11+5. Huomenna on kauan pelätty niskapoimu-ultra.
Jännittää aivan kauheasti.

Hyvä ruoka, parempi mieli?

Rv 6+6. Kohta vaihtuu taas viikko, hui!

Varhain aamulla vessareissu tarjoili säikähdyksen. Pyyhkiessä paperiin tuli ruskeaa tuhrua. Pari kertaa piti nielaista, vaikka toki silmät sanoivat, että kyse oli sangen vaatimattomasta määrästä ja sekin oli ruskeaa eikä kirkkaanpunaista. Uni ei meinannut silti enää tulla silmään, ja kun lopulta nukahdin, näin ensimmäistä kertaa unta keskenmenosta. Unessa aloin vuotaa verta oikein kunnolla, niin että vessassa oli sekä paperi että kädet ihan veressä. Yhhhh.

Pieni tiputtelu on jatkunut koko päivän, mutta niin vähäisenä, että olen rauhoittunut. Lupaan olla panikoimatta kunhan ei tule oikeaa vuotoa vaan tällaista pientä tuhrua.

Olen ollut tänään paljon paremmalla mielellä, mihin on varmasti vaikuttanut selkeästi myös se, että mies on nyt rentoutunut ja hyväntuulinen, kun eilen tapasi ystäviään ja vietti mukavan illan. Tänään syöminen on sujunut paremmin kuin aiemmin tällä viikolla: söin ihan oikean aamiaisen (paahtosämpylöitä, metvurstia ja juustoa, nomnomnom), välipalan (jogurtti ja karjalanpiirakka + keitettyä kananmunaa) ja päivällisen, jonka ”oikeudesta” voi joku tietysti olla eri mieltä: kävimme nimittäin mäkkärissä… Puolustaudun kuitenkin sillä, että otin Big Mac -ateriani lisukesalaatilla ja tuoremehulla.

En vielä ole päättänyt, onko parempi vointi eilen ostamieni Sea band -rannekeiden ansiota, vai onko nyt vain jostain syystä hyvä päivä. Aika kertoo.