Yöllä

Yöllä heräsin johonkin. Sitten kuului pieni ”klik”. Poikanen oli mennyt kylpyhuoneeseen ja laittanut valon päälle. Kuului ääni, kun pottaa vedettiin vähän kylpyhuoneen lattiaa pitkin, sitten oli hiljaista. Kohta pienet jalat tömistelivät takaisin lastenhuoneeseen ja hiljaisuus laskeutui asuntoon.

Makasin omassa sängyssäni sydän hellyydestä rutussa. Oma pieni poikani, niin reipas ja omatoiminen jo. Ei huuda enää äitiä peittelemään yöllisen pottavisiitin jälkeen vaan käy nukkumaan itsekseen. Vaikka on helpotus, ettei tarvitse enää itse nousta ylös lapsen avuksi, ylpeyteen lapsen omatoimisuudesta sekoittuu haikeutta. Noinko iso minun pienokaiseni jo tosiaan on?

Hengissä ollaan yhä

Pitkä hiljaisuus takana. Mietin yhä, mitä tekisin tälle blogille – kokonaan en siitä haluaisi luopua, mutta ei näytä siltä, että myöskään entiseen malliin saisin sitä jatkettua. Mitä pitempään on kirjoittamatta, sitä vaikeampaa on taas aloittaa. Niin paljon on tapahtunut.

Näihin kuluneisiin kuukausiin on mahtunut

• paljon riemua uusista taidoista: pikkusisko lähti kävelemään vihdoin ja viimein lähes puolentoista vuoden kunnioitettavassa iässä, isoveli oppi vihdoin ja viimein kuivaksi (paitsi että edelleen turauttaa tyynesti kakat pikkuhousuihin eikä suostu tekemään niitä pottaan, muthei, pissavahinkoja ei ole tullut enää aikoihin!)
• monta räkätautia
• monta hampaidentulon rikkomaa yötä
• loputon määrä rakkautta omia pikku murusia kohtaan
• uhmaa, uhmaa, uhmaa ja uhmaa
• hirvittävän kauhean kammottava järkytys poikasen ensimmäisen kuumekouristuksen muodossa (tapahtuneesta on nyt viikko, mutta äiti ei ole vieläkään toipunut – niin järjettömän pelottava kokemus se oli ambulanssireissuineen)
• loputon määrä pikkusiskon kiusaamista
• ruokataistelua (pienempi syö melkein mitä vain, isompi ei edelleenkään juuri mitään)
• äidin yksinäisyyttä, uupumusta ja masennusta
• äidillistä ylpeyttä omista mahtavista muksuista
• palapelejä, joista poikanen on vihdoin kiinnostunut
• hirmuinen määrä halimista ja suukottelua – pikkusisko on superhellyydenkipeä lapsi, joka kiipeää tämän tästä syliin ja oikein työntää naamansa äidin huulien eteen suukotettavaksi ♥
• lomailua (sukulaisia, Muumimaailmaa, eläintarhaa)
• yksi porokolari (”Ja sitten me törmättiin siihen poroon.. oijoi! Autolle tuli pipi ja porolle tuli iiiso pipi!”  [onneksi lapsi ei ymmärrä miten iso pipi porolle tuli…] )
• ihanaa, turvallista, väsyttävää, kamalaa, tylsää, onnellista arkea

Kokotiilit

Tuolla jo kommenttiosastolla kyseltiin, mitä meille kuuluu, ja tajusin häpeäkseni, että en ole kirjoittanut tavun tavua pitkiin aikoihin. Siispä pikkusiskon nukkuessa päiväuniaan ajattelin kirjoittaa ainakin pikaisesti kuulumisia.

Nöttösen kolmivuotispäivä tuli ja meni. Synttäreitä jouduttiin siirtämään, koska juuri syntymäpäivänään poika sairastui ja oli kuusi päivää kipeämpi kuin kertaakaan tähän mennessä. Alkuun meni pari päivää 38-39 asteen kuumeella, nuhalla ja yskällä, mutta sen jälkeen kuume ei lähtenytkään talttumaan vaan alkoi pahentua. Kun viidentenä sairaspäivänä jo aamulämpö (heti poikasen herättyä) oli 39.9c, lähdettiin kiireesti lastenlääkärille. Molemmat tärykalvot olivat kirkuvan punaiset, mutta verikokeet olivat kunnossa ja kotiuduimme yskänlääke- ja antibioottireseptien kanssa. Antibiootteja ei sitten kuitenkaan tarvinnut ottaa, sillä kuumeilu loppui lääkärin antaman aikarajan puitteissa. Hurraa!

Tuo sairausjakso koetteli äidin päätä: on ihan hirveää, kun oma pienokainen on niin kipeä, että ainoastaan makaa sohvalla, uikuttaa, yskii ja itkeskelee. Vaikka järjellä ymmärsin, että ei ole mitään isoa hätää, tilanne oli aivan kamala. Kun Nöttönen ensimmäistä kertaa pahimpien kuumepäivien aikana jaksoi pyytää isiltä, että leikittäisiin junanradalla, purskahdin itkuun. Noiden päivien aikana mietin monta, monta kertaa, etten ymmärrä, miten kukaan vanhempi kestää lapsensa vakavan sairauden, kun minua ahdisti niin hirveästi jo tämmöinen flunssa/korvatulehdus.

Toinen vaikea asia viime aikoina on ollut Nöttöseltä löytynyt paha allergia. Sen selvittely on vielä kesken, mutta sen verran vaikeasta allergiasta on kuitenkin kyse, että meille – ja päiväkotiin – on kaiken varalta kotiutunut Epipen eli adrenaliinikynä. Poikanen söi yhden ainoan cashewpähkinän ja sai siitä niin pahan allergisen reaktion, että ensin oksensi kaiken ylös ja noin viisitoista minuuttia myöhemmin – kun poika istui surkean näköisenä eikä koskenutkaan iltapuuroonsa – tajusimme, että huuli oli turvoksissa, samoin nielu ja kitakieleke.

Pähkinän syömisestä oli siinä vaiheessa kulunut jo sen verran aikaa, että puhelimitse lääkäriä konsultoituamme uskalsimme olettaa, ettei tilanne enää pahene. Nöttönen sai antihistamiinia, oksenteli vielä rajusti vähän myöhemmin mutta oli vihdoin parin tunnin päästä suht kunnossa. Äidillä ja isällä ei oikein meinannut uni tulla sinä yönä :(

Tietoisuus kaapissa olevasta Epipenistä ja kortisonitableteista rauhoittaa, onneksi. Nyt tyydymme tarkistamaan vainoharhaisella tarkkuudella, ettei poika saa käsiinsä mitään pähkinää sisältävää. Onneksi oireita ei vaikuta tulevan tuotantolinjasyistä varoitustekstin sisältävistä tuotteista (siis niistä ”voi sisältää pieniä määriä pähkinää” -jutuista) vaan esimerkiksi Nöttösen herkkua, dominokeksiä, voi yhä syödä. Lähiaikoina on sitten tarkoitus selvitellä verikokein tarkemmin, mikä on tilanne.

Ja sitten jotain muita kuin sairauskuulumisia! Kolmivuotiaalla Nöttösellä alkaa olla melkoisesti mielikuvitusta. Ja kuten useimmilla tuon ikäisillä, se mielikuvitus tuo mukanaan myös pelkoja. On liikuttavaa mutta samalla myös aika huvittavaa tutustua noihin pelkoihin ja huoliin: viime päivinä meillä on esimerkiksi keskusteltu aiheesta ”Voiko meille tulla ’kokotiileja’ ”. Ja kun selityksissä on otettava huomioon, että kuulija on kolmivuotias, ei mikä tahansa selitys kelpaa.

1) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Ei Suomessa ole krokotiileja.”  Kolmivuotias ei ymmärrä, mikä on Suomi. Ei toimi.

2) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Krokotiilit asuvat kaukana siellä, missä on oikein lämmintä. Täällä meillä on kylmää, eikä yhtään krokotiileja.”  Kolmivuotias palaa taatusti asiaan kesällä, kun ei enää ole kylmää, jos tämä jää ainoaksi selitykseksi. Kolmivuotiaalle viereinen kaupunginosakin on kaukana.

3) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Krokotiilit eivät tule sisälle taloihin vaan asuvat luonnossa.” Way to go. Nyt lapsi ei taatusti uskalla lähteä enää mihinkään metsäretkelle.

4) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Meillä on ovi lukossa eikä krokotiileilla ole avainta.” Okei, tämän jo kolmivuotiaskin ymmärtää. Mutta entäs, jos äiti vaikka vahingossa avaakin niille oven? Avaahan äiti postimiehellekin oven, jos postimiehellä on toimitettavanaan paketti, joka ei mahdu luukusta sisään?

5) ”Ei kulta, ei meille voi tulla krokotiileja. Meillä on ovessa tuollainen pieni reikä, näetkö? Siitä äiti katsoo, kuka on oven takana, eikä äiti VARMASTI avaa ovea, jos äiti näkee krokotiileja.”  This should do it. Mutta arvatkaapa tyrskinkö minä nykyään välillä itsekseni, kun kuvittelen mielessäni tuon tilanteen? Menen pahaa aavistamatta ovelle ja katson ovisilmästä… ja oven takana on sarjakuvatyylisiä piirrettyjä krokotiileja…

Kun krokotiiliuhka on saatu torjuttua, lapsi saattaa hieman huolestuneena kysyä, tuleeko meille ehkä kettuja…

Koska en ehdi kirjoittaa kaikkea sitä, mitä juuri nyt haluaisin, hehkutan ainakin suurensuurta ylpeydenaihetta: Nöttönen osaa ÄRRÄN! Sitä ei tule normaalissa puheessa vielä kuin välillä satunnaisesti, mutta jos lapsi keskittyy, äänne tulee ihan oikein. VaaRi. SeepRa. PoRo. ÄRRÄ. Olen todella, todella ylpeä :) Ja samalla myös helpottunut, kun tuo niin monille lapsille ongelmia tuottava äänne onnistuu jo nyt!

Kuivaksiopettelu taas… ahem. Let’s not go there. Kun ei niin ei. Eiköhän se vielä jossain vaiheessa…

Tässä tämmöiset ihan pikaiset kuulumiset isoveljestä, pikkusisko on huomenna menossa neuvolaan, joten sen jälkeen onkin hyvä päivittää pienemmänkin kuulumiset :) Toivottavasti joku vielä jaksaa tätä blogiparkaa lukea, vaikka omistaja sitä niin pahoin laiminlyökin.

Voihan potta

Nöttönen lähestyy kolmen vuoden ikää. Kahden vuoden ja kymmenen kuukauden iässä kuivaksi oppimisesta ei ole vielä oikein tietoakaan. Äitiä alkaa vähitellen ahdistaa, sillä tuntuu, että kaikki tuttavapiirin samanikäiset ja jopa nuoremmat lapset (nuoremmat ovat tosin tyttöjä) ovat jo vähintään päiväkuivia – osa on ollut sitä jo kuukausia. Meillä pottailu on jatkuva turhautumisen aihe ainakin poikasen äidille. Tiedän, ettei vielä ole sinänsä kiire, mutta kyllä se lisää aiheen stressaavuutta, että kaikki muut tuntuvat edistyneen paremmin. Väkisinkin alkaa pohtia, teemmekö me jotain väärin vai onko lapsi vain harvinaisen itsepäistä sorttia.

Nöttönen osaa pissata pottaan. Iltapesujen yhteydessä poika osaa itse mennä potalle pissahädän havaitessaan ja pissaa hienosti pottaan. Ongelma onkin lähinnä kai siinä, että pottailu ei kiinnosta. Lapsi voi istua tyytyväisenä potalla vaikka kaksikymmentä minuuttia, kunhan äiti lukee hänelle samalla kirjaa, mutta ei sinne pottaan mitään silti tehdä! Poikanen on havainnut, että äiti haluaa hänen käyvän potalla ja käyttää sitä hyväkseen, jotta saa äidin lukemaan kirjan toisensa jälkeen. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Kaikkein turhauttavinta on TIETÄÄ, että Nöttönen aikoo kakata seuraavan parin minuutin aikana, mutta kieltäytyy menemästä potalle. Tänäkin aamuna lapsi tuli vessaan luokseni ja päästi muutaman puupan, mikä oli selvä merkki siitä, että kohta on vaipassa täytettä. Kysyin heti: ”Tuleeko sulla kakka? Mennään potalle!” Poika kuitenkin sanoi ei, ja kaksi minuuttia myöhemmin pyysi: ”Pestään pylly.” Lastihan siellä vaipassa oli.

On yritetty lahjoa. Pottaan tulevasta kakasta saa keksin ja pissasta tarran, mutta ei se silti tunnu auttavan. Kun ei niin ei. Päiväkodissa poika on saanut pissata jopa pöntöllä, mutta kotona ei sekään kiinnosta. Alan vähitellen pelätä, että poika käyttää vaippoja vielä armeijaan lähtiessään…

No, taas kerran pitää tietysti todeta, että maailman mittakaavassa tämä toki on varsin pieni murhe.