Tyttö tuli!

Torstaina 9.12. 2010 syntyi oma pikkuinen prinsessamme iltapäivällä klo 15.45. Syntymämitat olivat 52 cm ja 3750g, eli ihan hienon kokoiseksi ehti tuo nyytti kasvaa kohdun suojissa. Tyttönen syntyi raskausviikolla 38+3 eli vain päivän veljeään myöhemmin. ♥

Kaikki meni enemmän kuin upeasti, ja olen ikionnellinen. Synnytys oli minulle ihan täysi kymppi kokonaisuutena – siitä jäi todella hyvä mieli ja jo sen aikana muistan sanoneeni ihan ääneenkin: ”Voi kun muistaisin tämän aina.” Tällä kertaa kipu ei päässyt niin hirvittävän kokonaisvaltaiseksi ja pelottavaksi kuin Nöttösen synnytyksessä, vaan kivunlievityksen suhteen ajoitukset osuivat ihan nappiin: ensin riittävän ajoissa ilokaasua, sitten juuri sopivaan aikaan spinaalipuudutus.

Kirjoittelen tarkemmin synnytyksestä, kunhan ehdin ja jaksan – ja saan rauhassa paneutua asiaan. Vielä tänään nyytti ja minä pääsemme sairaalasta kotiin! ♥

Vauva-lehden raskaustesti

Kun en nyt tähän hätään muutakaan keksinyt ja uusin Vauva-lehti sattuu olemaan tuossa vieressä, päätin minäkin vastailla Vauvan raskaustestin kysymyksiin. Viikkoja nyt 34+1. :)

Olen syönyt mitä vain, suolaista ja makeaa.
Pahoinvointiviikkojen (6-13) aikana ei maistunut oikein mikään, ja söin sitä mikä milloinkin tuntui edes jotenkuten menevän alas. Suolainen upposi paremmin kuin makea. Myöhemmillä viikoilla ruoka on maistunut ihan normaalisti. Selkeimmät mieliteot ovat olleet (kesällä) kirsikat, viinirypäleet (jatkuvasti), karjalanpiirakat ja leivän päällä yhdistelmä kevytmaksapasteija + raejuusto (mutta maksapasteijan määrää on ollut tietysti pakko kytätä grammavaa’an kanssa, koska sitä saa syödä niin rajoitetusti). Viimeisellä kolmanneksella pulla ja munkit yms. ovat houkutelleet vähän turhankin paljon…

Kahvin tuoksukin on saanut minut voimaan pahoin.
Alkuraskauden pahimpien oksuviikkojen aikana en juonut kahvia ollenkaan, mutta muuten olen nauttinut 2-3 mukillista päivässä kuten normaalistikin. Juon kahvini runsaalla maidolla, joten arvelisin pysyneeni aika hyvin suositusten mukaisissa määrissä.

Voisin nukkua aamusta iltaan.
Varsinkin ensimmäisen kolmanneksen aikana olin ihan hirvittävän uupunut. Olisin voinut nukahtaa melkein missä ja milloin tahansa. Nyt loppuraskaudesta olen myös kauhean väsynyt ja huonokuntoinen, eikä alhainen hemoglobiini auta yhtään asiaa.

Suonenvetoa, närästystä ja turvotusta. Kaikkea on ollut.
Turvotusta ei ole tälläkään kerralla ollut lainkaan, mutta kaikkea muuta on sitten ollut senkin edestä. Öiset lihaskrampit pohkeissa, nilkoissa ja jalkaterissä ovat olleet pitkäaikainen riesa, ja nyt olen saanut ”ilokseni” myös ensimmäisessä raskaudessa ahdistaneet todella tuskalliset krampit, jotka lähtevät nivustaipeista alaspäin ja ovat viedä kävellessä jalan alta. Närästys on nyt viimeisellä kolmanneksella läsnä oikeastaan ympäri vuorokauden, välillä niin pahana, että yöunet jäävät katkonaisiksi närästyslääkkeistä huolimatta.

Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
Enpä juuri. Tykkään kyllä kovasti pyöreästä vatsastani, ja toisella raskauskolmanneksella voinnin ollessa vielä hyvä tunsin itseni varsin naiselliseksi, mutta nyt olo on kyllä vähän… no… seinästärevitty.

Paino on siirtynyt uusille kymmenluvuille.
No, tuohon nyt riittää kilokin, jos raskautta edeltävä paino on X9,5 kg… mutta joo, on siirtynyt. Painoa on tosin toistaiseksi kertynyt vain kuusi kiloa – enemmänkin olisi saanut tulla (ja vielähän sitä ehtii…).

Tunteet ovat olleet pinnassa.
KYLLÄ! Itku tulee normaalistikin herkästi, mutta raskausaikana kaksin verroin herkemmin. Raivokohtauksia ja tavaroiden heittelyä en harrasta, vaan tyydyn vollottamiseen niin suruissa kuin iloissakin.

Hyvä äiti imettää pitkään.
Miten herkullisen provosoiva väite! Sanoisin, että hyvä äiti haluaa imettää ja on motivoitunut imettämään, eli ei automaattisesti valitse pulloa ja korviketta esim. päästäkseen helpommin lähtemään kotoa jonnekin eikä myöskään heitä pyyhettä kehään ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Hyvä äiti kuitenkin tietää myös, milloin on yritetty tarpeeksi, eikä stressaa ja uuvuta itseään täysin imetyksellä, jos se ei yrityksistä huolimatta lähde sujumaan.

Olen suunnitellut synnytykseni.
En ole. Pelko ennenaikaisesta synnytyksestä käänsi jotenkin kaiken ylösalaisin, joten Naistenklinikalla vietetyistä päivistä asti olen keskittynyt lähinnä elämään päivän kerrallaan ja toivomaan, että pienokainen saisi kasvaa mahdollisimman valmiiksi kohdussani. Toivon, että synnytys sujuu yhtä luontevasti ja suoraviivaisesti kuin Nöttösenkin synnytys, mutta samaan aikaan toivoisin, että tällä kertaa kykenisin olemaan itse aktiivisempi toimija. Viimeksi supistuskipu oli loppuvaiheessa niin kovaa, että se sai minut ikään kuin käpertymään itseeni niin etten tajunnut oikein ulkomaailmasta mitään enkä osannut toimia kivun kanssa. Tärkeintä on kuitenkin lopputulos: se, että sekä vauva että minä voimme urakan jälkeen hyvin :)

Synnytys

Tässä tulee sitten se synnytyskertomus, siltä varalta, että se lukijoita kiinnostaa. Yritän parhaani mukaan kirjoittaa rehellisesti ja kaunistelematta, mutta kuitenkin turhia pelottelematta.

8.00 Kotosalla hieman aamukahdeksan jälkeen tuli ensimmäinen supistus. Jäin vähän ihmettelemään sitä, mutta en katsonut kelloa, koska oletin sen jäävän ainoaksi. Tuli vain vähän sellainen ”woah, mikäs tämä nyt oli” -olo.

8.20 Toinen kipeä supistus. Nyt katsoin jo kelloa, koska hätkähdin sen verran sitä, kun tuli toinenkin kipeä supistus suht pian ensimmäisen jälkeen.

8.34 Kolmas kipeä supistus. Minua alkoi jännittää – oliko tässä nyt kyse ihan siitä itsestään…?

8.44 Neljäs kipeä supistus. Aloin jännätä entistä enemmän.

…ja niin edelleen. Jossain vaiheessa tajusin, että supistukset tulevat niin säännöllisesti, että taitaa todellakin olla tosi kyseessä.

11.30-12.30 (tai jossain niillä main) yritin helpottaa oloani seisomalla kuumassa suihkussa, mutta totesin lopulta, että seisaallaan supistukset tuntuivat vielä kipeämmiltä kuin istualtaan. Aloin tajuta, että päivästä tulisi pitkä ja kivulias, sillä supistukset olivat jo sitä luokkaa, että aloin olla aika surkea.

13.00 Totesin, että on pakko lähteä sairaalaan, sillä aloin olla siinä klassisessa ”tekee mieli purra ovenkahvaa” -vaiheessa. Mietin mielessäni, olinko jättänyt lähdön liiankin myöhäiseksi, sillä supistukset olivat jo tosi kipeitä ja tulivat 5-6 minuutin välein. Pakkasimme siis nopeasti mukaan kaiken tarpeellisen, mikä ei vielä ollut sairaalakassissa ja tilasimme taksin.

Taksimatka sairaalaan tuntui pitkältä, enkä ole eläissäni ilahtunut Ikean näkemisesti niin kovasti kuin tuolla matkalla, sillä se tarkoitti, että olimme melkein perillä Jorvissa.

Sairaalassa jouduimme odottamaan melkein kohtuuttoman kauan odotushuoneessa, sillä synnytysosastolla oli ruuhkaa. Veikkaan, että odotteluun meni 30-40 minuuttia, ja se oli tosi kurjaa, kun supisteli niin kipeästi.

Tästä eteenpäin kellonajat ovat sitten sairaalalta saamastani synnytyskertomuksesta, itselläni ei oikein enää ajantaju sairaalassa pelannut.

14.45 katsottiin ktg-käyrillä sikiön vointia ja kätilö teki sisätutkimuksen. Olin auki väljästi kahdelle sormille ja olin valmis kirkumaan, kun kätilö sanoi: ”Joo, kyllä tämä synnytys on käynnissä, mutta vielä ihan alkutekijöissään.” ALKUTEKIJÖISSÄÄN? Tuntui, että kaiken sen kivun jälkeen minun olisi pitänyt olla vähintään puolivälissä…

Kätilö kysyi toiveitani synnytyksen suhteen ja sanoin, että olen ihan avoin ehdotuksille, mutta että koska olen suurimman osan synnytyksestä kärsinyt ummetuksesta, haluaisin peräruiskeen. Kätilö ehdotti, että tekisimme sen ensiksi ja menisin sen jälkeen ammeeseen rentoutumaan. Hienovaraisesti kätilö sanoi miehelleni, että koska häntä ei ensimmäisessä vaiheessa tarvita, hän voisi mennä jo suoraan ammehuoneeseen odottamaan. Minua ei tosin olisi haitannut, vaikka mieheni olisi paikalla ollutkin.

15.20-16.15 Tämä aika kului ammeessa. Mies oli laittanut ammehuoneeseen musiikkia soimaan ja kun pääsin ammeeseen, kätilö kävi laittamassa toiseen korvaani akupunktioneulat, joiden oli määrä myös auttaa kivussa. En kyllä osaa sanoa, oliko niistä mitään apua, sillä tässä vaiheessa supistukset olivat niin kipeitä, että en tiennyt, miten päin olisin.

Yritin ensin aina supistuksen tullessa ottaa suihkuosan käteeni ja suihkutella kuumalla alavatsaani, mutta lopulta totesin sen liian hitaaksi tavaksi, ja aloin pitää suihkua jatkuvasti päällä hierovassa asennossa. Tämä tosin tarkoitti sitä, että minun piti vähän väliä myös avata ammeen tulppa, ettei amme täyttyisi liikaa, mutta ainakin hierova suihku oli sitten aina valmiina supistuksen tullessa… Muistan sanoneeni miehelleni jotain veden haaskaamisesta, mutta totesimme yhdessä, että Jorvin sairaala saa nyt vain luvan kestää vesilaskunsa ;)

16.15 Soitin kelloa, kun en enää kestänyt ammeessa. Toivoin lähinnä, että joku vaivuttaisi minut koomaan vuorokaudeksi tai jotain, sillä kipu oli niin totaalista. Kätilön tultua siirryimme synnytyssaliin katsomaan, joko epiduraalin voisi antaa. Matka synnytyssaliin tuntui hirveän pitkältä, vaikka se oli vain lyhyehkö kävely sairaalan käytävällä. Kävelin todella hitaasti ja välillä oli pakko pysähtyä ottamaan tukea seinästä, kun supisti niin kipeästi.

16.23 Aloin saada kivunlievitykseksi ilokaasua. Kätilö työnsi maskin kouraani juuri kun pääsin sängylle, koska silloin alkoi supistus. Hän unohti kuitenkin mainita, että kaasua piti hengittää vain siihen asti, että supistus hellittää, joten hönkäilin sitä ihan liian pitkään ja melkein taju lähti. Leijuin jossain todella korkealla, enkä tajunnut suoraan sanottuna mistään mitään. Kuulin, että minulle puhuttiin, mutta en pitkään aikaan kyennyt vastaamaan, koska olin niin pilvessä.

16.25 Kohdunsuu oli auki 4 cm, joten alettiin puudutusvalmistelut (lukee synnytyskertomuksessa, minä olin ainoastaan helpottunut tajutessani, että saan epiduraalin ja pian helpottaa)

16.26 Skalp KTG -rekisteröinti aloitettiin, eli vauvalle laitettiin päälaelle anturit tms. Kalvot puhkaistiin.

16.41 Laitettiin tiputus, joka kai laitetaan aina epiduraalia valmisteltaessa.

Tässä vaiheessa hengittelin ilokaasua ja yritin kestää supistukset sen voimalla. Kuulin miten mieheni keskusteli kätilön kanssa, mutta puhe tuntui kuuluvan jostain hyvin kaukaa. Minulta kysyttiin asioita, mutta vastaaminen oli vaikeaa, koska ilokaasun vaikutuksen vuoksi oli todella keskityttävä muodostamaan puhetta ja puhumaan. Se oli hyvin outo tunne – en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa!

Jossain vaiheessa kätilö poistui huoneesta soittaakseen anestesialääkärin paikalle. Minä kärvistelin tuskissani maski vuoroin kädessä ja vuoroin naamalla ja mietin, miksi epiduraalin saaminen kestää niin hirveän kauan.

Yhtäkkiä supistus tuntui ihan erilaiselta, sillä siihen liittyi ihan hirvittävä ponnistamisen tarve. Ajattelin, että olen nyt sitten päässyt siihen inhottavaan vaiheeseen mistä olin monilta kuullut: ponnistuttaa, mutta ei saa ponnistaa vaikka kuinka pakottava tarve olisi. Yritin rentoutua ja olla huomioimatta sen tarpeen, mutta se oli suoraan sanottuna kauheaa.

Seuraavan supistuksen aikana ponnistutti entistä enemmän, ja nyt aloin muistaakseni ulvoa ääneen. Mies taisi vähän säikähtää ja kysyi, mikä on hätänä. Uikutin, että ponnistuttaa, ja mies ehti hädin tuskin pohtia, pitäisikö kätilö hälyttää paikalle, kun tämä saapui soittamasta takaisin saliin. Mies kertoi kätilölle että minua ponnistuttaa, joten kätilö teki uuden sisätutkimuksen. ”Jos ponnistuttaa niin anna tulla vain, olet kokonaan auki”, oli kommentti.

Ihan tajutonta. 35 minuutissa viimeiset kuusi senttiä olivat kadonneet noin vain, eikä puudutukselle siksi enää ollut mitään tarvetta – eikä mahdollisuuttakaan.

17.00-17.16 Ponnistusvaihe. Kätilö opasti vetämään keuhkot täyteen ilmaa, lukitsemaan sen ilman sinne ja ponnistamaan niin paljon kuin lähtee. Ponnistaessa tulin välillä karjuneeksi keihäänheittäjätyyliin, josta kätilöltä tuli vähän palautetta siksi, että jos ponnistaessa päästää ääntä, ilma karkaa keuhkoista eikä ponnistus ilmeisesti ole yhtä tehokas..? No, yritin sen jälkeen parhaani mukaan toimia kätilön ohjeiden mukaan ja pysyä hiljaa.

Ponnistusvaiheessa supistuskipua ei enää tuntenut samalla tavalla, sillä oli niin helpottavaa päästä itse aktiivisesti toimimaan sen sijaan, että vain makaisi ja ottaisi kivun vastaan. Ensin tuntui, ettei vauva inahdakaan, mutta mies kommentoi, että mahani muodosta näkyi ihan selkeästi miten vauva kulkeutui alaspäin.

Kätilö tsemppasi todella hienosti minua ja kertoi väliaikatietoja (”Mansikan kokoinen alue päälakea jää jo näkyviin! Hienosti jaksat! Anna tulla, anna tulla!”… ”Hiukset näkyy jo!”), samoin mies. Kun vauvan pää oli lopulta ulkona aloin itkeä, sillä tajusin silloin, että homma on melkein ohi eikä enää ollut paljon työtä jäljellä. Pari ponnistusta, että hartiat syntyivät, ja vauva vedettiin ulos.

Ja totta se on, mitä kaikki sanovat: kipu tosiaan katoaa saman tien, kun sen pikkuisen ihanuuden saa syliinsä. Pojan alkupisteet olivat 9, mutta viiden minuutin päästä pienokainen sai jo täydet kymmenen pistettä. En tiedä, mistä yksi piste jäi puuttumaan, mutta veikkaisin syyksi väriä.

Kätilö on kirjannut synnytyskertomukseni loppupuolelle seuraavaa: ”Ponnistaa puoli-istuvassa asennossa suloisen pojan. Repeämä emättimeen, ommeltu knopeilla. Repeämä vuotelevainen. Istukka kokonainen, jälkivuoto normaali.”

Eli episiotomiaa ei tehty, mutta pari pientä repeämää tikattiin – tikkejä ei tosin käsittääkseni tullut kuin pari yksittäistä. Vuotava verisuoni emättimessä hoidettiin jollakin tamponin tapaisella. Tikkaaminen oli melkein inhottavampaa kuin synnyttäminen, sillä puudutussuihke kirveli hirveästi, puudutuspiikit sattuivat ja muutenkin alapää oli tuhannen kipeä.

Sain pitää poikaamme rauhassa rinnalla pitkän aikaa, ennen kuin kätilö sitten mieheni seuratessa vierestä kylvetti ja puki pojan sillä aikaa, kun minä sain käydä pikaisesti suihkussa. Tämän jälkeen saimme jäädä saliin kolmestaan tutustumaan toisiimme, ja hieman myöhemmin meille tuotiin syötävää ja juotavaa.

Osastolle perhehuoneeseen siirryimme vasta reippaasti kaksi tuntia pojan syntymän jälkeen.

Kaiken kaikkiaan minulle jäi synnytyksestä hyvät muistot, se oli upea ja ainutlaatuinen kokemus, vaikkakin kivut olivat minusta ihan kauheat. En kuvitellut synnyttäväni tällä tavalla luomuna, mutta onneksi en ollut suunnitellut synnytystäni millään tavalla, vaan olin päättänyt mennä tilanteen mukaan ja avoimin mielin.

Totean vielä lopuksi, että Jorvi saa minulta täyden kympin synnytyssairaalana – olen todella tyytyväinen sairaalan osuuteen tässä koko rutistuksessa!