Tässä tulee sitten se synnytyskertomus, siltä varalta, että se lukijoita kiinnostaa. Yritän parhaani mukaan kirjoittaa rehellisesti ja kaunistelematta, mutta kuitenkin turhia pelottelematta.
8.00 Kotosalla hieman aamukahdeksan jälkeen tuli ensimmäinen supistus. Jäin vähän ihmettelemään sitä, mutta en katsonut kelloa, koska oletin sen jäävän ainoaksi. Tuli vain vähän sellainen ”woah, mikäs tämä nyt oli” -olo.
8.20 Toinen kipeä supistus. Nyt katsoin jo kelloa, koska hätkähdin sen verran sitä, kun tuli toinenkin kipeä supistus suht pian ensimmäisen jälkeen.
8.34 Kolmas kipeä supistus. Minua alkoi jännittää – oliko tässä nyt kyse ihan siitä itsestään…?
8.44 Neljäs kipeä supistus. Aloin jännätä entistä enemmän.
…ja niin edelleen. Jossain vaiheessa tajusin, että supistukset tulevat niin säännöllisesti, että taitaa todellakin olla tosi kyseessä.
11.30-12.30 (tai jossain niillä main) yritin helpottaa oloani seisomalla kuumassa suihkussa, mutta totesin lopulta, että seisaallaan supistukset tuntuivat vielä kipeämmiltä kuin istualtaan. Aloin tajuta, että päivästä tulisi pitkä ja kivulias, sillä supistukset olivat jo sitä luokkaa, että aloin olla aika surkea.
13.00 Totesin, että on pakko lähteä sairaalaan, sillä aloin olla siinä klassisessa ”tekee mieli purra ovenkahvaa” -vaiheessa. Mietin mielessäni, olinko jättänyt lähdön liiankin myöhäiseksi, sillä supistukset olivat jo tosi kipeitä ja tulivat 5-6 minuutin välein. Pakkasimme siis nopeasti mukaan kaiken tarpeellisen, mikä ei vielä ollut sairaalakassissa ja tilasimme taksin.
Taksimatka sairaalaan tuntui pitkältä, enkä ole eläissäni ilahtunut Ikean näkemisesti niin kovasti kuin tuolla matkalla, sillä se tarkoitti, että olimme melkein perillä Jorvissa.
Sairaalassa jouduimme odottamaan melkein kohtuuttoman kauan odotushuoneessa, sillä synnytysosastolla oli ruuhkaa. Veikkaan, että odotteluun meni 30-40 minuuttia, ja se oli tosi kurjaa, kun supisteli niin kipeästi.
Tästä eteenpäin kellonajat ovat sitten sairaalalta saamastani synnytyskertomuksesta, itselläni ei oikein enää ajantaju sairaalassa pelannut.
14.45 katsottiin ktg-käyrillä sikiön vointia ja kätilö teki sisätutkimuksen. Olin auki väljästi kahdelle sormille ja olin valmis kirkumaan, kun kätilö sanoi: ”Joo, kyllä tämä synnytys on käynnissä, mutta vielä ihan alkutekijöissään.” ALKUTEKIJÖISSÄÄN? Tuntui, että kaiken sen kivun jälkeen minun olisi pitänyt olla vähintään puolivälissä…
Kätilö kysyi toiveitani synnytyksen suhteen ja sanoin, että olen ihan avoin ehdotuksille, mutta että koska olen suurimman osan synnytyksestä kärsinyt ummetuksesta, haluaisin peräruiskeen. Kätilö ehdotti, että tekisimme sen ensiksi ja menisin sen jälkeen ammeeseen rentoutumaan. Hienovaraisesti kätilö sanoi miehelleni, että koska häntä ei ensimmäisessä vaiheessa tarvita, hän voisi mennä jo suoraan ammehuoneeseen odottamaan. Minua ei tosin olisi haitannut, vaikka mieheni olisi paikalla ollutkin.
15.20-16.15 Tämä aika kului ammeessa. Mies oli laittanut ammehuoneeseen musiikkia soimaan ja kun pääsin ammeeseen, kätilö kävi laittamassa toiseen korvaani akupunktioneulat, joiden oli määrä myös auttaa kivussa. En kyllä osaa sanoa, oliko niistä mitään apua, sillä tässä vaiheessa supistukset olivat niin kipeitä, että en tiennyt, miten päin olisin.
Yritin ensin aina supistuksen tullessa ottaa suihkuosan käteeni ja suihkutella kuumalla alavatsaani, mutta lopulta totesin sen liian hitaaksi tavaksi, ja aloin pitää suihkua jatkuvasti päällä hierovassa asennossa. Tämä tosin tarkoitti sitä, että minun piti vähän väliä myös avata ammeen tulppa, ettei amme täyttyisi liikaa, mutta ainakin hierova suihku oli sitten aina valmiina supistuksen tullessa… Muistan sanoneeni miehelleni jotain veden haaskaamisesta, mutta totesimme yhdessä, että Jorvin sairaala saa nyt vain luvan kestää vesilaskunsa ;)
16.15 Soitin kelloa, kun en enää kestänyt ammeessa. Toivoin lähinnä, että joku vaivuttaisi minut koomaan vuorokaudeksi tai jotain, sillä kipu oli niin totaalista. Kätilön tultua siirryimme synnytyssaliin katsomaan, joko epiduraalin voisi antaa. Matka synnytyssaliin tuntui hirveän pitkältä, vaikka se oli vain lyhyehkö kävely sairaalan käytävällä. Kävelin todella hitaasti ja välillä oli pakko pysähtyä ottamaan tukea seinästä, kun supisti niin kipeästi.
16.23 Aloin saada kivunlievitykseksi ilokaasua. Kätilö työnsi maskin kouraani juuri kun pääsin sängylle, koska silloin alkoi supistus. Hän unohti kuitenkin mainita, että kaasua piti hengittää vain siihen asti, että supistus hellittää, joten hönkäilin sitä ihan liian pitkään ja melkein taju lähti. Leijuin jossain todella korkealla, enkä tajunnut suoraan sanottuna mistään mitään. Kuulin, että minulle puhuttiin, mutta en pitkään aikaan kyennyt vastaamaan, koska olin niin pilvessä.
16.25 Kohdunsuu oli auki 4 cm, joten alettiin puudutusvalmistelut (lukee synnytyskertomuksessa, minä olin ainoastaan helpottunut tajutessani, että saan epiduraalin ja pian helpottaa)
16.26 Skalp KTG -rekisteröinti aloitettiin, eli vauvalle laitettiin päälaelle anturit tms. Kalvot puhkaistiin.
16.41 Laitettiin tiputus, joka kai laitetaan aina epiduraalia valmisteltaessa.
Tässä vaiheessa hengittelin ilokaasua ja yritin kestää supistukset sen voimalla. Kuulin miten mieheni keskusteli kätilön kanssa, mutta puhe tuntui kuuluvan jostain hyvin kaukaa. Minulta kysyttiin asioita, mutta vastaaminen oli vaikeaa, koska ilokaasun vaikutuksen vuoksi oli todella keskityttävä muodostamaan puhetta ja puhumaan. Se oli hyvin outo tunne – en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa!
Jossain vaiheessa kätilö poistui huoneesta soittaakseen anestesialääkärin paikalle. Minä kärvistelin tuskissani maski vuoroin kädessä ja vuoroin naamalla ja mietin, miksi epiduraalin saaminen kestää niin hirveän kauan.
Yhtäkkiä supistus tuntui ihan erilaiselta, sillä siihen liittyi ihan hirvittävä ponnistamisen tarve. Ajattelin, että olen nyt sitten päässyt siihen inhottavaan vaiheeseen mistä olin monilta kuullut: ponnistuttaa, mutta ei saa ponnistaa vaikka kuinka pakottava tarve olisi. Yritin rentoutua ja olla huomioimatta sen tarpeen, mutta se oli suoraan sanottuna kauheaa.
Seuraavan supistuksen aikana ponnistutti entistä enemmän, ja nyt aloin muistaakseni ulvoa ääneen. Mies taisi vähän säikähtää ja kysyi, mikä on hätänä. Uikutin, että ponnistuttaa, ja mies ehti hädin tuskin pohtia, pitäisikö kätilö hälyttää paikalle, kun tämä saapui soittamasta takaisin saliin. Mies kertoi kätilölle että minua ponnistuttaa, joten kätilö teki uuden sisätutkimuksen. ”Jos ponnistuttaa niin anna tulla vain, olet kokonaan auki”, oli kommentti.
Ihan tajutonta. 35 minuutissa viimeiset kuusi senttiä olivat kadonneet noin vain, eikä puudutukselle siksi enää ollut mitään tarvetta – eikä mahdollisuuttakaan.
17.00-17.16 Ponnistusvaihe. Kätilö opasti vetämään keuhkot täyteen ilmaa, lukitsemaan sen ilman sinne ja ponnistamaan niin paljon kuin lähtee. Ponnistaessa tulin välillä karjuneeksi keihäänheittäjätyyliin, josta kätilöltä tuli vähän palautetta siksi, että jos ponnistaessa päästää ääntä, ilma karkaa keuhkoista eikä ponnistus ilmeisesti ole yhtä tehokas..? No, yritin sen jälkeen parhaani mukaan toimia kätilön ohjeiden mukaan ja pysyä hiljaa.
Ponnistusvaiheessa supistuskipua ei enää tuntenut samalla tavalla, sillä oli niin helpottavaa päästä itse aktiivisesti toimimaan sen sijaan, että vain makaisi ja ottaisi kivun vastaan. Ensin tuntui, ettei vauva inahdakaan, mutta mies kommentoi, että mahani muodosta näkyi ihan selkeästi miten vauva kulkeutui alaspäin.
Kätilö tsemppasi todella hienosti minua ja kertoi väliaikatietoja (”Mansikan kokoinen alue päälakea jää jo näkyviin! Hienosti jaksat! Anna tulla, anna tulla!”… ”Hiukset näkyy jo!”), samoin mies. Kun vauvan pää oli lopulta ulkona aloin itkeä, sillä tajusin silloin, että homma on melkein ohi eikä enää ollut paljon työtä jäljellä. Pari ponnistusta, että hartiat syntyivät, ja vauva vedettiin ulos.
Ja totta se on, mitä kaikki sanovat: kipu tosiaan katoaa saman tien, kun sen pikkuisen ihanuuden saa syliinsä. Pojan alkupisteet olivat 9, mutta viiden minuutin päästä pienokainen sai jo täydet kymmenen pistettä. En tiedä, mistä yksi piste jäi puuttumaan, mutta veikkaisin syyksi väriä.
Kätilö on kirjannut synnytyskertomukseni loppupuolelle seuraavaa: ”Ponnistaa puoli-istuvassa asennossa suloisen pojan. Repeämä emättimeen, ommeltu knopeilla. Repeämä vuotelevainen. Istukka kokonainen, jälkivuoto normaali.”
Eli episiotomiaa ei tehty, mutta pari pientä repeämää tikattiin – tikkejä ei tosin käsittääkseni tullut kuin pari yksittäistä. Vuotava verisuoni emättimessä hoidettiin jollakin tamponin tapaisella. Tikkaaminen oli melkein inhottavampaa kuin synnyttäminen, sillä puudutussuihke kirveli hirveästi, puudutuspiikit sattuivat ja muutenkin alapää oli tuhannen kipeä.
Sain pitää poikaamme rauhassa rinnalla pitkän aikaa, ennen kuin kätilö sitten mieheni seuratessa vierestä kylvetti ja puki pojan sillä aikaa, kun minä sain käydä pikaisesti suihkussa. Tämän jälkeen saimme jäädä saliin kolmestaan tutustumaan toisiimme, ja hieman myöhemmin meille tuotiin syötävää ja juotavaa.
Osastolle perhehuoneeseen siirryimme vasta reippaasti kaksi tuntia pojan syntymän jälkeen.
Kaiken kaikkiaan minulle jäi synnytyksestä hyvät muistot, se oli upea ja ainutlaatuinen kokemus, vaikkakin kivut olivat minusta ihan kauheat. En kuvitellut synnyttäväni tällä tavalla luomuna, mutta onneksi en ollut suunnitellut synnytystäni millään tavalla, vaan olin päättänyt mennä tilanteen mukaan ja avoimin mielin.
Totean vielä lopuksi, että Jorvi saa minulta täyden kympin synnytyssairaalana – olen todella tyytyväinen sairaalan osuuteen tässä koko rutistuksessa!
Nasu ja Nöttönen 