Voihan potta

Nöttönen lähestyy kolmen vuoden ikää. Kahden vuoden ja kymmenen kuukauden iässä kuivaksi oppimisesta ei ole vielä oikein tietoakaan. Äitiä alkaa vähitellen ahdistaa, sillä tuntuu, että kaikki tuttavapiirin samanikäiset ja jopa nuoremmat lapset (nuoremmat ovat tosin tyttöjä) ovat jo vähintään päiväkuivia – osa on ollut sitä jo kuukausia. Meillä pottailu on jatkuva turhautumisen aihe ainakin poikasen äidille. Tiedän, ettei vielä ole sinänsä kiire, mutta kyllä se lisää aiheen stressaavuutta, että kaikki muut tuntuvat edistyneen paremmin. Väkisinkin alkaa pohtia, teemmekö me jotain väärin vai onko lapsi vain harvinaisen itsepäistä sorttia.

Nöttönen osaa pissata pottaan. Iltapesujen yhteydessä poika osaa itse mennä potalle pissahädän havaitessaan ja pissaa hienosti pottaan. Ongelma onkin lähinnä kai siinä, että pottailu ei kiinnosta. Lapsi voi istua tyytyväisenä potalla vaikka kaksikymmentä minuuttia, kunhan äiti lukee hänelle samalla kirjaa, mutta ei sinne pottaan mitään silti tehdä! Poikanen on havainnut, että äiti haluaa hänen käyvän potalla ja käyttää sitä hyväkseen, jotta saa äidin lukemaan kirjan toisensa jälkeen. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Kaikkein turhauttavinta on TIETÄÄ, että Nöttönen aikoo kakata seuraavan parin minuutin aikana, mutta kieltäytyy menemästä potalle. Tänäkin aamuna lapsi tuli vessaan luokseni ja päästi muutaman puupan, mikä oli selvä merkki siitä, että kohta on vaipassa täytettä. Kysyin heti: ”Tuleeko sulla kakka? Mennään potalle!” Poika kuitenkin sanoi ei, ja kaksi minuuttia myöhemmin pyysi: ”Pestään pylly.” Lastihan siellä vaipassa oli.

On yritetty lahjoa. Pottaan tulevasta kakasta saa keksin ja pissasta tarran, mutta ei se silti tunnu auttavan. Kun ei niin ei. Päiväkodissa poika on saanut pissata jopa pöntöllä, mutta kotona ei sekään kiinnosta. Alan vähitellen pelätä, että poika käyttää vaippoja vielä armeijaan lähtiessään…

No, taas kerran pitää tietysti todeta, että maailman mittakaavassa tämä toki on varsin pieni murhe.

Kuulumisia, vol. 1

Voi miten tämä blogiparka pölyttyy! :( Pitkästä aikaa ajattelin taas kertoilla kuulumisia, vaikka sitten edes pikaisesti.

Meillä on arki edelleen enimmäkseen raskasta pikkuneidin huonon nukkumisen vuoksi. Ensin ajattelin, että kunhan aloitetaan kiinteät, niin kyllä se siitä. Ja sitten, että kun tuo tuosta alkaa syödä isompia määriä, niin kyllä se siitä. Ja monta muuta ”kyllä se siitä” -ajatusta. Mutta ei, ei se siitä. Vielä muutama yö sitten neiti herätti mut taas 15-30 minuutin välein melkein koko yön. Yhtenäistä unta sain joskus aamuyöllä ehkä puolitoista tuntia, muu aika meni siinä, kun pieni kyykytti äitiään urakalla.

Yösyömiset ovat vähentyneet yhteen kertaan joskus aamuyöstä, sillä jossain vaiheessa tein sen päätöksen, että maitobaari on neljään asti kiinni ja sillä sipuli. Hyvin nopeasti pieni sen hyväksyikin, ja esimerkiksi tänä aamuna tankattiin vasta klo 05.30. Jostain syystä meillä kuitenkin edelleen heräillään, tai jos ei heräillä niin silloin tällöin parkaistaan puoliunessa sen verran, että äiti herää ja tuuppaa tutin suuhun. En usko, että kyse on nälästä. Hampaita ei näy, ei kuulu. Uniassosiaation kanssakaan ei pitäisi olla noin pahoja ongelmia. Jostain syystä pikkusisko kuitenkin heräilee Ihan Liian Usein.

Muutamia iltoja sitten aloin pohtia, että ehkä pieni herää tarkistamaan, että äiti on lähellä. Illalla mentiin tyypillisesti nukkumaan niin, että ensin imetin tytön ja sen jälkeen nostin hänet unisena omaan sänkyynsä. Ehkä hän nukahti ennen kuin ehdin sängyn vierestä pois ja siksi herätessään oletti äidin yhä olevan vieressä? No, nyt on otettu uudet aseet käyttöön. Lapsi jätetään sänkyyn enemmän hereillä. Valitettavasti siitä kuitenkin seuraa huutoa, kuinkas muuten.

Netissä ei yleensä ottaen kannata tunnustaa unikouluttavansa lastaan huudattamalla, sillä siitä saa niskaansa ihan hervottoman määrän paskaa. Yleisesti ollaan nähtävästi sitä mieltä, että äiti joka jättää lapsensa yksin sänkyyn itkemään pitäisi laittaa kuopan pohjalle viikoksi miettimään tekojaan. Mua kuitenkin kiinnostaisi kovasti tietää, millä päästään eroon 10-20 kerran yöheräilyistä niin, ettei lapsi ole missään vaiheessa yksin. Ei millään. Siispä meidän pieni jätetään hyvänyöntoivotusten jälkeen sänkyyn tutin ja pupun kanssa. Lapsi itkee ja äidin sydän itkee verta. MUTTA meillä se lapsi ei itke loputtomasti yksin. Äiti menee muutaman minuutin päästä lohduttamaan, antaa tutin takaisin, pupun uudelleen kainaloon, toivottaa taas hyvää yötä. Ja tämä toistuu masentavan monta kertaa.

Ensimmäisenä iltana pieni huusi ehkä 35 minuuttia ja nukahti sitten. Neiti nukkua tuhisteli yli viisi tuntia ennen kuin heräsi ensimmäisen kerran puoli kolmelta yöllä, mikä on ihan uskomatonta kun ottaa huomioon, että siihen asti ensimmäinen (ja toinen, ja kolmas..) herääminen oli poikkeuksetta ollut jo ennen kuin vanhemmat edes olivat ehtineet nukkumaan. Puoli kolmelta annoin tutin, silittelin vähän ja neiti nukahti taas. Aamuyöllä otin lapsen viereeni syömään ja annoin nukkua aamuun asti vieressäni.

Seuraavana päivänä päätin urheasti nukuttaa pienen myös päiväunille omaan sänkyynsä eikä enää vanhempien sänkyyn imetyksen päätteeksi. Neiti itkeskeli ehkä kymmenen minuuttia, mutta kun äiti oli pari-kolme kertaa käynyt rauhoittelemassa, nukahti pieni sitten itsekseen ja nukkui varsin kelvolliset päiväunet.

Illalla itkut kestivät enää ehkä kaksi minuuttia, ja pikkusisko oli unessa. Valitettavasti riemuitsin kuitenkin liian pian, sillä mennessäni pari tuntia myöhemmin nukkumaan pieni heräsi ja alkoi itkeä. Ja sai hirveän hervarin tajutessaan, että äiti aikoo nukkua ihan itsekseen sängyssään ottamatta häntä viereensä. Viitisen minuuttia huutoa, viitisen minuuttia lohduttelua, taas viitisen minuuttia huutoa jne. 40 minuutin päästä uni voitti. Silti yöllä herättiin useampi kerta, ja äidin oli käytävä antamassa tutti ja vähän silittelemässä. Aamukuuden aikaan neiti jäi äidin kainaloon syötyään, ja siinä nukkui niin levottomasti, että äiti ei saanut enää nukuttua. *haukotus*

Tuntuisi, että tilanne on nyt näiden parin yön jälkeen ehkä hieman parempi. Jokainen joka aikoo nyt kivittää mua lapsen huudattamisesta on tervetullut meille nukuttamaan tuota ipanaa. Tuntuu tosi inhottavalta lukea netistä lastenpsykiatrien kommentteja siitä, miten 6-10 kk:n ikäistä lasta ei missään nimessä saisi jättää yksin itkemään, koska perusturvallisuus-pälä-pälä. Se tuntuu pahalta ja syyllisyys syö äitiä rotan lailla siitäkin huolimatta, että a) en jaksa uskoa lapsen perusluottamuksen ja turvallisuudentunteen kärsivän muutaman illan 30-45 minuutin ajanjaksosta, jos kaikkina muina päivinä äiti on kuitenkin aina läsnä ja tuomassa turvaa ja b) meillä on jo yksi kappale samalla tavalla unikoulutettuja lapsia, ja se yksilö on kyllä varsin iloinen ja luottavainen vesseli, joka ei vaikuta millään tavalla traumaiselta. Kyllä musta tuntuu pirun pahalta olla menemättä lapseni luo heti, kun tämä itkee, mutta mun on pakko saada tähän tilanteeseen muutos tai mulla loppuu oma jaksaminen.

Mutta hitto että nämä uniasiat voivat olla vaikeita. Ja kun ne ovat jaksamisen kannalta niin käsittämättömän tärkeitä! Vaikka tämä vuosi on monella tapaa ollut aivan mielettömän ihanaa aikaa, väsyttävyydestään huolimatta, olen kokenut tosi raskaaksi sen, että jatkuvan unenpuutteen ja liikunnanpuutteen vuoksi tunnen itseni kymmenen vuotta entistä vanhemmaksi. Elimistö on uuvuksissa ja raihnainen. Siitä tulee loputon kehä, kun väsymyksen takia ei jaksa liikkua (siis ei jaksa esim. illalla lasten mentyä nukkumaan edes AJATELLA lenkille lähtemistä, koska on niin loputtoman uuvuksissa), ja koska ei liiku, on huonokuntoinen ja entistä väsyneempi :(

(Enkä uskalla edes kertoa, miten jumalattomasti olen TYHMENTYNYT tänä vuonna. Jatkuva väsymys on syönyt mun älykkyysosamäärästäni varmaan 30 pinnaa ihan noin vain, enkä välillä tajua alkeellisimpiakaan asioita…)

Mutta jos ei väsymystä lasketa, noiden lasten kanssa on kyllä valtavan antoisaa saada olla. Kirjoitin itse asiassa jo pitkät pätkät Nöttösen kuulumisia, mutta tulin siihen tulokseen, että jaan tekstin omaksi merkinnäkseen, ettei tästä tule kilometrin mittaista. Päätän siis väsymysvalitukseni tähän ja lupaan kahdessa seuraavassa merkinnässä (jotka ajastan jo nyt valmiiksi! :P) kivoja kuulumisia kummankin muksun elämästä :D

Uupumus

Ahdistaa niin, ettei mitään rajaa. Eikä ole oikein ketään, jolle asiasta puhuisi. Mies on väsynyt ja stressaantunut, ja jos puhun siitä, miltä minusta tuntuu ja miten mustalta elämä juuri nyt näyttää, tulee ”kummalla menee huonommin” -riita. Ja minä olen niin loputtoman uupunut ja katkera siitä, että elämässä ei ole mitään muuta kuin koti, 24/7, ilman mitään henkireikää.

Ja tällaisia ei tietenkään saisi edes kirjoittaa, koska jollakulla toisella menee aina paljon huonommin. Koska mulla on asiat hyvin, on hyvä koti, kaksi ihanaa tervettä lasta, hyvä mies. Ei saisi valittaa, koska se on ihan kohtuutonta. Jollakulla toisella on sairas lapsi. Tai ei lasta ollenkaan. Ja Afrikassa on nälkäisiä lapsia.

Mutta kun olen niin helvetillisen väsynyt. Perheen pienimmäinen pitää yhä huolen siitä, ettei kunnon yöunista uskalla edes unelmoida. Pahimpina öinä herätyksiä on kolmattakymmentä, kaikkein parhaimpinakin vähintään 3-4. Jossain vaihessa pikkusisko nukkui välillä jopa viiteen heräämättä syömään välillä, mutta nyt ensimmäinen herätys saattaa olla jo puoliltaöin. Vähintään kuitenkin ennen kahta.

Yöheräilyt kuuluvat pienen vauvan äitiyteen, kyllä minä sen ymmärrän. Ja olen koko sydämestäni nämä molemmat lapset halunnut. Toivoisin vain, että kaikkien näiden Vaiheiden viidakossa kohdalle osuisi edes tilapäisesti se Vaihe, jossa vauva nukkuukin yhtäkkiä hyvin. Edes muutaman yön, että pääsisin jaloilleni. Tämä väsymys syö ilon elämästä, saa koko vartalon särkemään ja tekee minut ärtyneeksi ja katkeraksi.

Päiväunista ei myöskään tarvitse haaveilla, koska isoon sänkyyn opetteleva isoveli käyttää noin puolet pikkusiskon ainoista pitkistä päiväunista edestakaisin juoksemiseen suostumatta jäämään sänkyyn.

Olen paska äiti, paska kodinhoitaja ja paska vaimo.

Pieni ero

Mitä eroa on viisikuisella ja kaksivuotiaalla?

Viisikuinen kuolaa kuin vesikauhuinen koira.
Kaksivuotias puree kuin vesikauhuinen koira.

Uhmaikäisen mielestä oli luultavasti ihan järkeenkäypää saada 20 minuutin kirkuraivari siksi, että ei halua Viilistä, jota puoli minuuttia aiemmin oli ulvoen jääkaapista kärttänyt, mutta äiti ei sitä logiikkaa ihan käsittänyt saati arvostanut.

Voin muuten vakuuttaa, että käsivarsi on kipeä.

Papupata

Kuten tuolla aiemmin kävi ilmi, mua ahdisti tosi pitkään se kun tuntui että kaikki muut saman ikäiset puhuu vaikka kuinka ja meillä puhutaan vain yksittäisiä sanoja. Monet puoli vuotta nuoremmatkin puhuvat jo pitkiä lauseita. Voin kuitenkin ilokseni ilmoittaa, että ehkä noin viimeksi kuluneen kuukauden aikana meillä on vihdoinkin puhevaihde kääntynyt kunnolla päälle ja olen bongannut jopa yhden nelisanaisenkin lauseen (”Pupu pokki tonni ikki!”).

Pääasiassa lauseet on kuitenkin tällä hetkellä kaksisanaisia (pupu pomppii, eittää paauvi = heittää palloa). Ihan just nyt parin päivän sisään on tullut myös adjektiiveja: poikanen ymmärtää pienen ja ison eron (”Iso, iso paauvi!” … ”Pikku paauvi!”) ja hokee myös toissapäivänä saamastaan traktorista että se on ”uusi! uusi!”. Aamiaispöydässä poika tänään katsoi puurolautasensa ääreltä sitterissä sätkyttelevää siskoaan ja totesi: ”Vauva eiei puu!”. Niin, vauva ei voi vielä syödä puuroa :D

Pikkusisko puolestaan on oppinut kääntymään vatsalleen 3 kk:n ja 18 vrk:n iässä, eli kolme viikkoa isoveljeään nuorempana. Ja hassua oli, että kymmenen minuuttia ennen Suurta Kääntymistä valitin miehelle, että ”Tää lapsi ei varmaan vuoden ikäisenäkään vielä osaa kääntyä, kun joutuu aina olemaan sitterissä”… Musta tuntuu tosiaan kurjalta se, että on pakko pitää pikkusiskoa sitterissä niin paljon, mutta riehuva isoveli tekee lattialla pitämisen mahdottomaksi, ellei äiti istu koko ajan vieressä haukkana vahtimassa.

Arki oli tässä välillä pitkään ihan hirvittävän raskasta, sillä vauva nukkui öisin tosi huonosti ja herätti minut aina niin, että yön pisinkin unipätkä oli vain pari tuntia, tai ehkä kaksi ja puoli tuntia. Olin ihan rikkipoikkiuupunut ja mietin jo, että onko mulla synnytyksen jälkeinen masennuskin, kun kaikki tuntui niin harmaalta ja ahdistavalta. Kuuden peräkkäisen tosi huonon yön jälkeen olin lopulta niin väsymyksestä sekaisin, että vain istuin ja itkin kädet korvillani, kun poikanen ei meinannut käydä päiväunille vaan ulvoi ja ulvoi sängyssään.

Nyt on onneksi taas parempi mieli – huomasimme, että vauva nukkuu pitkän ja rauhallisen unijakson, jos minä nukun eri huoneessa. Nyt noin viikon ajan olemme tehneet niin, että pikkusisko käy yöunille klo 21.30-22.30 ja nukkuu isänsä kanssa siihen asti, että herää nälkäänsä. Tähän mennessä parhaana yönä herätys tuli vasta klo 6.15!!! Mies luulikin, että olin jo aiemmin käynyt makuuhuoneessa syöttämässä vauvan hänen huomaamattaan :D

Uupumuksen ollessa pahimmillaan tuntui, ettei kukaan tajua, miten väsynyt olen. Tuntui, että jos oli saanut nukkua harvinaiset 3-4h putkeen yöllä, olisi aamulla pitänyt jo suunnilleen jaksaa tanssia polkkaa riemusta – ikään kuin 4h unta riittäisi edes normaalitilanteessa aikuiselle ihmiselle, saati sitten sellaiselle, joka ei ole saanut neljään kuukauteen nukkua yhtään kokonaista yötä. Olen ihan hirmuisen kiitollinen siitä, että nyt on jo useampi yö peräkkäin sujunut suhteellisen hyvin, ja olen jokaisena yönä saanut nukkua vähintään nelisen tuntia rauhassa. ♥ Toivottavasti tämä tästä nyt sitten helpottaa :)

Perhanan ämmä!!!!!

Nasu aikoo nyt valittaa ja nillittää ja ruikuttaa maailman mittakaavassa pienestä asiasta, joten jos arvelet, että se nyppii sinua, jätäthän tämän lukematta :P

Jälkivuoto. Arvatkaapa huviksenne, kauanko sitä kesti pikkusiskon syntymän jälkeen? Kestikö 4-6 viikkoa, kuten kaikissa ohjekirjasissa sun muissa sanotaan? No eipä kestänyt. Kestikö 10 viikkoa? Kesti. Siis ihan valehtelematta kuljin kymmenen viikkoa hiostavissa ja kutittavissa siteissä ja pikkuhousunsuojissa. Joka kerta kun vaikutti siltä, että vuoto oli loppunut, se teki yhtäkkiä comebackin.

Lopulta oli peräti kolme päivää ilman vuotoa. Ajattelin, että vuoto loppui vihdoinkin. Paitsi että sitten se alkoi uudestaan, ja nyt runsaana ja kipujen kera. Menkat? MENKAT? Ei voi olla, tämmöisellä lypsylehmällä. Varasin ajan gynekologille varmistaakseni, että kohtuun ei ole jäänyt mitään – istukka oli kyllä syntynyt täydellisenä, mutta sikiökalvot olivat repaleiset.

Luottogynekologini teki sisätutkimuksen ja ultrasi. ”Katos mitä tuossa näkyy,” sanoi hyväntuulisesti, ”ihan kunnon kokosia munarakkuloita!” Olisin voinut itkeä pelkästä kiukusta. Munarakkuloita? Alle 3 kk synnytyksestä? Täysimetetyn vauvan äidillä? Voi helvetin kuustoista, en muuta sano. Lääkärin arvio oli, että jotain hormonitoimintaa on jo ihan selkeästi, joten on mahdollista, että minulla tosiaan oli jo yhdet kuukautiset heti jälkivuodon perään.

Jälkivuotoa 10 viikkoa ja kolmen kuivan päivän jälkeen kuukautiset. AARRGGGHHHHHHHHHHHH!

Lääkäri lohdutti, että eivät ne kuukautiset välttämättä vielä ala tulla säännöllisesti ja käski odotella rauhassa. Kun neljä viikkoa oli tullut täyteen, tätiä ei näkynytkään. Olin varovaisen toiveikas. Kului vielä viides viikko. Ei tätiä. Lisää toiveikkuutta.

Turha toivo. Täti kurvasi paikalle 9 vrk aikataulustaan jäljessä.
Tympiitympiitympiitympii. Oli vissiin liikaa vaadittu, että imetys olisi tälläkin kertaa pitänyt kuukautiset poissa kahdeksan – yhdeksän kuukautta? Huoh. Kaipa se on nyt alkuviikosta sitten lähdettävä kierukkaa hakemaan.

Imetysahdistus, vol. N

Tämä mamma on nyt niin väsynyt ja turhautunut, että ei mitään rajaa. Pikkusisko on nyt 17 vrk, eli 2½ viikkoa vanha. Hän on virkeä ja tarkkaavainen ja vaikuttaisi kasvavan hyvin, mutta Nasu alkaa olla hankalan imetystilanteen vuoksi kovin, kovin väsynyt ja hajalla :(

Vauva OSAA imeä, lopulta, mutta ongelmana on vaikeudet imuotteen löytymisessä. Toissapäivänä aloin huvikseni laskea, montako yritystä vaaditaan, että neiti saa kunnon otteen, mutta väsyin laskemiseen päästyäni melkein kahteen ja puoleen sataan. Siis yli KAKSISATAA yritystä tarjota rintaa vauvalle, ennen kuin tämä lopulta saa kunnon otteen rinnasta. Ja kun tuollainen pariviikkoinen voi syödä sen kymmenenkin kertaa päivässä, niin siitä voi miettiä, kuinka paljon aikaa mulla päivässä kuluu vain siihen ähertämiseen, että vauva saisi kiinni rinnasta. Hiki virtaa, lihakset kipeytyvät ja pinna kiristyy niin, että tekisi mieli paiskoa tavaroita pitkin seiniä. Olen myös yön pimeinä tunteina nimittänyt lapsiparkaa ei-niin-kovin-kauniilla termeillä silkasta väsymyksestä ja turhautumisesta. Hävettää, vaikkei pieni neiti onneksi näitä kommentteja ymmärräkään :(

Olen lukenut lukemasta päästyänikin kaiken mahdollisen tiedon imetysasennoista, vauvan auttamisesta rinnalle jne., mutta ongelmana on se, että VAUVA ei ole lukenut niitä. Pikkusisko on autuaan tietämätön esimerkiksi siitä, että ohjeiden mukaan hänen kuuluisi kallistaa päätään takakenoon saadakseen hyvän otteen rinnasta… Joudun itse vääntymään miljoonalle mutkalle saadakseni rinnan lopultakin tytön suuhun, koska hän menee kippuraan, kääntää päätä väärään asentoon, kiemurtelee kauemmas minusta jne. Ja minulla ei vain tunnu riittävän käsiä siihen, että saisin pidettyä hänet paikoillaan, vedettyä hänet lähemmäs rintaa ja vielä puserrettua rinnasta ”hampurilaista”.

Välillä on aivan kauhea morkkis, kun olen mielessäni niin kiukkuinen vauvalleni, joka ei taatusti kiusaa minua tahallaan. En vain jaksa ymmärtää, miten kukaan voi tunnissa parissa aina uudestaan unohtaa, miten siitä pyöreästä pehmeästä jutusta saa sitä maistuvaa sapuskaa ulos. Keskiverto pulukin luultavasti oppii nopeammin ruokintalaitteen käytön!!!

On pakko myöntää, että alan ymmärtää niitä äitejä, jotka luovuttavat imetyksen suhteen ja vaihtavat korvikkeeseen. Mulla on onneksi takana pitkä ja antoisa imetystaival Nöttösen kanssa, joten motivaatiota on… mutta en tiedä, kuinka kauan tätä menoa se motivaatio kantaa, kun univelka on karmea, eikä mieskään voi auttaa kuten Nöttösen kanssa (jolloin mies hoiti pumpatulla maidolla yhden yösyötöistä että saisin nukkua edes yhden vähän pitemmän yhtenäisen pätkän) – emme halua ruokkia pikkusiskoa pullosta ettei imuotteen oppiminen viivästyisi ennestään. Jos vauva osaisi imeä, voisin yölläkin vain tuupata tissin hänen suuhunsa ja jatkaa lepäämistä, sen sijaan että jokaisen yösyötön yhteydessäkin taistelen hiki virraten 10-20 minuuttia että vauva saisi kunnon otteen rinnasta.

Maitoa olisi vaikka pienelle kylälle, mutta miksi pirussa sen saaminen oikeaan osoitteeseen on niin vaikeaa??? Ja miksi mulla on TAAS tämä tilanne? Nöttönen taisi sentään oppia tarttumaan rintaan noin pariviikkoisena, mutta pikkusisko ei ole kyllä toistaiseksi osoittanut mitään erityisiä merkkejä sen suhteen, että tilanne olisi parantumassa lähitulevaisuudessa.

No, yksi imetys kerrallaan rämmitään eteenpäin, mitäpä tässä muutakaan voisi tehdä. :/

Iltapuuhat ennen ja nyt

Mitä Nasu teki iltaisin juuri ennen nukkumaanmenoa ennen kuin tuli raskaaksi?

1) kävi pissalla
2) teki alapesun
3) pesi kädet
4) pesi hampaat
5) kömpi sänkyyn

Mitä Nasu tekee iltaisin juuri ennen nukkumaanmenoa raskausviikolla 38?

1) ottaa yskänlääkettä
2) ottaa tablettimuotoisen närästyslääkkeen
3) ottaa liuosmuotoisen närästyslääkkeen
(3.1 yrittää olla oksentamatta Gavisconia ylös)
4) käy pissalla
5) tekee alapesut
6) vaihtaa pikkuhousunsuojan
7) rasvaa peräpäänsä (I’ll spare you from the details)
8) kuuraa kätensä noin neljään kertaan
9) harjaa hampaansa
10) suihkuttelee sormensa laserkäsitellyn haavan, laittaa siihen antibioottista voidetta ja uuden haavataitoksen
11) rasvaa valtaisan pallomahansa
12) vaappuu sänkyyn
13) tajuaa unohtaneensa nenäsuihkeen ja vaappuu takaisin vessaan
14) ottaa nenäsuihkeen
15) vaappuu takaisin sänkyyn

Joo. Vähitellen voisi palata normaaliin, jookos?

***
P.S. Ajatus synnytyksestä ei enää juuri ahdista. Nyt alkaa olla hyvä fiilis – sellainen ”joko mennään, haluan nyytin jo syliini” -olo. Jei!

P.P.S. Alaselkää särkee aika kovasti ja olo on levoton. Joko? Joko?

Cold feet

Huomenna pulla on kypsä. Tänään on siis rv. 36+6 – tänne asti on jo päästy, vaikka seitsemän viikkoa sitten tulikin iso säikähdys verenvuodon muodossa. Harjoitussupistuksia on runsaasti, mutta kivuliaampia ei ole ollut ollenkaan. Edellisessä lääkärintarkastuksessa vajaa viikko sitten kohdunsuu (sekä sisä- että ulkosuu) oli auki kahdelle sormelle, kanavaa oli jäljellä sentti ja se oli pehmeä. Synnytys voi siis olla hyvinkin lähellä, ja sekä lääkäri että neuvolantätini olivat alkuviikosta sitä mieltä, että paria viikkoa kauempaa ei varmaan enää mene. Nöttönen syntyi rv. 38+2, joten veikkaan tämän juniorinkin syntyvän viimeistään niillä main – mutta eihän sitä tietenkään koskaan tiedä.

Sappihapot nousivat yksissä kontrollikokeissa yli viitearvojen (11,2 vs. 10), joten päädyin tässäkin raskaudessa raskaushepatoosiseurantaan. Hämmentävää kyllä, arvot ovat sen jälkeen olleet jo kaksissa eri kokeissa taas ihan normaalit, joten ilmeisesti raskaushepatoosi ei kuitenkaan uusinut tässä raskaudessa. Vielähän se tietysti ehtii. Valitettavasti se säännöllinen seuranta kuitenkin on nyt sitten tosiasia, mikä tarkoittaa minun kannaltani jokaviikkoisia verikokeita ja jokaviikkoista äitiyspolikäyntiä.

Moni odottaja tuskastuu tässä vaiheessa jokaviikkoisiin neuvolakäynteihin, joten voitte varmaan kuvitella miten raskasta minusta on joka viikko paastota 12h verikokeita varten, jonottaa aamuvarhaisella 1-1,5h laboratorioon, raahautua seuraavana aamuna äitiyspolille ja sitä seuraavana neuvolaan. Ylimääräisen ahdistuksen noihin välttämättömiin reissuihin tuo se, että ne on kaikki hoidettava taksilla, koska en yksinkertaisesti pysty kävelemään tarpeeksi kulkeakseni nuo reissut bussilla. En uskalla laskea, paljonko rahaa minulla on kulunut taksimatkoihin viimeisen raskauskolmanneksen aikana. (Toisaalta, autottomuus säästää vuodessa niin valtavan määrän rahaa, että kylläpä sillä rahalla ajelee taksilla aika lailla…)

Ahdistaa suoraan sanottuna aivan sikana. Väsyttää niin hirveästi koko tämä tilanne, jo kaksi viikkoa jatkunut flunssa (ja kauhea yskä), paskamaiset liitoskivut ja lihaskrampit, jatkuva närästys ja ummetus, se ettei jaksa mitään tai pysty mihinkään… ja ahdistaa ajatuskin lähestyvästä synnytyksestä.

Eihän toisen lapsen synnytyksen pitäisi ahdistaa. Pitäisi olla innoissaan ja jännittynyt silleen kivalla tavalla, valmiina ja malttamattomana pääsemään tositoimiin. Pitäisi toiveikkaana tutkia kaikkia mahdollisia lähestyvään synnytykseen viittaavia merkkejä sen sijaan, että säikähtää jokaista mahakipua ja ajattelee: ”Apua, ei kai se vielä ala!”

Onko tämä nyt sitten vain sitä, etten ole ehtinyt henkisesti valmistautua synnytykseen, koska koko ajan on ollut jotain muuta stressiä, ylimääräistä huolta raskaushepatooseista, liian pieneltä vaikuttavasta vauvasta, esikoisen hoidon järjestymisestä jne.? Ehkä minulla ei vain ole ollut aikaa ja tilaisuutta rauhoittua, rentoutua ja hengittää syvään? Tuntuu, että voimavarat kuluvat ihan vain arjesta, flunssasta ja labraan-Jorviin-neuvolaan -rallista selviämiseen, eikä ole aikaa rauhoittua ja valmistautua tulevaan.

Ahdistukseni keskellä olen alkanut seurata Neloselta joka arkipäivä tulevaa ”Vauva tulossa” -sarjaa. Se nimittäin auttaa minua muistamaan, mikä upea palkinto tästä kaikesta on tulossa. Muutama viikko vielä, ja nyytti varmaankin on jo sylissäni. Sen ajatuksen voimalla näistä jäljelläolevista päivistä selvitään, eikös?

Oma rakas pikkuinen potkuttelijani, pian tavataan.

Kuulumisia

Täällä on vallinnut ”No news is good news”, eli vaikka hiljaista on ollutkin, niin mitään ikävää ei ole sattunut. Kaikki on varsin hienosti. Viikkoja on nyt kasassa 33+1, eli 34. raskausviikko on jo menossa. Näyttää siis kaikin puolin todennäköiseltä (*kop kop*), että myös se 34 täyden viikon raja saavutetaan. Kuluneet kolme viikkoa ovat sujuneet aika mukavasti, eikä mitään varsinaisia ongelmia ole ollut – ei kipeitä supistuksia, ei verenvuotoa, ei mitään omituista.

Mutta. Pää on kovilla. Kolme viikkoa tekemättä mitään ja pääsemättä mihinkään on ollut ankeaa. Päivät ovat kaikki hirveän samanlaisia ja väsyttäviä. Kunto on vajonnut pohjamutiin pohjamutien alle, enkä jaksa yhtään mitään. Ihan pienetkin asiat uuvuttavat ihan kauheasti, kävely käy kipeää ja alan ahdistuneena tajuta, että ennen vauvan syntymää en taida päästä enää yhtään mihinkään neuvolaa tai terveysaseman labraa kummempaan paikkaan. Jouluostoksista sun muista on ihan turha haaveilla, jos olohuoneesta kylpyhuoneeseen kävelykin on saavutus.

Ei silti pitäisi valittaa, kun asiat ovat pohjimmiltaan niin hyvin. Sitä vain on ihan liikaa oman päänsä seurassa juuri nyt, ja se pää on ahdistukseen taipuvainen.