Yöllä

Yöllä heräsin johonkin. Sitten kuului pieni ”klik”. Poikanen oli mennyt kylpyhuoneeseen ja laittanut valon päälle. Kuului ääni, kun pottaa vedettiin vähän kylpyhuoneen lattiaa pitkin, sitten oli hiljaista. Kohta pienet jalat tömistelivät takaisin lastenhuoneeseen ja hiljaisuus laskeutui asuntoon.

Makasin omassa sängyssäni sydän hellyydestä rutussa. Oma pieni poikani, niin reipas ja omatoiminen jo. Ei huuda enää äitiä peittelemään yöllisen pottavisiitin jälkeen vaan käy nukkumaan itsekseen. Vaikka on helpotus, ettei tarvitse enää itse nousta ylös lapsen avuksi, ylpeyteen lapsen omatoimisuudesta sekoittuu haikeutta. Noinko iso minun pienokaiseni jo tosiaan on?

Kuulumisia, vol. 1

Voi miten tämä blogiparka pölyttyy! :( Pitkästä aikaa ajattelin taas kertoilla kuulumisia, vaikka sitten edes pikaisesti.

Meillä on arki edelleen enimmäkseen raskasta pikkuneidin huonon nukkumisen vuoksi. Ensin ajattelin, että kunhan aloitetaan kiinteät, niin kyllä se siitä. Ja sitten, että kun tuo tuosta alkaa syödä isompia määriä, niin kyllä se siitä. Ja monta muuta ”kyllä se siitä” -ajatusta. Mutta ei, ei se siitä. Vielä muutama yö sitten neiti herätti mut taas 15-30 minuutin välein melkein koko yön. Yhtenäistä unta sain joskus aamuyöllä ehkä puolitoista tuntia, muu aika meni siinä, kun pieni kyykytti äitiään urakalla.

Yösyömiset ovat vähentyneet yhteen kertaan joskus aamuyöstä, sillä jossain vaiheessa tein sen päätöksen, että maitobaari on neljään asti kiinni ja sillä sipuli. Hyvin nopeasti pieni sen hyväksyikin, ja esimerkiksi tänä aamuna tankattiin vasta klo 05.30. Jostain syystä meillä kuitenkin edelleen heräillään, tai jos ei heräillä niin silloin tällöin parkaistaan puoliunessa sen verran, että äiti herää ja tuuppaa tutin suuhun. En usko, että kyse on nälästä. Hampaita ei näy, ei kuulu. Uniassosiaation kanssakaan ei pitäisi olla noin pahoja ongelmia. Jostain syystä pikkusisko kuitenkin heräilee Ihan Liian Usein.

Muutamia iltoja sitten aloin pohtia, että ehkä pieni herää tarkistamaan, että äiti on lähellä. Illalla mentiin tyypillisesti nukkumaan niin, että ensin imetin tytön ja sen jälkeen nostin hänet unisena omaan sänkyynsä. Ehkä hän nukahti ennen kuin ehdin sängyn vierestä pois ja siksi herätessään oletti äidin yhä olevan vieressä? No, nyt on otettu uudet aseet käyttöön. Lapsi jätetään sänkyyn enemmän hereillä. Valitettavasti siitä kuitenkin seuraa huutoa, kuinkas muuten.

Netissä ei yleensä ottaen kannata tunnustaa unikouluttavansa lastaan huudattamalla, sillä siitä saa niskaansa ihan hervottoman määrän paskaa. Yleisesti ollaan nähtävästi sitä mieltä, että äiti joka jättää lapsensa yksin sänkyyn itkemään pitäisi laittaa kuopan pohjalle viikoksi miettimään tekojaan. Mua kuitenkin kiinnostaisi kovasti tietää, millä päästään eroon 10-20 kerran yöheräilyistä niin, ettei lapsi ole missään vaiheessa yksin. Ei millään. Siispä meidän pieni jätetään hyvänyöntoivotusten jälkeen sänkyyn tutin ja pupun kanssa. Lapsi itkee ja äidin sydän itkee verta. MUTTA meillä se lapsi ei itke loputtomasti yksin. Äiti menee muutaman minuutin päästä lohduttamaan, antaa tutin takaisin, pupun uudelleen kainaloon, toivottaa taas hyvää yötä. Ja tämä toistuu masentavan monta kertaa.

Ensimmäisenä iltana pieni huusi ehkä 35 minuuttia ja nukahti sitten. Neiti nukkua tuhisteli yli viisi tuntia ennen kuin heräsi ensimmäisen kerran puoli kolmelta yöllä, mikä on ihan uskomatonta kun ottaa huomioon, että siihen asti ensimmäinen (ja toinen, ja kolmas..) herääminen oli poikkeuksetta ollut jo ennen kuin vanhemmat edes olivat ehtineet nukkumaan. Puoli kolmelta annoin tutin, silittelin vähän ja neiti nukahti taas. Aamuyöllä otin lapsen viereeni syömään ja annoin nukkua aamuun asti vieressäni.

Seuraavana päivänä päätin urheasti nukuttaa pienen myös päiväunille omaan sänkyynsä eikä enää vanhempien sänkyyn imetyksen päätteeksi. Neiti itkeskeli ehkä kymmenen minuuttia, mutta kun äiti oli pari-kolme kertaa käynyt rauhoittelemassa, nukahti pieni sitten itsekseen ja nukkui varsin kelvolliset päiväunet.

Illalla itkut kestivät enää ehkä kaksi minuuttia, ja pikkusisko oli unessa. Valitettavasti riemuitsin kuitenkin liian pian, sillä mennessäni pari tuntia myöhemmin nukkumaan pieni heräsi ja alkoi itkeä. Ja sai hirveän hervarin tajutessaan, että äiti aikoo nukkua ihan itsekseen sängyssään ottamatta häntä viereensä. Viitisen minuuttia huutoa, viitisen minuuttia lohduttelua, taas viitisen minuuttia huutoa jne. 40 minuutin päästä uni voitti. Silti yöllä herättiin useampi kerta, ja äidin oli käytävä antamassa tutti ja vähän silittelemässä. Aamukuuden aikaan neiti jäi äidin kainaloon syötyään, ja siinä nukkui niin levottomasti, että äiti ei saanut enää nukuttua. *haukotus*

Tuntuisi, että tilanne on nyt näiden parin yön jälkeen ehkä hieman parempi. Jokainen joka aikoo nyt kivittää mua lapsen huudattamisesta on tervetullut meille nukuttamaan tuota ipanaa. Tuntuu tosi inhottavalta lukea netistä lastenpsykiatrien kommentteja siitä, miten 6-10 kk:n ikäistä lasta ei missään nimessä saisi jättää yksin itkemään, koska perusturvallisuus-pälä-pälä. Se tuntuu pahalta ja syyllisyys syö äitiä rotan lailla siitäkin huolimatta, että a) en jaksa uskoa lapsen perusluottamuksen ja turvallisuudentunteen kärsivän muutaman illan 30-45 minuutin ajanjaksosta, jos kaikkina muina päivinä äiti on kuitenkin aina läsnä ja tuomassa turvaa ja b) meillä on jo yksi kappale samalla tavalla unikoulutettuja lapsia, ja se yksilö on kyllä varsin iloinen ja luottavainen vesseli, joka ei vaikuta millään tavalla traumaiselta. Kyllä musta tuntuu pirun pahalta olla menemättä lapseni luo heti, kun tämä itkee, mutta mun on pakko saada tähän tilanteeseen muutos tai mulla loppuu oma jaksaminen.

Mutta hitto että nämä uniasiat voivat olla vaikeita. Ja kun ne ovat jaksamisen kannalta niin käsittämättömän tärkeitä! Vaikka tämä vuosi on monella tapaa ollut aivan mielettömän ihanaa aikaa, väsyttävyydestään huolimatta, olen kokenut tosi raskaaksi sen, että jatkuvan unenpuutteen ja liikunnanpuutteen vuoksi tunnen itseni kymmenen vuotta entistä vanhemmaksi. Elimistö on uuvuksissa ja raihnainen. Siitä tulee loputon kehä, kun väsymyksen takia ei jaksa liikkua (siis ei jaksa esim. illalla lasten mentyä nukkumaan edes AJATELLA lenkille lähtemistä, koska on niin loputtoman uuvuksissa), ja koska ei liiku, on huonokuntoinen ja entistä väsyneempi :(

(Enkä uskalla edes kertoa, miten jumalattomasti olen TYHMENTYNYT tänä vuonna. Jatkuva väsymys on syönyt mun älykkyysosamäärästäni varmaan 30 pinnaa ihan noin vain, enkä välillä tajua alkeellisimpiakaan asioita…)

Mutta jos ei väsymystä lasketa, noiden lasten kanssa on kyllä valtavan antoisaa saada olla. Kirjoitin itse asiassa jo pitkät pätkät Nöttösen kuulumisia, mutta tulin siihen tulokseen, että jaan tekstin omaksi merkinnäkseen, ettei tästä tule kilometrin mittaista. Päätän siis väsymysvalitukseni tähän ja lupaan kahdessa seuraavassa merkinnässä (jotka ajastan jo nyt valmiiksi! :P) kivoja kuulumisia kummankin muksun elämästä :D

Äiti on nyt vähän…

…väsynyt.

Meillä oli ennen taapero, joka meni hurjan nätisti nukkumaan iltaisin. Ensin syötiin puuro, sitten käytiin pesulla, rasvattiin, laitettiin yöpuku ja sitten isin sylissä harjattiin hampaat samalla kun katsotaan Myyrää tai Pingua. Sen jälkeen taapero kannettiin sänkyyn, annettiin pupu kainaloon ja toivotettiin hyvää yötä. Siinä se.

Isovanhemmat ihastelivat, että kylläpä tuo Nöttönen on helppo laittaa nukkumaan. ”Kai te tajuatte itsekin olevanne onnekkaita?” Juu, tajuamme. Ja salaa ylpeinä röyhistimme rintojamme, kun olimme osanneet luoda poikaselle niin tutut ja säännölliset iltarutiinit, että nukkumaanmeno oli helppoa.

Se oli silloin se.

Nykyään meillä on puolitoistavuotias, joka huutaa kuin syötävä joka ikinen ilta jäädessään pupunsa kanssa sänkyyn. Iltarutiinit ovat ihan samat kuin ennenkin, samaan aikaan kuin ennenkin… mutta lopputulos ei olekaan enää sama. Ei, ei tosiaan. Joka halvatun ilta sama huutokonsertti, jonka kesto vaihtelee kymmenestä minuutista jopa lähemmäs tuntiin.

Eikä mikään tunnu auttavan. Kokeiltu on.

1. Jos isi tai äiti menee rauhoittelemaan parkuvaa taaperoa, poikanen rauhoittuu hetkeksi, mutta alkaa huutaa kahta kauheammin kun vanhempi poistuu huoneesta.

2. Jos isi tai äiti huikkaa olohuoneen puolelta ”Hyvää yötä, paa-paa!” tms., huuto muuttuu astetta vihaisemmaksi.

3. Jos isi tai äiti jää huoneeseen, lapsi rauhoittuu ja käy nukkumaan – ennen pitkää. Sitä odotellessa höpistään ja pölpötetään ja painitaan pupun kanssa.

Kohta 3 näyttää petollisen helpolta. Siinä on kuitenkin viheliäistäkin viheliäisempi kääntöpuoli. Jos jompikumpi meistä jää lastenhuoneeseen, kunnes Nöttönen nukahtaa, seurauksena on yöheräämisiä ja huutoa. Kaikkein pahimpana yönä tähän mennessä poikanen alkoi huutaa ennen kahta yöllä ja nukahti lopulta kunnolla vasta hieman ennen kuutta. Se oli kuulkaa pitkä aika isän viettää lastenhuoneen lattialle (jossa siis ei ole toistaiseksi edes patjaa). Eikä se aika äidilläkään kuin siivillä kulkenut, koska äiti havahtui jokaiseen uuteen parkaisuun, eikä siis myöskään nukkunut niiden tuntien aikana.

Ilmeisesti me olemme siis loukussa, pakotettuja kuuntelemaan samaa huutoa illasta toiseen toivoen, että tämä on Vaihe, joka loppuu joskus. En kerta kaikkiaan keksi, millä tämä tilanne ratkaistaan, koska jokaisessa vaihtoehdossa on paskat puolensa, ja nuo yöhuutamiset ovat vielä astetta karseampi kokemus kuin iltaiset huutokonsertit.

Jokainen saman kokenut tietää varmasti, miten hirveän stressaavaa on pitkän päivän jälkeen vielä kuunnella kolme varttia läpitunkevaa huutoa, joka estää keskittymästä yhtään mihinkään. Kun Nöttönen lopulta nukahtaa, minusta tuntuu siltä, kuin pää olisi jotenkin irrallaan hartioista, täynnä pumpulia ja kykenemätön ajattelemaan mitään järkevää vähään aikaan.

Elän toivossa, että illat helpottuvat pikkuhiljaa. Kesän aikana on kuitenkin ollut paljon poikkeustilanteita: mökkiöitä, mummolaöitä jne., jotka tutuista iltarutiineista huolimatta taatusti tuntuvat erilaisilta kuin yöt kotona. Jospa tämä tästä, vähitellen.

Väsyttää. :(

Pysäyttäkää aika, haluan pois kyydistä

Ennen äidiksi tuloani osasin etukäteen odottaa monenlaisia asioita. Tiesin, että rakastaisin lastani kuin heikkopäinen. Tiesin, että tulisin olemaan väsynyt. Tiesin, että omaa aikaa ei enää olisi nimeksikään. Tiesin, että elämä tulisi muuttumaan totaalisesti, mutta hyvällä tavalla. Aavistelin, että tulisin tuntemaan niin suurta onnea, ettei sitä osaa etukäteen edes kuvitella.

Sitä en kuitenkaan osannut odottaa etukäteen, että äitiyteen liittyisi jo ihan alusta asti niin paljon haikeutta ja …no, jonkinlaista luopumisen surua. En olisi osannut kuvitellakaan, että jo siinä vaiheessa, kun lapseni vielä turauttelee sinappikakkoja harsoihin eikä osaa edes kääntyä lattialla vatsalleen, alkaisin jo mielessäni surra sitä, miten kauhean nopeasti pienokaiseni kasvaa.

Vähän kerrallaan vauvamaisuus karisee Nöttösestä, joka alkaa nyt olla jo taapero. Olemus on hoikistunut, vauvanpulleus katoaa vähitellen. Iltapesun jälkeen sivelen poikani paljasta selkää ja samalla kun yhä uudestaan ihmettelen lapseni täydellisyyttä, pelkään mielessäni ajan kulumista – sitä, miten tuosta vielä pehmoisesta taaperosta tulee ensin hoikka leikki-ikäinen, sitten jäntevä koululainen.. sitten äänenmurroksen kanssa tuskaileva teini-ikäinen… apua! Minä ikävöin pikkuista poikaani jo nyt, vaikka tuo kasvu on vasta aluillaan, vaikka on vielä monia, monia päiviä, jolloin Nöttönen on ison pojan sijasta pehmoinen taapero, äidin suloinen pikku vaippapeppu.

Totta kai se tulevaisuuden vanhempi Nöttönen on minulle aivan yhtä rakas kuin tämä nykyinen taaperokin, en minä sillä… mutta jotenkin vain usein tulee sellainen tunne, että haluaisin pysäyttää ajan, edes hetkeksi. Olla vain pysähtyneenä tähän hetkeen, nauttia elämästä juuri tällaisena. Syöttää aamupuuroa pienelle, joka lärpättää sormilla alahuultaan ja hyrisee samalla niin, että syntyy todella hellyttävä ääni… nostaa päiväuniltaan hiukset pörrössä heränneen poikasen pehmopupuineen syliin pinnasängystään… kuunnella kun hän nauraa ja kiljahtelee riemusta kun leikitään Haukku tulee -leikkiä…

Huoh.

Oonko mää ihan kajahtanut?

Yöhulinaa

Olin aikeissa tänään kirjoittaa riemua kuplivan merkinnän siitä, miten meillä on vihdoin alkanut uni maittaa ja yöt lähestyä kokonaisia. Enpä kirjoitakaan.

Menin nukkumaan puolen yön maissa. Nöttönen ähki ja kääntyili sängyssään, enkä meinannut saada unta sitä kuunnellessani. Kello kahden aikaan alkoi kitinä, johon heräsin. Käänsin Nöttösen parempaan asentoon, annoin pupun kainaloon ja silittelin selkää hetken. Poika nukahti, äiti kömpi takaisin sänkyyn.

Kello kolmen aikaan mies tuli nukkumaan ja Nöttönen kitisi taas. Käänsin pojan parempaan asentoon ja annoin pupun kainaloon. Silittelin. Kävin itse vessassa ja tulin takaisin nukkumaan.

Kello viideltä alkoi musiikki soida. Nöttösen omassa jukeboksissa oli tarjolla Bachia, Beethovenia ja Mozartia, ja kappaletta vaihdettiin potkimalla mobilea. Bachia… *KLONK* Mozartia…. *KLONK* Taas Bachia… *KLONK* Beethovenia… Epämääräistä klassisen musiikin sekoitusta, ähkintää ja pyöriskelyä sai väsynyt äiti kuunnella reilun tunnin, minkä jälkeen Nöttönen ilmoitti kovalla äänellä olevansa sitä mieltä, että on jo aamu. Hihkunta, kiljahtelu ja höpinä jatkui luultavasti noin tunnin verran – tästä ei väsymyshorroksessa maannut äiti ole ihan varma. Jossain vaiheessa poika oli ilmestynyt pinnasängystä isänsä kainaloon, luultavasti isän epätoivoisena yrityksenä saada ostettua hetki rauhaa ja unta.

Puoli kahdeksalta annoin periksi ja otin Nöttösen rinnalle. Siihen poika sitten onneksi nukahti, ja koko perhe sai nukkua noin yhdeksään asti.

Väsyttää.

Hammas!

Tänään, heinäkuun 28. päivänä Herran vuonna 2009, on poikamme suuhun ilmaantunut ensimmäinen terävä pieni hammas! Ikää tänä suurena päivänä on kuusi kuukautta, yksi viikko ja yksi päivä.

Nöttönen on herännyt itkemään keskellä yötä jo useampana yönä peräkkäin, enkä oikein keksinyt mitään selkeää syytä yöparkumiselle – ennen kuin eilen sitten havaitsimme alaleuassa kuultavat vaaleat läntit. Tänään hampaat kuulsivat eilistä selvemmin ikenen läpi, mutta alkuillasta hammas ei vielä tuntunut sormella koettamalla. Vain kolme tuntia myöhemmin ensimmäinen hammas oli kuitenkin löytänyt tiensä ikenen läpi ja tuntuu nyt pienenä terävänä reunana. Toinenkin luultavasti tulee näkyviin ihan pian.

Olen ihan älyttömän tohkeissani! :D

Parkutuskaa

Kylläpäs oli aamulla peilissä tänään pahannäköiset silmät. Jo ties monesko yö peräkkäin oli Huono isolla H:lla, ja aamulla oli kuitenkin pakko nousta varhain lääkäriajan takia (oman, ei Nöttösen). Silmät verestivät väsymyksestä ja tuntui, ettei niitä saa kunnolla auki.

En tiedä miksi, mutta yöt ovat olleet noin viikon verran todella hankalia. Nämä vaikeat yöt alkoivat samaan aikaan kun kiinteiden maistelu, mutta myös samaan aikaan kun kortisoni meni taas taukoviikolle. Aluksi Nöttönen alkoi parkua yöllä noin kahden aikaan: ensin pientä kitinää ja sitten ihan kunnon parku. Isin syliin rauhoitutaan, mikäli isi kävelee samalla ympäri makuuhuonetta, mutta parku alkaa välittömästi uudestaan, jos poikaa yrittää laskea takaisin pinnasänkyyn. Ainoastaan tissi saa itkun loppumaan kunnolla, ja poika nukahtaa uudestaan.

Loppuyö menee sitten vaihtelevasti. Joinakin öinä äiti on joutunut heräämään vain pari kertaa nukuttamaan pientä kitisijää uusiksi, mutta esimerkiksi viime yönä kitinä ja väninä alkoi aina välittömästi uudestaan, kun olin päässyt itse takaisin sänkyyn peiton alle ja saanut oloni mukavaksi. Kun vielä pari viikkoa sitten Nöttönen meni kiltisti nukkumaan kymmenen aikaan ja heräsi syömään aamukuudelta, syötiin viime yönä yhdeltä ja neljältä. Yhdestä yösyötöstä on siis jo tullut kaksi, ja jos poika pääsee tottumaan tähän, aletaan kohta varmaan vaatia kolmattakin syöttöä.

Inhottavaa tässä on se, etten tiedä, mikä nämä yöt on rikkonut. Ihan ensimmäisenä aloin tietysti pelätä, että kyse on soseista ja Nöttönen on allerginen. Iho ei kuitenkaan ole minusta reagoinut niin, että olisi syytä epäillä allergiaa. Nöttönen ei myöskään itke minusta sillä tavalla, että epäilisin mahakipua.. eikä itku myöskään minusta kuulosta yhtään nälkäitkulta. Parku on vain jotenkin tyytymätöntä. Vähän niin kuin poika olisi väsynyt ja samalla kauhean harmissaan siitä, ettei hänen anneta nukkua.

Yöllä herätessään Nöttönen raapii kylkiään ja vatsaansa, joten Paras Arvaukseni on tämä: Nöttönen herää yhden unijakson päättyessä, mutta ihon kutinan takia ei saa itse nukahdettua uudestaan. Kutina kiusaa ja harmittaa, samoin kuin väsymys, ja lopulta surkeus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että iso yöparku on valmis.

Äitiä nyt vain huolestuttaa kaikki isot Entäs Josit. Entäs jos oletukseni on väärä ja kyse on jostain muusta, vaikka siitä allergiasta? Entäs jos lapsiparalla on oikeasti suolioireita kiinteistä ruoista ja minä en vain tajua sitä? Huokaus. :( No, tänään aloitettiin taas kortisoni (puoli vuorokautta liian aikaisin, mutta ihan rehellisesti sanottuna minä en pysy kohta enää tolpillani, jos ei väliin saada edes yhtä helpompaa yötä), joten toivottavasti yöt sujuvat kohta taas edes hiukan paremmin.

Nöttösen verikokeiden tulokset tulivat tänään: ainoastaan yhdestä ruoka-aineesta reaktio, ja sekin lievä (arvo oli 1,6 kun viitearvo on 0,35). Arvatkaapas, mikä ruoka-aine oli kyseessä? Se oli….. ta-dah… kananmuna! Kyllä äiti tietää, eikös? Tuo arvohan on koholla hyvin vähän (tosi allergikolla se olisi kai useita kymmeniä), joten mistään vakavasta allergiasta ei luultavasti ole kyse, mutta minulle tämä tietänee kananmunatonta dieettiä imetysajaksi. No, pääasia, ettei ollut maito!